AURORA BOTNIA, MINILOMALLA

Kuva Wasaline mediapankki

Tiedättekö, että Merenkurkussa, Vaasa - Uumaja välillä, seilaa nyt ensimmäistä kertaa sitten 40- luvulla alkaneen liikennöinnin upouusi, varta vasten tälle välille suunniteltu alus. Aurora Botnia on julistautunut maailman ympäristäystävällisimmäksi alukseksi ja erityisen ylpeä olen siitä että se on valmistettu kotimaassa, Rauma Marine Yards telakalla. Se on mielestäni hieno valinta, aluksen 120 miljoonan kustannukset ovat hyödyttäneet ihan konkreettisesti suomalaista telakkatyöllisyyttä.

Me päätimme perheen kanssa lähteä lahdenylitysmatkalle syysloman kunniaksi. Perjantaina ehdittiin 16:30 laivan lähtöön ja sunnuntaina olimme takaisin satamassa 17:30. Uumajassa oli meneillään ainakin isot nuorisopainikisat, liekö siinä syy, että keskustan hotellit olivat melkoisen täynnä. Otettiin auto mukaan, niin ei haitannut vaikka Scandic Syd oli pari kilsaa Uumajan keskustasta.

Piti lähteä kaivelemaan Wasalinen mediapankkia, että sain postaukseen vähän vetovoimaisemman kuvan tuohon alkuun kuin tämän laivaan pikkusateessa ajaessa.

Uuden laivan myötä matka-aika on tiivistynyt 3,5 h ja aikataulussa on parhaimpina päivinä 4 lahdenylitystä, mutta yleensä ainakin kolme, mikä suunnattomasti helpottaa esim. Västerbotteniin suuntautuvaa työmatkailua.

 

Matkustajia  mahtuu mukaan 800 ja heille löytyy 68 hyttiä ja reilunkokoisten ravintoloiden lisäksi paikan voi lunastaa lepo loungesta, business loungesta tai kokousosastolta. Lemmikeillekin löytyy oma osastonsa. Tietenkin myös leikkihuone pienimmille.

lepo lounge kuva Wasaline mediapankki

Käsittääkseni laiva runnaa kuitenkin rahdilla ja henkilöautoille sekä rekoille löytyykin huikeat 1,5 kaistakilometriä. Uuden laivan myötä rahtimäärä on kasvanut syyskuussa 40% vuoden takaisesta.

Me tulimme kuitenkin lomanviettoon ja mitäs sitä nyt risteilyllä muuta kuin syömistä, juomista ja musiikkia. 

Mulle tämä Vaasa -Umeå väli on sillä lailla erityinen, että olen ollut nuorena flikkana itse  tällä välillä Silja Linellä töissä tarjoilijana -96 pääsiäisestä heinäkuulle -99 (sitten sain siirron Finnjetille Saksan välille) ja ajalta on ihanat muistot huikean kovasta työnteosta, hienosta yhteishenkestä ja kertakaikkiaan hauskasta työpaikasta. Hauskaa oli nytkin törmätä muutamaan vanhaan työkaveriin, Benkkuun baarin takana ja Sannaan myymälässä. Eka ja viimeinen kesä sekä talvet oltiin Fennialla. Muistan vieläkin sen järkytyksen kun eka kerran laskeuduin jyrkkiä portaita (sanoisin, että tikkaita) pitkin miehistön hyttikerrokseen jossa oli yhteissuihkut ja wc:eet, pienet ja pimeät 2 h hytit kerrossängyillä ja varsinkin talvella jäiden aikaan niin kova rytinä ja ryske, ettei hyttikaverille voinut puhua, koska mitään ei kuullut kuin huutamalla. Kesäkausiksi -97 ja -98 välille vuokrattiin toisetkin alukset Vaasa Express ja Vaasa Jubileum, jotka olivat hiukan vanhaa kunnon Fenniaa modernimpia. Palvelin molemmilla aluksilla, aika mahtava kokemus on myös "varustaa" tyhjä laiva valmiiksi, sekin on nyt tultu tehtyä kahteen otteeseen. Aurora Botnian henksulla tämä on varmaan hyvinkin muistissa, neitsytmatka kun oli elokuussa.

