LUUKKU 12
Käytänpä vielä veto-oikeuttani iskeä tarinaa reseptien sijaan, kun päivä kului kiiruisana, vaan yhtään joulukalenterireseptiä ei syntynyt.
Eilen pääsi framille jouluminä ja tänään pääsee framille jotain vielä tärkeämpää eli kaikenkarvaiset ystäväni (muistatteko tuon ihanan sarjan ja kirjat?).
Eläimet ovat tärkeä osa meidän perhettämme, tuovat paljon iloa ja teettävät helvatusti töitä. (Eli suurin piirtein sama kuin lasten kanssa).
Ne huolehtivat pitkälti myös meikäläisen fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista, siitä olen vakuuttunut.
Suomenhevosruuna Solomon, 14 vuotta
Tuttavallisesti Hanski.
Kenenpä hevostytön ikuinen haave ei olisi oma hevonen. Joskus ne haaveet pitää vaan toteuttaa. jos meinaa. Niinpä 3 ja 1/2 vuotta sitten kun tähdet ja kuu oli kaikki oikeissa asennossa, minulle tarjottiin 1/3 Hanskista, eikä tarjoukselle voinut sanoa ei, koska erinomainen hevonen mulle. 2/3 omistaisi Anumaria, joka oli kahden muun kanssa omistanut sen jo kolme vuotta. Anumaria ja minä käytiin ennen samalla tunnilla ja aina puhuttiin, että oltais hyvä kimppaomistajapariskunta ja niin ollaan oltukin. Todellisuus on, että harvoin näemme toisiamme, mutta whatsupit lentelee.
Hanski on rehellinen suomenhevonen, ratsu, ei koskaan ajolle opetettu edes. Se on reipas ja hyväntuulinen aina, lempeä ja rohkea.
Se on samanlainen ruokafriikki kuin omistajansakin ja kamppailemmekin paino-ongelmien kanssa jatkuvasti. Hanski on herkkä ja osaava ratsastaa. Nuorempana se on osallistunut kenttäkisoihinkin. Me emme enää hyppää sillä, säästämme sen jalkoja, mutta Hanskilla hyppääminen oli ihanaa, se ei koskaan kyttäillyt esteitä vaan iloisena hyppää suoraan keskeltä.
Käymme vuoroviikoin Minttu Liukon kouluvalmennuksessa Hanskilla ja Hanskin erityisominaisuus , ehkä epätyypillisesti suokille on kuinka se pystyy kokoamaan itsensä hyvin. Sen liikkeet itsessään eivät ole mitkään lennokkaimmat ja näyttävimmät, muuten se olisikin ihan hurja koulukentillä.
Vähän se on etupainoinen ja vähän se kompuroi välillä, josta todisteena munkin leikattu solisluu. Minttu tapaa kuitenkin sanoa, että jokaisella tätiratsastajalla pitäis olla oma Hanski, ja Hanski on opettanut mulle tosi paljon.
Hanski ei pelkää mitään...paitsi hysteerisesti kentän sadettimia, trimmereitä ja muuta dronetyyppistä ääntä pitävää suihkintaa yläilmoista. Silloin Hansuli menee tiloihin, eikä kellään oo enää kivaa. Yks raskaspalo-ovi on nostettu saranoiltaan lattialle.. tallinkulmalta ränni irti ja kerran tultiin karsinasta raamit kaulas. Kiltitkin hevoset pitää sut hereillä.
Käyn tallilla yleensä kolmesti viikossa ja aikaa saa nopealla aikataululla kulumaan kolme tuntia, helposti vopis fiilistellä kauemminkin. Usein oon tallilla myöhään illalla, eikä muita oo enää paikalla.
Mutta on iso henkireikä.
Ja se vielä, että ehdin omistaa Hanskin vuoden, ennen kuin uskalsin kotona kertoa.
Maahismetsän Sudenkorento, 4 vuotias rottweilernarttu
Meimi on minun/meidän kolmas rottweilerimme, ensimmäisen, Oonan ostin opintolainalla -88, Obelixen -02 jäätyäni maihin töihin ja nyt meidän perheen koira on Meimi.
Meimi on ehkä kiltein rotikka evö. Se on aina valmis leikkiin ja se on antanut aivan täysin uuden merkityksen pallo- tai keppihulluudelle. Obelix eli Pote oli mun harrastuskoira ja sen kanssa vietettiin paljon aikaa tottiskentillä, hakumetsissä ja leireillä, Meimi sen sijaan on aika luonnonlapsen tilassa. Toki kahden koiran jälkeen kotikasvatus on aika mustavalkoista ja Meimi osaa kyllä käyttäytyä. Paitsi että vieraat se kyllä ottaa vastaan hiukan liian suurella innolla.
Meimin ulkoilutus on paljolti IsoHoon heiniä nykyään, toki kun hän on laivalla, niin silloin se on kokonaan minun heiniä. Parhaita rentoutumiskeinoja ovat parituntiset metsälenkit, säässä kuin säässä.
Rotikan huonoja puolia on se, että 10 vuotiaan pikkutytön kanssa sitä ei kuitenkaan voi yksin laittaa edes pissalenkille.
Meimi ja Meimin pentu Cara
Tässä Meimi vartioi mun olohuoneen lattialle pedattua leikkaustoipilaspetiä. Raskas tehtävä, mutta kyllä Meimi sen jaksaa!
 |
Niilo22, 1,5 vuotias kääpiöluppa
Niilo (joo kyllä minä tiedän kuka on Niilo22, muytta minä en nimeä antanut!) on Maitotytön suloisin pupu, jonka tuloa vastustin viimeiseen asti ja ehkä siksi isä päätti sen tyttärelleen hankkia. Maitotyttökin on huomannut, ettei pupun omistaminen ole pelkkää ruusuilla tanssimista kun häkki on siivottava päivittäin, huolehdittava ruuasta ja liikunnasta ja yritettävä nukkua kun Niilo alkaa hillumaan aamuvarhain.
Niilo on kuitenkin erittäin sympaattinen, hellyydenkipeä, rento, utelias ja rohkea pikku pupu. Välillä se tulee Maitotytön sänkyyn ja nukkuu hievahtamatta poski Maitotytön poskea vasten.
Niilo on kyllä valloittanutkaikkien sydämet.
Sanotaan, että karvaiset kaverit laskevat omistajiensa verenpainetta ja uskon, että niin on. Mutta totuuden nimissä on sanottava, että kyllä ne aiheuttavat paljon eripuraakin, kun kiistellään ulkoilutuksista ja hoitotoimenpiteistä tai niihin kuluvasta rahasta.
Mutta ainuttakaan en antaisi pois.
