TILLIPAAHTOLEIPÄÄ RAPUJUHLIIN

"...Muistan kuinka laitoit tillivoileipää mun krapulaan..."
Aivan niin se ei tainnut mennä edes laulussa, mutta tillipaahtoleivän teko onnistui kerrankin, jos ei nyt aivan kuin saduissa, niin ainakin yhtä hyvin kuin Strömsössä.

Tein nimittäin vaatimattomasti ihan kaksi niin hyvää tillipaahtoleipää, että Urho15v:kin sanoi sen olevan parasta leipää ikinä koskaan. Ja Urho15v, on melkoinen pullamössöpaahtoleivän suurkuluttaja eli asiantuntija. 
(En kertonut, että siihen tuli tilliä. Itseasiassa silppusin taikinaan lähes ruukullisen, mutta se hävisi Urhon syöntihalukkuuden onneksi jotenkin niin, että ei sitä oikein näkynyt sieltä edes.)

vasemmalla mun paahtis, oikealla fasu

Kräftskiva eli rapujuhlarintamalla on ollut hiukan hiljaista tänä vuonna. Luulin jo kauden porskuttavan ohi ilman ravun rapua, mutta itseasiassa nopealla aikataululle tekaisimme viime lauantaina rapujuhlat meksikolaisille vieraillemme ja ensi viikonloppuna matkustamme IsoHoon kanssa Helsinkiin myös rapujuhlien merkeissä. Että asiat ovat hyvin sittenkin.

Rapujuhla-asiaa ja rohkaistusta olen postaillut monesti ja jos vaikka ensimmäisiä kertoja sellaisia olet järjestämässä kannattaa käydä lukemassa. Laitan linkkikokoelman postauksen loppuun. Joka kerta oppii itsekin aina jotakin uutta joten päivitys lienee paikallaan. Olen esimerkiksi pitänyt leivän leipomista ihan turhana, tapaan ostaa aina rapujuhliin sitä ihan perus Fazerin pientä vehnäpaahtoleipää, koska se on hyvää, ja sopivan pientä. Nyt ne jäivät kokonaan syömättä kun kaikki olivat mun tillileivän kimpussa. 

Rapujuhliemme nuorin syöjä, Eemi 5v, vietti uskomattomat 1h 15 min rapujen kimpussa 

En osaa nyt kyllä sanoa, oliko se leipä tosiaan niin tajuttoman hyvää vain iskikö meihin kaikkiin syöjiin joku rapujuhlaeuforia, että kertakaikkiaan se vain tuntu niin mielettömän hyvältä. Vähä niin kuin käy joskus viinille, tietyllä hetkellä se on parasta ikinä, mutta seuraavaksi tylsemmässä seurassa sitä juodessa et voi enää muistaa miksi tästä tulikaan niin vouhotettua.

Rapujuhlamme rakennettiin tällä kertaa ihan Iberian niemimaan luonnonvesien rapujen varaan, ne oli siis noukittu pakasteesta. Jääkaappisulatukseen on hyvä varata se 2 vuorokautta. 
Meillä ei ole tainnut koskaan olla näitä jumbopakasterapuja (koska ne ovat kalleimpia), nämä olivat hurjan kokoisia ja pyrstökin oli ison peukalon kokoinen. Syömistä siis riitti, eikä parhaimmatkaan tainneet jaksaa kuin 9 rapua, vaikka minäkin syön yleensä 14-15. Haittapuolena täytyy sanoa, että rapujen kuori oli aika järjettömän kova, meidän pikku rapuveitsistä ei meinannut olla siihen taistoon. Meksikolaiset narskauttelivat saksia takahampaillaan, se kyllä vähän tuntui pelottavalta metodilta. Keitin ravuille  myös uudisliemen, toki se ei ole pakollista pakasteravuille, mutta jotenkin tuntuu kivemmalta imeskellä raikasta ja tuoretta lientä kuin tunkkaista pakkasessa lojunutta.

Meillä ravut tavataan syödä aina pääruokana ja alkuruuaksi valmistetaan sieni tai kasvissosekeitto. Se saakoon taltuttaa pahimman nälän ja kukin saa viettää sitten pääasian eli snapsien rapujen kanssa aikaa niin kauan kuin tahtoo, ilman hätäilyä tulevasta pääruuasta. Hain torilta kantarelleja pari litraa ja innostuin lisäämään vielä kuivattuja mustatorvisieniä, ihan vain eksotiikan vuoksi. Mulla on kaksi periaatetta sienikeitossa, ei vehnäjauhoja tai muutakaan suurustusta, se on tarpeetonta. Toinen on, että ei lyödä sinne pakettia sulatejuustoa, koska sillä lailla saa hyvää keittoa ihan liian helposti. Pitäisi pystyä pitämään se sienoinen tasapaino makujen suhteen. Petin itseni ja lisäsin  tällä kertaa mukaan puolikkaan koskenlaskijan ja kipparikallesavujuustoruokakermapurkin ja hetken jo luulin pilanneeni keiton, mutta kyllä se juuston maku siitä sitten mietoni kun lisäsin vielä kuohukermapurkin. Keitossa oli myös reippaasti valkoviiniä (liian reippaasti, jos Natasiskolta kysytään, koska hän ei tällä kertaa pitänyt keittoani mitenkään onnistuneena) ja vähän konjakkiakin. Jopa omat lapseni söivät lautasensa tyhjäksi, ettei se aivan pahaa voinut olla. Toki ne mustat torvisienet tuovat siihen sellaista synkkää metsäisyyttä, jota ei pelkät  hedelmäiset ja helpot kantarellit anna.