Tuolloin ennen tax freen loppumista tällä välillä elettiin todellisia kulta-aikoja ja väli olikin Siljan tuottoisin reitti. Jäi sympit ja seret toiseksi isolla kapasiteetillään kun paljon pienemmät matkustaja-autolautat vetivät 4 ylitystä päivässä ja koko ajan lähes täysillä laivoilla. Muistan sen hyvin kun kesälaivoilla kääntymisaikaa oli tunti, niin ehdimme juuri ja juuri siivota ja kattaa À la carten, lyödä pöytään viimeisen servetin kun taas aukaistiin ovet ja saatiin sali täyteen. 

laivan myymälä, Wasaline mediapankki. Tällä välilä ei siis ole tax freetä, mutta ostettavaa löytyy kyllä.

Aurora Botnialla löytyy iso, viihtyisä kahvila, jossa kuvassa näkyy  pieni osa. Kahvilassa on noutopöydästä kotiruokalounas, mm. ne kuuluisat lihapullat ja muusi. 

Itse tykkään herkutella myös perinteisellä katkarapuleivällä, koska laivalla ne vaan on parhaita.

Tai sitten ruispohjaisella lohileivällä. Sympaattista  ja niin paljon muistoja herättävää näissä kuvissa, jotka napsaisin vitriinässä olevista leivistä ovat nuo (kumiruutu) myrskyliinat, jotka pitävät tarjottimen paikallaan laivan keinuessakin. Se on sellainen flashback moment usein muuten jo pitkään maissa olleellekin merimiehelle kun nostelee jotain tavaraa hyllylle (ihan kotona maissa siis) ja sekunnin murto-osan mietit, pitäisikö kiinnitys varmistaa jotenkin, ettei se tule alas jos keinahtaa kunnolla. 

Sitten laivalla on toisiinsa kytkeytyvä pubnurkkaus ja iso ravintolasali tanssilattian ja orkesterikorokkeen kanssa, ihanasti keulanäkymin kannella 8 kuten muutkin ravintolat.

 

Jälkikasvu 17 ja 10 v. panostivat ravintolassa mennen tullen drinkkeihin. Mun mielestä siinä on jotain hellyttävää kun 17v.kin nappaa itselleen komean mocktailin sen sijaan, että tilaisi vaan kokiksen. Oon yrittänyt kyllä, että silloin harvoin kun käydään jossain paremmassa paikassa syömässä, asiaa juhlistetaan alkudrinksuin. Oppi meni vissiin jo nuoresta perille, Urho oli joskus alta kouluikäisenä naapurinMintun perheen kanssa Kalajoella, olivat illalla ravintolassa syömässä ja kun oli kysytty ruokajuomia, Urho oli tokaissu (ja siis ei ollut millään listalla), että tropical coktail, kiitos!

Laivalla oli muuten tosi kivasti ihmisiä, ei tarvinnut tungeksia, mutta mukava pörinä kävi. Menomatkalla soitti suomenruottalainen bändi musiikkia ruotsalaisesta tanssimusiikista aina Lady Gagaan, ja hyvin soittikin. Oli mukava vaan istuskella ja kuunnella elävää musiikkia, pari tuntia ruokailun ja laivaan tutustumisen jälkeen vierähti rattoisasti.

Ja sitten mun tärkein, ruoka.

Mä en ole missään nimessä seisova pöytä ihminen (paitsi 7v. kun menin Korpelan Helinän (äiti) ja Anin(ikäiseni tytär) kanssa Finnjetillä Saksaan, jossa isä ja äiti oli mua vastassa, niin muistan kuinka voitin jostain yksikätisestä hirveän määrän kolikoita, niitä vaan tuli ja tuli ja tuli  ja kun Helinä sitten kysyi, että mitäs meinaat voitolla tehdä olin kuulemma tuumannut, että mennään seisovaan pöytään). 

