TILLIPAAHTOLEIPÄÄ RAPUJUHLIIN

"...Muistan kuinka laitoit tillivoileipää mun krapulaan..."
Aivan niin se ei tainnut mennä edes laulussa, mutta tillipaahtoleivän teko onnistui kerrankin, jos ei nyt aivan kuin saduissa, niin ainakin yhtä hyvin kuin Strömsössä.

Tein nimittäin vaatimattomasti ihan kaksi niin hyvää tillipaahtoleipää, että Urho15v:kin sanoi sen olevan parasta leipää ikinä koskaan. Ja Urho15v, on melkoinen pullamössöpaahtoleivän suurkuluttaja eli asiantuntija. 
(En kertonut, että siihen tuli tilliä. Itseasiassa silppusin taikinaan lähes ruukullisen, mutta se hävisi Urhon syöntihalukkuuden onneksi jotenkin niin, että ei sitä oikein näkynyt sieltä edes.)

vasemmalla mun paahtis, oikealla fasu

Kräftskiva eli rapujuhlarintamalla on ollut hiukan hiljaista tänä vuonna. Luulin jo kauden porskuttavan ohi ilman ravun rapua, mutta itseasiassa nopealla aikataululle tekaisimme viime lauantaina rapujuhlat meksikolaisille vieraillemme ja ensi viikonloppuna matkustamme IsoHoon kanssa Helsinkiin myös rapujuhlien merkeissä. Että asiat ovat hyvin sittenkin.

Rapujuhla-asiaa ja rohkaistusta olen postaillut monesti ja jos vaikka ensimmäisiä kertoja sellaisia olet järjestämässä kannattaa käydä lukemassa. Laitan linkkikokoelman postauksen loppuun. Joka kerta oppii itsekin aina jotakin uutta joten päivitys lienee paikallaan. Olen esimerkiksi pitänyt leivän leipomista ihan turhana, tapaan ostaa aina rapujuhliin sitä ihan perus Fazerin pientä vehnäpaahtoleipää, koska se on hyvää, ja sopivan pientä. Nyt ne jäivät kokonaan syömättä kun kaikki olivat mun tillileivän kimpussa. 

Rapujuhliemme nuorin syöjä, Eemi 5v, vietti uskomattomat 1h 15 min rapujen kimpussa 

En osaa nyt kyllä sanoa, oliko se leipä tosiaan niin tajuttoman hyvää vain iskikö meihin kaikkiin syöjiin joku rapujuhlaeuforia, että kertakaikkiaan se vain tuntu niin mielettömän hyvältä. Vähä niin kuin käy joskus viinille, tietyllä hetkellä se on parasta ikinä, mutta seuraavaksi tylsemmässä seurassa sitä juodessa et voi enää muistaa miksi tästä tulikaan niin vouhotettua.

Rapujuhlamme rakennettiin tällä kertaa ihan Iberian niemimaan luonnonvesien rapujen varaan, ne oli siis noukittu pakasteesta. Jääkaappisulatukseen on hyvä varata se 2 vuorokautta. 
Meillä ei ole tainnut koskaan olla näitä jumbopakasterapuja (koska ne ovat kalleimpia), nämä olivat hurjan kokoisia ja pyrstökin oli ison peukalon kokoinen. Syömistä siis riitti, eikä parhaimmatkaan tainneet jaksaa kuin 9 rapua, vaikka minäkin syön yleensä 14-15. Haittapuolena täytyy sanoa, että rapujen kuori oli aika järjettömän kova, meidän pikku rapuveitsistä ei meinannut olla siihen taistoon. Meksikolaiset narskauttelivat saksia takahampaillaan, se kyllä vähän tuntui pelottavalta metodilta. Keitin ravuille  myös uudisliemen, toki se ei ole pakollista pakasteravuille, mutta jotenkin tuntuu kivemmalta imeskellä raikasta ja tuoretta lientä kuin tunkkaista pakkasessa lojunutta.