Nauratti, kun PikkuveliNuutti kertoi kuinka oli joskus Helsingissä hienoissa rapujuhlissa, eikä ollut tajunnut, että ravut olivat alkuruoka. Syöjille tarjottiin aina kohteliaasti lisää rapuja, joten Nude oli lopulta syönyt vissiin 30 kpl ihanaa kotimaista rapua, siis pitkään ja hartaasti. Hämmästys oli suuri (ja helpotus muilla ruokailijoilla) kun Nuutin vihdoin lopetettua rapujen syönti  tarjoilijat kantoivat pöytiin mehevät naudanlihapihvit lisukkeineen...

Tillileivän onnistumiseen vaikutti mielestäni se, että jaksoin kerrankin nostattaa  taikinaa/leipää tarpeeksi. Annoin koneen myös vaivata taikinaani ainakin 10 min. Eli sen opin ainakin. Nesteeksi voi käyttää pelkästään vettä tai pelkästään maitoa, minun kombinaatio piimä-maito-vesi tuli siitä, että kaapissa oli vähän piimää, purkissa vähän maitoa, enkä viitsinyt avata uutta, jatkoin sitten vedellä. Mutta luulen, että piimä tuo kivasti vähän hapanjuurimaisuutta leipään. Käytiin leivontaan luomuvehnäjauhoja, johtuiko niistä, että leipä ei ollut aivan vitivalkoista, vai oliko syynä sittenkin se mukaan silputtu tilli, joka häipyi ihan atomeiksi. Leivässä oli hieno sitko ja rakenne, vaikka korkeaa, tuoretta  ja pehmeää leipää olikin hankala leikata tai ainakin leikkaamisessa sai olla taitava ja hyvä-leipäveittinen. Ensi kerralla tähän tarkoitukseen voi leikkaamista helpottaakseen leipoa leivän varmaan jo edellisiltana, sehän kuitenkin paahdetaan rapuleipiä varten.

TILLIPAAHTOLEIPÄ

7,5 dl lämmintä nestettä, tässä piimä-maito-vesiseos
2 rkl sokeria
1 pss kuivahiivaa
n.15-17 dl luomuvehnäjauhoja
2 tl suolaa
0,5 dl ruokaöljyä tai sulatettua voita
1 dl tuoretta hienonnettua tilliä (1 -2 rkl kuivattua)
voita pinnan voiteluun

Sekoita lämpimään nesteeseen sokeri, kuivahiiva ja 7 dl jauhoja.
Peitä liinalla ja anna seistä 10 min., jossa ajassa taikinaliemen tulisi alkaa muodostaa hiukan kuplia (eli hiiva toimii).
Lisää sitten suola ja öljy, tilli sekä loput/riittävästi jauhot pienissä erissä ja anna yleiskoneen (tai käsiesi) käydä prosessissa ainakin 10 min. Taikinasta pitäisi tulla sileää, mutta silti vielä tarttuvaa, eli aika löysää, niin löysää kuin pystyt käsitellä. Aina sanotaan, että taikinasta pitää muodostua pallo, mutta ainakin minun koneellani se tapahtuu vasta kun taikinassa on liikaa jauhoja. Eli lopetan jauhojen lisäyksen ajoissa ja kokeilen kaapimella, että taikina helposti irtoaa kulhon reunoista. Anna kohota leivinliinan alla kaksinkertaiseksi, tunnin verran.

Kaada kohonnut taikina  jauhotetulla leivonta-alustalle, iske siitä ilmat pihalle ja vaivaa vähän. Jaa taikina kahteen osaan. Taputtele puoliska leivinpöydällä n. A4 arkin kokoiseksi vaakatasossa ( siis pitempi reuna mahaasi kohti). Kääri sitten taikina rullalle tai taittele kolmeen osaan (Taita 1/3 alaosasta keskustaa kohti ja sitten yläosa sen päälle). Nostele taikinapötköt saumapuoli alaspäin voideltuihin leipävuokiin (täyttää n. puolet vuoasta), peitä liinalla ja anna nousta kärsivällisesti vähintään niin kauan, että leipä nousee 2-3 cm vuoan reunojen yläpuolelle. 

Kun nostat taikinat vuokiin, on hyvä aika laittaa uuni päälle, (kiertoilmauuni) 175 asteeseen. Paista nousseita leipiä kunnes kauniin kullanruskeita ja kypsiä, tähän menee n. 35 min. (Mikäli leipäsi eivät nouse, on hiiva ollut toimimatonta tai neste liian kuumaa, ja tulossa siis tiiliskiviä.)

Nosta leivät ritilälle jäähtymään ja voitele pinta voisulalla (tai voisella voinkäärepaperilla!)

Ja on hyvää! Tillin voit jättää pois ja tehdä ihan tavallista kotitekoista ylivertaista paahtoleipää. Kaikkihan sitä tekee...

Elävien rapujen käsittely
Rapujuhlarohkaistus
Voi, voi, rapuvoi!
Rapujuhlakatujuhlat

PAISTETTU VOITATTI

Välillä onni kävelee vastaan ihan varoittamatta.