No lähinnä inhoan sitä jonottamista ja ihmisten parveilua ja meteliä.

Kävin kurkkaamassa saaristolaispöytää ja se houkutteli. Vaikka siellä oli väkeä hyvin oli meininki sivistyneen rauhallista. Siis sinne pitkästä aikaa. Ja niin vain kävi tytöllä vanhanaikaisesti kalapöydän ääressä.

Lautanen täyttyi kukkuroilleen, silakoista, silleistä, lohesta ja röristä, katkaravuista ja oih, varsinkin savustetut katkaravut oli ensiluokkaisia. Kylmästä lihapöydästä oli maistettava ihanaa savustettua lammasta, kasleria, villisikaa ja hirveä, pikkelöityjä kantarelleja... Eihän siinä sitten mitään enää lämpimästä mahdu (tarjolla oli kyllä jopa peuraa), mutta yleensä olen sitä mieltä, että painotus on juuri oikea.

Olisi pitänyt hakea lisää niitä savustettuja katkarapuja!

Paluumatkalla sain pojastani herraseuraa ja mentiin kaksistaan À la carteen, josta tuli pitkän ja kapean muotonsa vuoksi ihan vanhan Fennian vanha carte mieleen. (Asiakkaat saapuivat sinne  kapeita portaita pitkin ja ravintolan ovella olimme sitten ohjaamassa heitä pöytään. Vilkkailla lähdöillä ravintolan asiakaspaikat täyttyivät nopeasti. Minä sitten olin onneksi ovella vastassa ja kertomassa, että Tyvär, vi är fulla just ny... lieneekö tuo suomeksi, että valitettavasti ollaan ihan kännissä nyt...).

Urho 17v. sai himoitsemansa hampurilaisen (16€) ja oli kuulemma TODELLA hyvä ja mehevä.

Minä olin tietenkin himoinnut hirvitartaria siianmädillä (7€) ja kyllä, maut menivät hyvin yhteen. Kauneutensa lisäksi annos oli myös sopivan kokoinen. Ja hintainen, vai mitä?

Pääruuaksi valitsin siikatournedoksen juuriselleripyreellä (21€).

Enkä nyt yhtään valehtele, mutta se oli täydellinen myös. Todella pitkä yhtä hyvästä kala-annoksesta, tuo  ruskistettu limevoi oli ihan super. Ja kasvikset, vaikkei niitä tässä näykkään, käsin kuorittuja ja paloiteltuja ja ihanan napakoita.(Nyt alkoi epäilyttää puhunko ihan omiani, jospa ne sittenkin tulevat pussissa kuorittuna ja paloiteltuna? No enpä nyt ole laivan keittiössä ollut seuraamassa miesmuistiin (Fennialla carten keittiö oli aikoinaan niin pieni, että me tarjoilijatkin oltiin melkein liedellä ja päästiin/jouduttiin seuraamaan kokkihommia hyvin läheltä), mutta ainakin vielä ysärillä nämä touhut hoidettiin itse. No ainakin oli niin hyvää, että en epäillyt hetkeäkään.))

Palvelu ylipäätään pelasi hyvin kaikkialla. Tullessa oli vähän vaahtopäitä niin kävin kysymässä Infon nuorelta pojalta, että saako 10v:lle antaa matkapahoinvointitabletin ja hän tuumas hämmentyneenä, että riippuu ihan mitä siinä sun pakkauksessa lukee. Että selvis sitten sekin, ettei matkapahoinvointitabletteja enää jaeta infossa.

Vähän siitä ympäristöystävällisyydestä vielä. Aurora Botnia kulkee siis kaksoispolttoaineratkaisulla  eli vähemmän rikki-, typpi- ja hiilidioksia synnyttävällä nesteytetyllä maakaasulla tai biokaasulla. Sähköohjaus on käytössä satamaan saapuessa ja lähtiessä. Oliko siis mikään ihme, että laivan lähtöä ei huomannut lainkaan, kun se vaan pehmeästi alkoi liukua eteenpäin. Laivassa on erityisen hyvät vakaajat, joten meno oli muutenkin smoothia. Lahden ylitys syysmyrskyssä, varsinkin suojaamattomassa Uumajan päässä saattoi olla ennen aika raffia.