Meillä ravut tavataan syödä aina pääruokana ja alkuruuaksi valmistetaan sieni tai kasvissosekeitto. Se saakoon taltuttaa pahimman nälän ja kukin saa viettää sitten pääasian eli snapsien rapujen kanssa aikaa niin kauan kuin tahtoo, ilman hätäilyä tulevasta pääruuasta. Hain torilta kantarelleja pari litraa ja innostuin lisäämään vielä kuivattuja mustatorvisieniä, ihan vain eksotiikan vuoksi. Mulla on kaksi periaatetta sienikeitossa, ei vehnäjauhoja tai muutakaan suurustusta, se on tarpeetonta. Toinen on, että ei lyödä sinne pakettia sulatejuustoa, koska sillä lailla saa hyvää keittoa ihan liian helposti. Pitäisi pystyä pitämään se sienoinen tasapaino makujen suhteen. Petin itseni ja lisäsin  tällä kertaa mukaan puolikkaan koskenlaskijan ja kipparikallesavujuustoruokakermapurkin ja hetken jo luulin pilanneeni keiton, mutta kyllä se juuston maku siitä sitten mietoni kun lisäsin vielä kuohukermapurkin. Keitossa oli myös reippaasti valkoviiniä (liian reippaasti, jos Natasiskolta kysytään, koska hän ei tällä kertaa pitänyt keittoani mitenkään onnistuneena) ja vähän konjakkiakin. Jopa omat lapseni söivät lautasensa tyhjäksi, ettei se aivan pahaa voinut olla. Toki ne mustat torvisienet tuovat siihen sellaista synkkää metsäisyyttä, jota ei pelkät  hedelmäiset ja helpot kantarellit anna.

Nauratti, kun PikkuveliNuutti kertoi kuinka oli joskus Helsingissä hienoissa rapujuhlissa, eikä ollut tajunnut, että ravut olivat alkuruoka. Syöjille tarjottiin aina kohteliaasti lisää rapuja, joten Nude oli lopulta syönyt vissiin 30 kpl ihanaa kotimaista rapua, siis pitkään ja hartaasti. Hämmästys oli suuri (ja helpotus muilla ruokailijoilla) kun Nuutin vihdoin lopetettua rapujen syönti  tarjoilijat kantoivat pöytiin mehevät naudanlihapihvit lisukkeineen...

Tillileivän onnistumiseen vaikutti mielestäni se, että jaksoin kerrankin nostattaa  taikinaa/leipää tarpeeksi. Annoin koneen myös vaivata taikinaani ainakin 10 min. Eli sen opin ainakin. Nesteeksi voi käyttää pelkästään vettä tai pelkästään maitoa, minun kombinaatio piimä-maito-vesi tuli siitä, että kaapissa oli vähän piimää, purkissa vähän maitoa, enkä viitsinyt avata uutta, jatkoin sitten vedellä. Mutta luulen, että piimä tuo kivasti vähän hapanjuurimaisuutta leipään. Käytiin leivontaan luomuvehnäjauhoja, johtuiko niistä, että leipä ei ollut aivan vitivalkoista, vai oliko syynä sittenkin se mukaan silputtu tilli, joka häipyi ihan atomeiksi. Leivässä oli hieno sitko ja rakenne, vaikka korkeaa, tuoretta  ja pehmeää leipää olikin hankala leikata tai ainakin leikkaamisessa sai olla taitava ja hyvä-leipäveittinen. Ensi kerralla tähän tarkoitukseen voi leikkaamista helpottaakseen leipoa leivän varmaan jo edellisiltana, sehän kuitenkin paahdetaan rapuleipiä varten.

TILLIPAAHTOLEIPÄ

7,5 dl lämmintä nestettä, tässä piimä-maito-vesiseos
2 rkl sokeria
1 pss kuivahiivaa
n.15-17 dl luomuvehnäjauhoja
2 tl suolaa
0,5 dl ruokaöljyä tai sulatettua voita
1 dl tuoretta hienonnettua tilliä (1 -2 rkl kuivattua)
voita pinnan voiteluun

Sekoita lämpimään nesteeseen sokeri, kuivahiiva ja 7 dl jauhoja.
Peitä liinalla ja anna seistä 10 min., jossa ajassa taikinaliemen tulisi alkaa muodostaa hiukan kuplia (eli hiiva toimii).
Lisää sitten suola ja öljy, tilli sekä loput/riittävästi jauhot pienissä erissä ja anna yleiskoneen (tai käsiesi) käydä prosessissa ainakin 10 min. Taikinasta pitäisi tulla sileää, mutta silti vielä tarttuvaa, eli aika löysää, niin löysää kuin pystyt käsitellä. Aina sanotaan, että taikinasta pitää muodostua pallo, mutta ainakin minun koneellani se tapahtuu vasta kun taikinassa on liikaa jauhoja. Eli lopetan jauhojen lisäyksen ajoissa ja kokeilen kaapimella, että taikina helposti irtoaa kulhon reunoista. Anna kohota leivinliinan alla kaksinkertaiseksi, tunnin verran.