Vanhempieni luona oli viikonloppuna pikavierailulla rakkaat meksikolaiset ystävämme Mirna ja René, sekä meidän tekopoikamme, heidän poikansa Ulises. Sunnuntai-aamusella lähdin Meimi the rottweilerin kanssa pyörälenkille lähimetsän kuntoradoille ja siskoni sitten jo soittikin, että ovat tulosssa ulkoilemaan siihen meidän kodin lähipoluille joten karautin samoille reiteille tarjoamaan vähän  suomalaista luontokokemusta...

Olikin muuten todella kaunis aamupäivä, mutta aivan turkasen kylmä tuulen takia, sormet olivat villahanskoista huolimatta aivan jäässä kolmen tunnin ulkoilun päätteeksi.

M&R, jotka ovat nykyään jo siis eläkkeellä, ovat ammatiltaan biologeja (R on kiertänyt maailmalla luennoimassa merikilpikonnista), joten vaikka Suomen luonto onkin aika kaukana tuollaisesta merikeskeisestä biologiasta, ovat he tosi kiinnostuneita kaikista marjoista, sienistä ja kasveista. Edellisenä iltana pidettiin rapujuhlat, joihin tein alkuruuaksi keiton torilta saalistetuista kotimaisista kanttarelleista, lisäsin keittoon vielä ihan eksotiikkafactoriksi kuivattuja mustia torvisieniäkin.

Kuten kaikki sieneilevät tietävät, tämä syksy on ollut taas aivan omanlaisensa sillä saralla. Jotkut ovat löytäneet hirveästi, toiset tuskin mitään. Nämä meidän lähimetsät ovat lajivalikoimaltaan vähän yksitotisia, mutta tatteja (nyt puhun nummi-, kangas- ja voitatista, herkkutatteja harvemmin tapaan) on kasvanut kuntopolkujen ja isompien polkujen pientareilla todella runsaasti. Viime viikolla kerkesi olla parit melko tuimat yöpakkaset, joten kangas- ja nummitatit olivat kadonneet kokonaan. Sen sijaan herkullinen, vaikkakin lakistaan limainen voitatti ei tuntunut piittavaan mitään, ja sitä oli runsaasti, ihan sellaisina nätteinä juuri nousseina herkkusienen kokoisina.

No, eihän niitä voinut vastustaa. Minä esittelin sienen vieraille ja maistoimme sitä siinä raakana, mausta ja rakenteesta tykättiin kovasti, pakkohan sitä oli ruveta keruupuuhiin. Meillä ei ollut veistä tai mitään koreja pyöräni etukoria ja koiran kakkapussia (käyttämätöntä) lukuunottamatta. Innostuimme niitä keräilemään lopulta varmaan nelisen litraa. Lakit olivat tosi tahmeita, eikä pystytty tietenkään työkalujen puutteessa noudattaa ohjetta puhdistaa sienet jo metsässä, eli mukaan lähti myös kaikki risut ja männynkävyt.

Mummolassa homma hoitui kuitenkin nopeasti kun oli monta putsaajaa. Ei ehkä tarpeellista ottaa lakin limaista nahkaa irti, mutta me nyt otimme tällä kertaa. Ja on se kyllä aika sitkeä ja roskatkin on siinä sitkeästi kiinni

VOITATTI faktoja (Suillus Luteus)

Voitatti on herkullinen tatti, jonka lakin limainen pinta saattaa rajoittaa lähempää tutustumista. Mutta turhaan. Voitatti on ihanan makuinen ja napakan kiinteä, erinomainen *** ruokasieni.  Sillä on lyhyt 3-10 cm pituinen jalka ja lakki voi olla 4-15 cm. Nahkamainen pintakelmu on tummanruskea/vaaleanruskea ja limainen. Pillisto on keltainen, jopa iloisen sitruunakeltainen ja ihan nuoressa tatissa pillistö saattaa olla kätkeytyneenä valkoisen kalvon peittoon. Sienen kasvaessa kalvo repeytyy ja jää usein kaulusmaisesti kiinni jalkaan. Jalka on kova, likaisen valkoinen tai keltainen ja tanakka.

Voitatti kasvaa kuivissa ja kuivahkoissa kangasmetsissä, polkujen ja teiden varrella, pihapiirissäkin. Männyn juurisieni.

Kannattaa kerätä siis näitä nuoria yksilöitä, vanhemmiten malto pehmenee ja madot valloittavat voitatin.

Voitattia sopii sekä pakastettavaksi että kuivattavaksi.

PAISTETUT VOITATIT

Voitatteja
sipulia 
suolaa ja pippuria 

Puhdista voitatit ja kuori halutessasi lakin nahka pois. Sen pitäis onnistua parhaiten halkaisemalla sieni tyvestä ja vetämällä sitten puolikkaat irti pintakelmusta. Ei välttämättä onnistu .

Pilko sienet. Kauneimpia saat jos pystyt viipaloida ne kokonaisina "sienenmallisena", ainakin osan. Samalta ne toki maistuu muutenkin pienittynä.

Laita viipaloidut sienet kuumalle pannulle, sen verran, että pannun pohja peittyy yhdellä kerroksella. Anna tattien luovuttaa nesteensä ja kuivahtaa, lisää sitten ruokalusikallinen voita ja tuplasti hienonnettua sipulia ja anna sienten ruskistua ja rapeutua (no ei ne kauheasti ruskistu tai rapeudu) haluamasi määrä ja sipulin pehmetä. Mausta suolalla ja hiukan mustapippurilla. Mutta varovasti sen pippurin kanssa.