Uusi on aina uusi ja Aurora (vai Botnia, mikä tämän kutsumanimi nyt on? on ihanan avara, valoisa ja lämpimän kutsuva. Unohda siis se edellinen, aika kolkko ja kulahtanut (ja kylmä) alus (jossa et hitto vie löytänyt pistoketta tietokoneelle tai puhelimen lataukseen)ja käy testaamassa Aurora. Sisustuksessa on käytetty tosi paljon kierrätysmateriaalia, mm. ravintolapöydät ovat kierrätysmuovia ja kokolattiamattojen kudonnassa on hyödynnetty vanhoja kalastusverkkoja.

Siinä teille vasta merimiesromantiikkaa!

Tärkeintä on ottaa mukaan hyvä seura, niin aika kuluu kuin siivillä. Tai sitten meet yksin ja uppoudut työntekoon. Perinteistä risteilyryyppäämistä ei varmaan kehtaa ehdottaa enää kenellekään. Sanotaan vaikka näin, että juo vähemmän ja tanssi enemmän!

Wasaline on muuten maailman pohjoisin ympärivuotisesti liikennöivä varustamo!

Ainut asia mitä  vähän nikottelimme (lähinnä IsoHoo, joka kyllä laskunkin maksoi)oli 4 hengen auto perhepaketti edestakaisin, joka maksoi 270€. Ollaan vissiin totuttu liian halpoihin risteilyhintoihin.

Eikä ikkunan läpi saa heijastuksettomia kuvia, mutta meritunnelma välittynee kyllä.

TUKKILAN TILA, PORVOO

Yksi kesän mukavimpia muistoja oli reissu veljenpoikani Kasperin rippijuhliin Porvooseen. Itse Porvoota ei taaskaan keritty kierrellä, mutta päästiin viettämään kaksi yötä hurmaavalla Tukkilan tilalla maalaismaisemassa ja mikäs sen parempi lomanaloitus.

Olimme matkassa koko perheen voimin; mumma, pappa, siskoni, ja veljeni 5-henkinen perhe oman joukkoni lisäksi. Olin löytänyt Tukkilan tilan netistä, mutta varausta ei mitkään bookingit osanneet meidän sekalaiselle porukalle tehdä. Niinpä  soitin tilan jouhevapuheiselle isännälle ja kun kerroin kokoonpanomme, niin löytyihin meille tilaa majatalosta. 

Kuvassa näkyy tilan komia, perheen itseasuttama päärakennus päädystä päin, etujulkisivu kuva ei mahtunut kameraan... Olen vähän surkea, kovasti haastattelin isäntäpariskuntaa aina nähdessäni, mutta kun en siinä kirjoittanut ylös asioita, niin faktat voivat olla hiukan horjuvia. Olikohan niin, että majoitustoiminta oli aloitettu kohta pian 2000 - luvun alussa ja petipaikkoja on yhteensä 26? (Note to self: Kirjoita aina kaikki muistiin vastedes).

Majoituksessa löytyy monenlaista vaihtoehtoa. Me majoittauduimme niin, että tilan ykskamariseen mökkiin  (siis tupakeittiö, kamari, kuisti ja wc suihkutilat) majoittui pikkuveliNuutin perhe, sekä meidän Maitotyttö. Tupa on viimeisen päälle remontoitu, ihana yhdistelmä vanhaa hirttä ja nykyaikaista keittiötä, tyttöjen sivustavedettävät sijaitsivat tuvassa.

Ison tuvan pöydän ääreen kokoonnuimme koko porukka aina syömään iltaasta. Ja se olikin mahtavaa kun oli hellat ja uunit, koska lähistöllä ei todellakaan ole mitään ravintoloita ja tällaisen konkkaronkan kanssa kätevin on muutenkin tapella illallisruokien kanssa ihan oman piirin sisällä (minä kyllä näin unta Sinnestä, SicaPellestä, MeatDistrictistä ja mitä näitä onkaan) ja Lidlin minipakastepizzoilla tai hodaribuffalla oli kyllä hyvinkin kiitelty vastaanotto.