Kaada kohonnut taikina  jauhotetulla leivonta-alustalle, iske siitä ilmat pihalle ja vaivaa vähän. Jaa taikina kahteen osaan. Taputtele puoliska leivinpöydällä n. A4 arkin kokoiseksi vaakatasossa ( siis pitempi reuna mahaasi kohti). Kääri sitten taikina rullalle tai taittele kolmeen osaan (Taita 1/3 alaosasta keskustaa kohti ja sitten yläosa sen päälle). Nostele taikinapötköt saumapuoli alaspäin voideltuihin leipävuokiin (täyttää n. puolet vuoasta), peitä liinalla ja anna nousta kärsivällisesti vähintään niin kauan, että leipä nousee 2-3 cm vuoan reunojen yläpuolelle. 

Kun nostat taikinat vuokiin, on hyvä aika laittaa uuni päälle, (kiertoilmauuni) 175 asteeseen. Paista nousseita leipiä kunnes kauniin kullanruskeita ja kypsiä, tähän menee n. 35 min. (Mikäli leipäsi eivät nouse, on hiiva ollut toimimatonta tai neste liian kuumaa, ja tulossa siis tiiliskiviä.)

Nosta leivät ritilälle jäähtymään ja voitele pinta voisulalla (tai voisella voinkäärepaperilla!)

Ja on hyvää! Tillin voit jättää pois ja tehdä ihan tavallista kotitekoista ylivertaista paahtoleipää. Kaikkihan sitä tekee...

Elävien rapujen käsittely
Rapujuhlarohkaistus
Voi, voi, rapuvoi!
Rapujuhlakatujuhlat

PAISTETTU VOITATTI

Välillä onni kävelee vastaan ihan varoittamatta.

Vanhempieni luona oli viikonloppuna pikavierailulla rakkaat meksikolaiset ystävämme Mirna ja René, sekä meidän tekopoikamme, heidän poikansa Ulises. Sunnuntai-aamusella lähdin Meimi the rottweilerin kanssa pyörälenkille lähimetsän kuntoradoille ja siskoni sitten jo soittikin, että ovat tulosssa ulkoilemaan siihen meidän kodin lähipoluille joten karautin samoille reiteille tarjoamaan vähän  suomalaista luontokokemusta...

Olikin muuten todella kaunis aamupäivä, mutta aivan turkasen kylmä tuulen takia, sormet olivat villahanskoista huolimatta aivan jäässä kolmen tunnin ulkoilun päätteeksi.

M&R, jotka ovat nykyään jo siis eläkkeellä, ovat ammatiltaan biologeja (R on kiertänyt maailmalla luennoimassa merikilpikonnista), joten vaikka Suomen luonto onkin aika kaukana tuollaisesta merikeskeisestä biologiasta, ovat he tosi kiinnostuneita kaikista marjoista, sienistä ja kasveista. Edellisenä iltana pidettiin rapujuhlat, joihin tein alkuruuaksi keiton torilta saalistetuista kotimaisista kanttarelleista, lisäsin keittoon vielä ihan eksotiikkafactoriksi kuivattuja mustia torvisieniäkin.

Kuten kaikki sieneilevät tietävät, tämä syksy on ollut taas aivan omanlaisensa sillä saralla. Jotkut ovat löytäneet hirveästi, toiset tuskin mitään. Nämä meidän lähimetsät ovat lajivalikoimaltaan vähän yksitotisia, mutta tatteja (nyt puhun nummi-, kangas- ja voitatista, herkkutatteja harvemmin tapaan) on kasvanut kuntopolkujen ja isompien polkujen pientareilla todella runsaasti. Viime viikolla kerkesi olla parit melko tuimat yöpakkaset, joten kangas- ja nummitatit olivat kadonneet kokonaan. Sen sijaan herkullinen, vaikkakin lakistaan limainen voitatti ei tuntunut piittavaan mitään, ja sitä oli runsaasti, ihan sellaisina nätteinä juuri nousseina herkkusienen kokoisina.