Ihanat voissa paistetut voitatit maistuvat sellaisinaan lisukkeena, leivän päällä, pastassa, risotossa tai tattikeittona. Sienä ei tarvitse aina myöskään TODELLAKAAN hukuttaa kermaan, voitattin valmistus on siitä oikein kouluesimerkki.

Paista näin koko sienisaalis pienissä erissä. Lisää hiukan hienonnettua persiljaa tarjolle vietäessä, näyttää houkuttelevammalta.

Aivan tajuttoman herkullisia. Nautittiin viimeiseen palaan asti sunnuntain aterialla kun pöydässä oli myös isäni savustama lohi, äidin valmistamat ruskistetussa voissa hölskytetyt puikulat ja uunijuurekset. Voiko ruoka enää paremmalta maistua?

No ei voi.

ISTUTA VIELÄ SE OMENAPUU

Mulla on on ollut oikein hyvä omenavuosi. Etupihalle istutetut omenapuut ovat molemmat tuottaneet ennätyssadon. Jaa mitä lajikkeita? No punainen ja varhaisempi sekä vihreämpi hapokas ja myöhäisempi... ( jos ihminen ei saa merkattua pakasteitaan asiaankuuluvasti, häneltä tuskin onnistuu puutarhankasvienkaan merkkaus, mikä täteen tulkoon toteen näytetyksi). Hämärästi muistelen, että vihreämpi saattaisi olla antonovka, mutta punainen on liian varhainen kai punakaneliksi. 

Kännykästä sattuu löytymään nyt kuva ainoastaan punaisesta puusta, satonsa huippuhetkellä, olisko elokuun alussa. Vieressä on vihreä puu, puolta isompi, jonka oksat kaartuvat jo tavoittamattomiin, siinä puussa on vielä ylhäällä pari kopallista omenoita.

Olen ihan itseoppineesti hoitanut puitani, suojannut korkeilla (huom! pitää olla, muuten viimeistään kevään kantohangilla yltää jyrsivä hammas) verkoilla ystäviltämme jäniksiltä talven ajaksi ja yrittänyt muistaa tehdä kevään varhaiset leikkaukset ennen juhannusta.  Yhteen aikaan puihini iski parin vuoden ajan muumiotauti, olin jo aivan suruissani, että mikä nyt neuvoksi. Ohjeen mukaisesti hävitin maahanpudonneet muumio-omenat sekajätteeseen (ei kompostointiin) ja luin sitten, että liian tiivis latvusto edesauttaa  taudin muhimista. Toissa keväänä vanhempieni avustuksella leikkasin molempia puita todella radikaalisti. Vihreä teki viime vuonna hedelmää, punainen ehkä kolme, mutta terveitä olivat.

Ja tänä vuonna tuli siis valtavasti. Ensi keväänä pitää muistaa taas leikata isoilla saksilla, tänä keväänä taisi unohtua. 

Koska omenia näytti tulevan valtavasti, otin elämäni ensimmäisen kerran yhteyttä läheiseen mehuasemaan Ylistarossa, sovin ajan ja IsoHoo kyytitsi omenat mehustamoon ja toi puolentoista tunnin kuluttua takaisin. Mehua tuli 59l, 3 litran hanallisiin pusseihin pakattuna ja pastoroituna. Mehu siis säilyy myös huoneenlämmössä jonkin aikaa, mulla on nyt vielä onnellisemnin varastossa ylimääräinen jääkaappi, jonne mehu mahtui hyvin. Toki mehun voi myös pakastaa (mutta minne laittaa sitten hirvenlihat?) . Mehunteon kustannuksiksi tuli 1,50€/l mitä en pidä ollenkaan pahana omien omenoiden mehusta.

Aikaisimpina vuosina äitini on keittänyt mehumaijalla mulle pakastettavaa mehua. Punaherukka-omena yhdistelmä on aivan superhyvä-perus-lantrattava-mehu, mutta tuo pakastettu tuoremehu  maijalla kadottaa jotenkin osan hapokkuudesta varmaankin kuumennusprosessin ansiosta, eikä sille ole oikein ollut juojia. Asemalla tuorepuristettu mehu taas on älyttömän fressiä ja raikasta, sopivalla hapokkuudella ja koko perheen suosikki.

Mehun väri riippuu mm. omenien kypsyydestä ja itseasiassa puristamolle omenat kannattaa viedä mieluummin hiukan raakoina kuin ylikypsinä. Meidän punaiset vietiin kyllä viime hetkellä, alkoivat jo putoilla solkenaan puustakin, mutta onneksi oli sekaan laittaa saman verran vihreää. Mehun väri on siis kyllä erittäin cloudy, eli aika läpinäkymättömän vaaleanruskea, mutta maku pirtsakka. Mehu sisältää luontaisesti paljon sokeria, ja on siis kaloripitoista, että sitä ei aivan janojuomana kannata litkiä, meillä se onkin käytössä ihana aamiaistuoremehuna tyyliin lasi per päivä. Saksalaisittain kannattaa tehdä myös Apfelschorlea, eli lantrata mehua 1:1 vissyvedellä. On ollut muuten mun lempparijuomaa ihan lapsesta asti. Sveitsissä asuttaessa keittiössä oli aina kori molempia, muistan erityisesti vihreän, pitkäkaulaisen omenamehupullon.