Me muut majoituimme vähän vaatimattomampaan  majoitukseen, joka oli rakennettu vanhan viljankuivaamon päädyn yläkertaan. Kahden hengen huoneet olivat isoja, kattoikkunoin varustettuja, jaettavalla wc/suihkulla, mikä ei meitä haitannut, koska käytössämme oli kaikki yläkerran 3 huonetta. 

Meidän alapuolellamme  löytyi sitten ihana ja kivasti laitettu puusauna, suihkuhuoneen ja wc:n kera ja siinähän se IsoHoo taitaakin olla yhtä ylemmässä kuvassa lähes Luojan luomassa asussa vilvoittelemassa Saunan jälkeen. Pikku terassilla oli myös grilli ja se, kuten saunakin oli kaikkien Tukkilan asukkaiden vapaassa käytössä (kunhan ensin paikallisti puuliiterin). Tilalta löytyy joen varresta myös tilauksesta lämmitettävä savusauna.

Osa tilan majoituksista on kansallisromanttisesti (yläkuva) aitoissa (näissä on kuulemma kaikkein parhaat unet) ja lisäksi löytyy myös yksi privaatti erillisaitta.

Maneesin päädyssä, yläkerrassa, on 4 isoa kahden hengen huonetta (taisi olla kaikissa myös varapeti mahdollisuus) omilla isoilla kylpyhuoneilla. Lähtöaamuna änkesin siivojatytön perässä kurkkaamaan huoneita ja ne olivat kyllä fiksuja.

Tukkilan tila on sellainen sopivasti boheemi ja ennenkaikkea aidon oloinen. Ihan joka aita ei ole  vaaterissa, ja eläintilalla on tietysti ihan oma, maalaismainen tunnelmansa. Se on sekoitus vähän monenlaista, vimpan päälle rempattua ja sitten osia, jotka ovat jo elämää nähneet pitkäänkin. Tunnelma on kuitenkin levollinen ja kutsuva.

Ihaninta tilalla ovat tietysti eläimet. Koska tallissa majoittautuu yksityisratsuja, kerrottiin sen olevan off limits. Hevosia näkyi kyllä ympäröivissä tarhoissa ja laitumella, mutta niistä pyydettiin nauttimaan vain katselemalla. Näky onkin aika ihana kun tilan kaksi omaa suomenhevostammaa pienten varsojen kera karauttaa laukkaan ilta-auringossaja itse istut saunan terassilla vilvoittelemassa.

Tilalla on myös 4 koiraa (vinttikoiria ja mäykky ainakin), jotka pidettiin omalla aidatulla pihalla. Jätin oman MeimiTheRottweilerini Porvooseen kahdeksi yöksi koirahoitolaan, tilalla ei asiakkaiden koirat ole sallittuja, koska "sitten täällä ei nuku kukaan..." Saatiin kuitenkin hyvin paikka läheisestä Doggies and Kitties -hoitolasta. Lähellä oli, ettei saatu myös kokonaan uutta koiraa, sillä siskoni mennessä hakemaan Meimiä hoitolasta hänelle tuotiin innokas Jack Russell. Nata sanoi hämmästyksestä toivuttuaan, että jätettiin kyllä vähän suurempi. Aina pitää olla tarkkana!

Tukkilan tilan varsinainen aarre on kuitenkin sen aasilauma. Oliko niitä nyt 8 (Lumi, Kepponen, Aaron ehkä Mooseskin oli... ihan kaikkien nimet eivät tainneet tulla isännänkään mieleen). Aasien laidun sijaitsi keskellä tilaa ja minun saapuessa pihalle kaikki meidän lapset olivat, ehkä vähän kauhukseni (koska minähän nyt tunnen eläimet ja tiedän miten niitä pitää kunnioittaa...) paijaamassa aaseja keskellä aitausta. Minulla oli sellainen käsitys, että ne puree ja potkii.