Juttelin Saksassa asuvan ystäväni kanssa tästä omppushowsta ja taas tuli yksi Suomen hyvä puoli esiin: saat mukaasi omien omenoittesi mehun. Saksassa omenat punnitaan ja saat sitten vastaavan määrän mehua, mutta omenat voivat olla kenen tahansa. Ja kuka tietää sitten missä ne ovat kasvaneet/tai onko niitä suojattu esim. tuholaisilta. Omansa tietää.

Meinasin ilahduttaa teitä myös reseptillä, mutta jätetäänkö huomiseen, kun juttua tuli jo näinkin paljon.

Summa Summarum:

1. Suojaa omenapuiden rungot talveksi korkeilla verkoilla ja tarpeeksi isolla kehällä.

2. Leikkaa reilusti kun lumet alkavat sulaa. Kaikki runkoon päin sojottavat oksat tai ylöspäin kurkottavat kilpalatvat

3. Käytä sato. Tee sosetta, hilloa, piirakoita, omenajälkkäreitä, salaatteja, kuivata, pakasta, syö sellaisenaan....

4. Vie tuoremehuasemalle. Saat maailman parasta mehua.

5. Ilahduta lähimmäistä. Laita tontin laitaan, kävelijöiden ja polkupyöräilijöiden riemuksi kopallinen omania ja kylkeen kyltti, saa ottaa. tai mikäli sulla on aivan hillittömästi omenia, jätä puiden alle tikkaat ja lyö maahan iso kyltti Tarvitsetko omenia, Saa kerätä isommankin määrän. Viestiä voi tehostaa jakamalla sen kavereille facessa. Olen itse kerran, ennen omenapuita, ilahtunut suuresti saadessani käydä noukkimassa ison määrän omenia tuntemattomasta puutarhasta. Toki tämä vie omppuvarkailta kaiken ilon....

6. Istuta vielä se omenapuu. Kaikista oikeista syistä. Ihanaa on myös se, että nykyään ei ensimmäistä satoa tarvitse odottaa kymmeniä vuosia, vaan omenat tuottavat hedelmää jo muutaman vuoden kuluttua. Koskaan ei ole liian myöhäistä!

SUOMALAISEN RUUAN RESEPTIT

Tänään, 4 syyskuuta,  on Suomalaisen ruuan päivä. Se, jos mikä, on päivänsä ansainnut. Puhdas, suomalainen, rakkaudella valmistettu ruoka.

Ruokakulttuuri, raaka-aineiden tuntemus, tieto ruuan alkuperästä, ravitsemussuositukset, kaikki ympärillämme muuttuvat koko ajan, jotkut asiat hitaammin, toiset nopeammin.

Suomalainen ruoka on osa kulttuuriperimääni, jotakin jota haluan myösvaalia. Linkitin tähän blogistani 10 hyvin perinteistä suomalaista reseptiä. Blogiani lukevana tiedät, että rakastan makuja eri puolilta maailmaa ja meidän pöydässä saattaa löytää lautaselta ruokalajeja lähes mistä tahansa maailman kolkasta. Sydäntäni lähellä on kuitenkin oman elämäni perinteinen suomalainen arkiruoka jauhelihakeitosta makkarakastikkeeseen ja myös taito valmistaa niin perinteisiä arkiruokia kuin harvinaisempiakin ruokalajeja.

Jospa valmistaisit tällä viikolla jonkun näistä 10 reseptistä?

MUSTIKKAPIIRAKKA

RUISLIMPPU

HERNEKEITTO

KESÄKEITTO

MÄMMI

KARJALANPAISTI

VIILI

LÄSKISOOSI

PAISTETUT SILAKAT

KARJALANPIIRAKAT

KALATACOT - PEHMEET VAI RAPEET?

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Finduksen ja Indieplacen kanssa.

Elokuu toi mukanansa arjen. Arjen mukana tuli  kesälomalla jo unohtunut ruokahärdelli. Kyllähän te tiedätte. Koulut, työ, harrastukset (ja ihan uutena meidän perheessä mopoilu)  ja jossain välissä pitää yrittää istuttaa perhe yhteisen aterian ääreen, loihtia ruoka pöytään nopeasti, monipuolisuudesta ja terveellisyydestä tinkimättä. Siinähän sitä tietääkin pohtineensa ruokavalintoja! Varsinkin kun lapset eivät aina ihan mutisematta syö mitä äiti tarjoilee. 

Pitäs tarjota kasvista ja vihreää, pitäs olla kalaa, kyllä ruuanlaittajalle painetta kasaantuu. Pitää osata varautua, ettei kauppaan tartte lähteä joka päivä pyörimään ympyrää.

Pakastin on sinällään aikamoinen arjenpelastaja ja sitä hyödyntämällä illallisten minuuttipeli kyllä helpottuu. Kannattaa pakastaa itsetehtyjä ylijääneitä ruokia nopeasti mikrotettaviksi annoksiksi, mutta kauppojen pakastealtaista löytyy myös paljon nopeasti hyödynnettävää kotiin.

Kasvisruokapäivien lisääminen onnistuu jo melkein huomaamatta, mutta edelleen tuskailen sillä saako kalaruokia tuon suositellun 2-3  kertaa viikossa mukaan. Siinä auttaa kyllä huomattavasti kun ottaa mukaan kalapakasteet. Kalapuikot ja muusi menee aina! Eivätkä laadukkaasti valmistetut tuotteet oo sen huonompi vaihtoehto kuin tuore kala! Unohtakaa se harhaluulo, että pakastealtaasta ongittu kala olisi jotenkin pitkälle prosessoitua tai epäterveellisempi vaihtoehto. Ei o! 

Minä harvoin paneroin tuoretta kalaa (jos ei ruisjauhoissa kieriteltyjä silakoita lasketa), koska se on aikaa vievää ja sotkuista. Nämä nykyiset kalavalmisteet  hoitavatkin homman kun tekee mieli rapeaksi kuorrutettua kalaa. Finduksen täysjyvä kalafileet, joita on 2 paketissa,  on  valmistettu vastuullisesti kalastetusta Alaskanseitifileestä, ne sisältävät 63% valkoista kalaa ja ihanan rapsakan täysjyvä kuorrutuksen.  225 asteisessa uunissa 18 minuuttia ja sulla on rapeat leivitetyt kalafileet lautasella. Finduksen täysjyvä kalapuikot on myös herkkuja, niille on myönnetty sydänmerkkikin. Molemmat maistuvat, perunoiden, riisin tai pastan kanssa, leivän välissä, hyvällä kastikkeella  tai vaan tirauksella puristettua sitruunaa kruunattuna.

Mutta arvaatteko mihin nämä paneroidut täysjyvä kalafileet on lisäksi enemmän kuin oivallisia? (Koska kuorrutus maukas ja rapea ja sisältö suussasulavan valkoinen.) Kalatacoihin. Tämä äiti ei ainakaan oo niin fakiiri, että jaksa alkaa leivittämään ja frittaamaan alusta asti kalanpaloja tiistai-iltana tacoihin, näiden kalafileiden paistuessa  uunissa sä pilkot muut ainekset ja katat pöydän. Aika lähellä 20 minuuttia!

Päätettäväksi jääkin sitten enää, että kumpia tarjoat, pehmeitä vai kovia tacoja. Mä tein varmuudeksi molempia. Kalatacon pehmeät kuoret on mulla ehdottomasti maissista, maun takia, mutta käy ne pienet vehnäisetkin, ne on kiitollisempia ehkä käsitellä( eivät koppuroidu).

KALATACOT

4:lle 

2 pkt Findus täysjyvä kalafileet

300 g punakaalta

3 tomaattia

1 punasipuli

1 avokado

1 ruukku korianteria

1 vihreä jalapeño

1/2  limen mehu

12 kpl pieniä pehmeitä maissitortilloja tai rapeita maissikuoria- tai molempia!

suolaa

limelohkoja tarjoiluun

Kastike kalatacoille

150 g ranskankermaa

1 dl majoneesia

1/2 tl juustokuminaa

1/2 tl valkosipulijauhetta

1 tl sriracha chilikastiketta

Laita kalafileet uuniin paistumaan ohjeen mukaan (18 min, 225 astetta).

Fileiden paistuessa pilko muut ainekset tarjolle laakealle vadille. Suikaloi punakaali juustohöylällä, kuutioi tomaatti ja avokado, poista chilistä sienenet ja pilko, hienonna sipuli ja korianteri. Purista avokadon päälle limeä  tummumisen ehkäisemiseksi ja ripottele hiukan suolaa maun terävöittämiseksi. Asettele kippoihin tai laakealle vadille.

Sekoita kastikkeen aineet keskenään tasaiseksi. Maista ja lisää mausteita tarvittaessa oman makusi mukaan.

Kuumenna tortillat/tacokuoret pakkauksen ohjeen mukaan.

Leikkaa kuumat kalafileet paloiksi.

Jokainen syöjä kokoaa oman taconsa laittamalla siihen pari kalafilettä ja muut ainekset, sekä valuttamalla lopuksi täyteläistä kastiketta pinnalle.

Ihana, käsinsyötävä ateria ! Täyttää kaikki mun arkiruuan kriteerit: helppous, nopeus, vaivattomuus, houkuttelevuus,terveellisyys ja maku.

Ai niin, ja se kysymys. Pehmeet vai rapeet? 
Ehdottomasti pehmeet...tai ehkä sittenkin rapeet. Joo, rapeet...eiku...

Syö kalaa!
Yhdestä kala-ateriasta saat päivän D-vitamiinin.
Kalan pehmeä rasva on hyväksi sydämelle ja aivoille.
Kalan proteiini on hyvälaatuista.
Kalasta saat myös B12-vitamiinia, seleeniä ja muita kivennäisaineita. 

MONTY PYTHON'S SPAMALOT SEINÄJOELLA

Varsinaisen oikeasti tämä kirjoitus ei ole ruokablogimateriaalia. Mutta koska olen vapaamielinen ihminen (joskin eräissä asioissa harvinaisen tiukkapipoisen umpimielinen) ja ihan itse päätän mitä blogiini kirjoitan antaa mennä. Koska tämä produktio on julkisuutensa ansainnut.

Ja takaan, että saan tähän kyllä ruokasisältöisenkin viitteen ympättyä.