Paljon ei siis tämä aasi näistä eläimistä tiennyt, nyt tiedän paljon enemmän. Ja kyllä lapset olivat aivan luvalla aitauksessa. Talon isäntä kertoi, että yksi hänen elämänsä mieleenpainuvimpia hetkiä oli kun he aikoinaan ensimmäisiä aaseja Ranskasta hakiessaan saivat mennä keskelle laiduntavaa, yli viisikymmenpäistä aasilaumaa, ja uteliaat ja ystävälliset aasit kerääntyivät tutustumaan vieraisiin.

Aaseilta puuttuu hevosille niin ominainen ja syvään juurtunut pakoreaktio, joka vastaavassa tilanteessa hevoslaumassa voisi tuottaa todellisia vaaratilanteita. Aasi päinvastoin jähmettyy paikalleen säikähtäessään. Pureminen ja potkiminen ei todellakaan ole niille luontaista. Vapaana aasit puolustautuvat petoeläimiltä asettuen selustan turvaavaan (puoli)ympyrään ja vihollinen hoidellaan "tallomalla sitä etukavioin". Tästä syystä tilan koirat ja kissat eivät oikaise aasiaitauksen halki. Enää.

Aaseilla oli ihan oma hajunsakin, ne haisivat lasten mukaan mullalta ja maalta, eikä tuoksu ollut mitenkään epämiellyttävä. Ja kyllä ne olivatkin sympaattisia, uteliaita ja kilttejä. 

Tukkilan tilalla järjestetään säännöllisesti ja tilauksesta myös aasivaelluksia, jossa luontopolku kierretään ja nautitaan yhdessä oman talutettavan aasin kanssa. Aasi kantaa tietysti eväät.

Aaseihin liittyy vielä arkaluontoinen tarina, joka tapahtui heti perjantaina, saapumis-iltana. En uskaltanut siitä hiiskuakaan isäntäparille, olin itse niin äimistynyt ja kauhistunut. En ollut itse todistamassa tapausta, mutta todistajia löytyy. Seurueeseemme kuuluva urho (nimiyhtäläisyys oman poikani kanssa täytyy olla sattumaa) nimittäin sai näinkin myöhäisinä poikavuosinaan eli viidentoista vanhana erään ajatuksen päähänsä siellä aitauksessa aaseja paijaillessa. Varmistus googlelta ja kyllä, kyllä, aaseilla voi ratsastaa. Siinä poika kertoi nojailleensa aasin kylkeen ja paijailleensa kädellä aasia selän yli toiseltakin puolelta (vähän kuin kainalossa) ja sitten kevyellä pikaluistelijan pompulla heilauttanut itsensä selkään. Aasi oli tyrmistyneenä seisonut hetken paikoillaan, mutta oli sitten päättänyt pistää rivakaksi juoksuksi (mulla on nyt sisäpiirin tietoa siitä, että aasi osaa juosta aika nopeasti), josta ratsastaja vuorostaan oli vähän säikähtänyt ja ponnistanut käsien varassa eräänlaisella takaperin pukkihypyllä perän kautta pois. 

(Herra isä! Ethän sä voi tietää oliko se sellainen aasi jolla on joskus ylipäätään ratsastettu, et voi tietää minkä ikäinen se ylipäätään on, sun nimi ei oo Jeesus, poika!!! Apua!)

Poika vakuutti, että hän oli valikoinut ainakin suuren aasin... yksi aaseista on kuulemma koulutettu ratsuksi, kertoi isäntä, kun myöhemmin varovasti asiaa sivusin (mitään en tunnustanut), että toivotaan, että se oli se. Pyydän kovasti anteeksi, kun te Tukkilan tilan väki nyt kumminkin luette ehkä tämän, en tiennyt poikani olevan tuollainen aasi. Ehkä kannattais hevos- ja koira- sääntöihin lisätä myös Lex Urho: Aasilla ei ratsasteta luvattomasti. Vilpitön anteeksipyyntö.