Kuva Jukka Kontkanen, Seinäjoen Kaupunginteatteri

Olen Monty Python -fani.Tai ehkä se nyt on vähän liikaa sanottu, fani kun varmasti muistaa ryhmän jäsenten nimet ulkoa ja tunnistaa kaikki sketsit, mutta sanotaan nyt niin, että Montyn Life of Brian on mielestäni kaikkien aikojen paras komedia-elokuva koskaan ikinä evö ja sen kohtaukset ja vuorosanat voin sanoa osaavani ulkoa, niin monta kertaa olen sen katsonut. Ja joka kerran yhtä ilahtuneena ja parodian mestarin Monty Pythonin pähkähullusta huumorista hurmaantuneena (johon on aina, jos ei nyt koira, niin ainakin yhteiskunnallista kritiikkiä  ja terävää ajankuvaa haudattuna). Monty Pythonhan ei siis ole henkilö vaan sketsejä esittävä komediaryhmä - vaikka tässä tuleekin puhuttua aivan kuin henkilöstä - joka tuli tunnetuksi BBC:lle tekemästään komediasarjasta Monthy Python's Flying Circus (69-74). No joo, onhan tästä aikaa, mutta onhan tämä myös kulttikamaa. Ja hei, viiskymppiset Montyllä!

Kuva Jukka Kontkanen, Seinäjoen Kaupunginteatteri

Olin laittanut kalenteriini merkinnän Liput Spamalottiin! jo talvella, kun kuulin, että  2005 ensi-illan saanut Broadway-musikaali käännetään  ja esitetään kotikesäteatterissani Törnävällä. Spamalot pohjautuu löyhästi  Monty Pythonin elokuvan tekemisestä kaiken pilan irti ottavaan elokuvaan Monty Python and the Holy Grail, jossa kuningas Arthurin ritarit (ja mä rakastan myös näitä tarinoita, enkä voi ymmärtää, etteivät kaikki kertakaikkiaan tiedä mikä on Arthurin miekan nimi) ratsastavat kookospähkinöillä aikaan saadun kavion kopseen tahdittamana pitkin maita ja mantuja  Graalin maljaa etsimässä. Spamalotissa parodioidaan elokuvan teon sijasta tietenkin musikaalien tekemistä.

Mutta hups, niin vaan kävi, että emme saaneet järjestymään kesäteatterikäyntiä ennen viime viikonloppua, joka oli Spamalotin toiseksi viimeinen esityspäivä. Jos nyt joku tästä vielä haluaa ottaa onkeensa niin lauantaina 24.8 on viimeiset esitykset.

Ja Spamalot oli huikean hyvä. Paras kesäteatteri esitys koskaan ja paras teatterin lavalla näkemäni komedia. Mä en ole farssin ystävä ollenkaan ja tunnen oloni epämukavaksi niitä katsoessani. Monty Python -huumori voi äkkiseltään esittäytyä farssimaisena kohelluksena, mutta kyllä se on ennemmin verbaalista ilottelua jossa nauretaan vuorotellen maailman ikivanhimmalle vitsille, eli pierulle (omaakin sydäntäni lähellä tai hiukan alempana aina) ja seuraavassa hetkessä huomaa  taas jonkun terävän päivänpolttavan asiaan kohdistuvan vitsin/kritiikin. Sitä jään välillä miettimään, että kuinkahan suuri % näistä viitteistä menee ohi itseltä, asia on sama elokuvien suhteen, ne avautuvat kerta kerralta enemmän. Tämäkin juttu on täynnä ihania pieniä yksityiskohtia.

Kuva Jukka Kontkanen, Seinäjoen Kaupunginteatteri

Ja Mikko Koivusalon suomennos on loistava. On sanottava, että kun kuulin Spamalotin tulevan teatteriin olin vähän skeptinen ja huolestunut, että kuinka sen brittihuumori ja kaikki pikku vilkkeet saadaan käännettyä. Turhaan. Seinäjoelta alunperin lähtenyt Mikko Koivusalo on taitava sananikkari, jonka käsialaa ovat monet muutkin taitavat käännökset, mutta tämä riimittely oli kerrassaan neroutta. Olisitte kuulleet ne ranskalaisen vartijan solvaukset! Tai se kuinka aluperäisversion alussa oleva  England-Finland  vertailukohtaus kääntyi piristysruiskeeksi suoraan suoneen Suomeen. 

Kuva Jukka Kontkanen, Seinäjoen Kaupunginteatteri

Ihan päällekäyvän huikeaa oli produktioon osallistuvien ammattitaito. Yleensä missä tahansa musikaalissa on aina se yksi näyttelijä, jonka laulusuoritusta kuuntelee hivenen vaivautuneena. Spamalotissa ei. Laulut ja stemmat oli aivan huippuja ja  Anna Victoria Eriksson todella upea laulaja.  Monty Pythonin jutuissa naisnäyttelijöitä ei isoissa rooleissa juurikaan näy, nämä miehet kun tykkäävät itse vetää päälleen myös naisten vaatteet. Suhteellisen pieni näyttelijäkaarti vaihtoi lennosta roolista toiseen käsittämättömällä tempolla, roolit ovat olleet todella rankkoja heinäkuun helteissä. 

Jo itse tekstissäkin mainitaan, että musikaali tarvitsee yhden tähden ja sellainen varmasti on Aku Hirviniemi (itseoikeutettu Sir Lancelot, tietenkin). Akulta itseltä petti pokka täydellisesti pari kertaa lavalla ja siitähän yleisöllä riemu repesi. Sitten tajusin, että nuokin kohtaukset täytyivät olla suunniteltuja sympaattisia mokia. Compliments of the Director.

Kuva Jukka Kontkanen, Seinäjoen Kaupunginteatteri

Varsinaisesti sydämeni vei kuitenkin Sir "Dennis" Galahadia esittävä Olli Rahkonen. Hänen elekielensä ja tyylinsä oli niin rautaista Monty Pythonia, että ihmettelin onko siellä lavalla itse John Gleese. Mikä hurmaava liehuletti...jos tukan täytyy olla hyvin, ei päähän sovi vetää silmikkopanssaria. (Väliajalla  Urhon entinen (tosikiva) äidinkielenopettaja käveli ohitsemme ja tervehti Urhoa sanoen, Terve Dennis...eikun Urho! Esityksen nähneet tunnistanevat yhteyden. Tai ainakin se Urho nimisen pojan  äitini jäi mieleen ja näköjään opettajankin.)

Mä en millään pysty käymään läpi kaikkia titavia esiintyjiä nimeltä.  Kunhan uskotte, että tässä esityksessä vahvoja lenkkejä oli joka ikinen (Aku Hirviniemi, Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Juha Hostikka, Henrik Hammarberg, Pihla Pohjolainen, Lauri Ketonen, Jyri Numminen, Annina Rubinstein, Eeva Markkinen ja Ville Ortenvuori).

Puvustus on huikean hieno ja yksityiskohtia ja glitteriä täynnä, kiitos kuuluu Riikka Aurasmaalle. Juho Lindström vastaa nerokkaasta lavastuksesta, jossa linnamaisemiin saadaan ympättyä nuo Pythonista tutut visuaaliset tunnusmerkit. Ja koko homman yhteensaattamisesta  menee kunnia ohjaaja Mika Eirtovaaralle.

Kuva Jukka Kontkanen, Seinäjoen Kaupunginteatteri

Musiikin  ja laulun lisäksi myöskään Jyri Nummisen hengästyttävät koreografiat eivät ole  esittäjille helpoimmasta päästä, vaikka näin voisi niiden hioutuneesta kellontarkasta esityksestä päätellä. Jyri itsekin kaatuilee lavalla ihanan hengettömänä.

Mitä ihmettä tästä esityksestä voi sanoa? Mahtavaa ilotulitusta alusta loppuun, tai pitäsikö sanoa sateenkaaren säihkyntää, ensiluokkaista laulua ja tanssia ja aivan mahdottoman huonoa ja siksi niin mahtavaa huumoria! Jos siis haluat nähdä ni-ritarit, Timppa-velhon, rääväsuiset ranskalaiset, puujäniksen tai uhmakkaan mustan ritarin, jota ei pysäytetä edes raajat silpomalla (mahtava toteutus tässäkin), niin lauantaina vielä 2 näytöstä. Lippuja kenties on vielä.

Epäilemättä musikaali tulee löytämään tiensä myös (sisä)teatterien lavoille, menkää silloinkin katsomaan ja toivokaa, että palaset ovat yhtä täydellisesti paikoillaan kuin tässä esityksessä.

Ettette pidä minua aivan herätyksen saanena ja päättömästi ylistäneenä, on vielä sanottava, että äitini ei erityisemmin pitänyt esityksestä, vaikka sen erinomaista toteutusta  ei kieltänytkään. Ilmiselvästi hän ei ole MP-faniklubin jäsen.

Urho 15v. on kaltaiseni Arthur- tai oikeastaan Merlin -fani,  lisäksi näytelmään upotettu paikalliskomiikka puri. Nurmoon ja Kurikan mainitseminen naurattaa aina. Ja Jumalan ääni, kyllä, Juha Mieto.

Ja lupasinko vielä yhdistää tämän kaiken ruokaan.

NO:

Spamalot on tietysti väännös Camelotista, jossa Kuningas Arthur hillui pyöreän pöydän ääressä ritareineen. Spam- a- lot! Tunnistatte sanan spam ja mitä se tarkoittaa.

Mutta tiesittekö sanan etymologiaa? Spam on 30-luvun englanninkielinen nimitys säilykelihalle ja tulee sanoista spiced ham - spam.

Tämä meidän tuntemamme merkitys  spämmi, spämmäys, siis internetistä tulviva liikaviestitys on saanut alkunsa todellakin Monty Pythonin 70-luvun sketsistä. Se sijoittuu ravintolaan, jossa jokaisessa ruokalajissa on raaka-aineena  spam. Eli sama viesti toistuu ja toistuu ja toistuu.... Internetin käyttöön tämä sana on tiettävästi tullut v. -93, jolloin eräs mies vahingossa lähetti 200 kertaa saman viestin keskusteluryhmään. Tai ehkä jo aiemmin.

Ja ajatella, että Pyhä Graalin malja löytyi lopulta Seinäjoelta!

Loistavaa Seinäjoen Kaupunginteatterin Törnävän Kesäteatteri!

Ja olkaa onnellisia kaikki jotka musikaalin pääsivät kokemaan: "Tekin virrrtsanpidätyskyvyttömät %&???enmuistaenäämitkä, jotka valitsitte Törnävän Kesäteatterin, koska teillä ei ollut varaa mennä Pyynikille..."