Kesälle 2021: nuori poika etsii kesätöitä aasin ratsuttajana.

Jokeen pääsi pulahtamaan uimaankin, mutta koska säät olivat vähän viileämmät, niin se jäi kokeilematta. Ongelle sentään.

Kasperin lauantaiset rippijuhlat olivat tämän retken pääsyy. Yksi meistä, eli pikkuveliNuutti, joka on toinen kummi, pääsi kirkkoon, me muut kokoonnuttiin läppäreiden ääreen online-kirkonmenoihin. Ja täytyy sanoa, että yksi parhaimmista ripillepääsytilaisuuksista, kerrankin näki jotakin, yleensä joku kirkon tukipilari (enkä puhu nyt pastorista) estää näköyhteyden rippinuoreen.

Kyllä me taidettiin siinä terassilla vähän veisuutakin harrastaa.

Juhlat oli kuitenkin tulossa, joten kerrankin kiireettömästi saatiin laittaa kampauksia ja pukeutua. Vähän tyttöjen kivaa.

Juhlat olivat Kasperin kotona, lähipiirissä ja siksi kaikkein hauskimmat, kun voi kertoa kovalla äänellä sensuroimatta hulluimmatkin jutut. Ruoka oli ihanaa ja sitä oli sen verran paljon, että ilmoitimme tulevamme sunnuntaina rääppiäslounaalle kun lähdemme Tukkilasta. Ja niin teimme ja ruoka oli edelleen hyvää. Maistuvat kakut oli tilattu Cafe Cabriolesta, jonka juhlatiloissa vietettiin aikoinaan Kasperin isosiskon Prometheukset. (Sopii tämän postauksen ratsaille teemaan tuo nimikin...).

Juhlien ajan oli pikkusateilua, joten ei voitu levittäytyä terassille, mutta väkisellä käytiin kirsikkapuun suojassa ottamassa erilaisia perhekuvamuodostelmia. Laitettakoon nyt oma tähän, vaikka kameran säädöt olivat pielessä ja hento sieluni näyttää kuvassa erehdyttävästi riskiltä maatalon emännältä (tämän näköisinä ne ovat piirtyneet muistoihini lapsuudesta...no, ilman helminauhaa ehkä) ja lapseni iloisilta päästessään kuvatuksi. Mutta ei ole meistä tänä kesänä taidettu parempaa potrettia ottaa.

Ja kun asiaan päästään, pakko laittaa vielä toinen kuva, jossa armaat veljeni lapiot käsissään loppusijoittavat huonosti käyttäytynyttä juhlavierasta. No ei vainkaan, matoja etsitään illan ongintaa varten. Mutta jotain ihanan mafiosomaista tässä kuvassa on.

Palataan Sisiliasta takaisin Tukkilaan. Uskotteko, että mulla ihan tosielämässäkin tahtoo nämä jutut rönsyillä?

Aamianen oli korona-aikaan järjestetty ikkunatarjoiluna. Koriin sai tilata haluamansalaisen aamiaisen tarjolla olevista tuotteista: Kahvia, teetä, tuoremehua, isännän leipomia valmiiksi täytettyjä sämpylöitä, keitettyjä munia, Mustikka-chiatuorepuuroa tai luonnonjugurttia mansikoilla.

Aamiaisen sai nauttia haluamassaan paikassa, talon aamuaurinkoinen terassi oli aika kutsuva.

Aamiaisen  ykkösvaraus kuului aina tälle pariskunnalle:

Kavereita ja paijattavaa riitti ja leppoisaa oloa.  Sitä ihminen ilahtuu kun löytää tälläisen mukavan ja persoonallisen paikan. Soisin tänne palaavani joskus vaikka uudestaankin.

Ja aikansa kun haastattelee isäntäparia, niin aina sitä jotain käteen jää (vaikka muisti tahtookin prakata).

Tällä kertaa päästiin maistamaan isännän tuotekehittelyä, aivan ihanaa raparperi-toscakakkusta!
Kiitos huolenpidosta (ja anteeksi vielä kerran)!