No, eihän niitä voinut vastustaa. Minä esittelin sienen vieraille ja maistoimme sitä siinä raakana, mausta ja rakenteesta tykättiin kovasti, pakkohan sitä oli ruveta keruupuuhiin. Meillä ei ollut veistä tai mitään koreja pyöräni etukoria ja koiran kakkapussia (käyttämätöntä) lukuunottamatta. Innostuimme niitä keräilemään lopulta varmaan nelisen litraa. Lakit olivat tosi tahmeita, eikä pystytty tietenkään työkalujen puutteessa noudattaa ohjetta puhdistaa sienet jo metsässä, eli mukaan lähti myös kaikki risut ja männynkävyt.

Mummolassa homma hoitui kuitenkin nopeasti kun oli monta putsaajaa. Ei ehkä tarpeellista ottaa lakin limaista nahkaa irti, mutta me nyt otimme tällä kertaa. Ja on se kyllä aika sitkeä ja roskatkin on siinä sitkeästi kiinni

VOITATTI faktoja (Suillus Luteus)

Voitatti on herkullinen tatti, jonka lakin limainen pinta saattaa rajoittaa lähempää tutustumista. Mutta turhaan. Voitatti on ihanan makuinen ja napakan kiinteä, erinomainen *** ruokasieni.  Sillä on lyhyt 3-10 cm pituinen jalka ja lakki voi olla 4-15 cm. Nahkamainen pintakelmu on tummanruskea/vaaleanruskea ja limainen. Pillisto on keltainen, jopa iloisen sitruunakeltainen ja ihan nuoressa tatissa pillistö saattaa olla kätkeytyneenä valkoisen kalvon peittoon. Sienen kasvaessa kalvo repeytyy ja jää usein kaulusmaisesti kiinni jalkaan. Jalka on kova, likaisen valkoinen tai keltainen ja tanakka.

Voitatti kasvaa kuivissa ja kuivahkoissa kangasmetsissä, polkujen ja teiden varrella, pihapiirissäkin. Männyn juurisieni.

Kannattaa kerätä siis näitä nuoria yksilöitä, vanhemmiten malto pehmenee ja madot valloittavat voitatin.

Voitattia sopii sekä pakastettavaksi että kuivattavaksi.

PAISTETUT VOITATIT

Voitatteja
sipulia 
suolaa ja pippuria 

Puhdista voitatit ja kuori halutessasi lakin nahka pois. Sen pitäis onnistua parhaiten halkaisemalla sieni tyvestä ja vetämällä sitten puolikkaat irti pintakelmusta. Ei välttämättä onnistu .

Pilko sienet. Kauneimpia saat jos pystyt viipaloida ne kokonaisina "sienenmallisena", ainakin osan. Samalta ne toki maistuu muutenkin pienittynä.

Laita viipaloidut sienet kuumalle pannulle, sen verran, että pannun pohja peittyy yhdellä kerroksella. Anna tattien luovuttaa nesteensä ja kuivahtaa, lisää sitten ruokalusikallinen voita ja tuplasti hienonnettua sipulia ja anna sienten ruskistua ja rapeutua (no ei ne kauheasti ruskistu tai rapeudu) haluamasi määrä ja sipulin pehmetä. Mausta suolalla ja hiukan mustapippurilla. Mutta varovasti sen pippurin kanssa.

Ihanat voissa paistetut voitatit maistuvat sellaisinaan lisukkeena, leivän päällä, pastassa, risotossa tai tattikeittona. Sienä ei tarvitse aina myöskään TODELLAKAAN hukuttaa kermaan, voitattin valmistus on siitä oikein kouluesimerkki.

Paista näin koko sienisaalis pienissä erissä. Lisää hiukan hienonnettua persiljaa tarjolle vietäessä, näyttää houkuttelevammalta.

Aivan tajuttoman herkullisia. Nautittiin viimeiseen palaan asti sunnuntain aterialla kun pöydässä oli myös isäni savustama lohi, äidin valmistamat ruskistetussa voissa hölskytetyt puikulat ja uunijuurekset. Voiko ruoka enää paremmalta maistua?

No ei voi.

ISTUTA VIELÄ SE OMENAPUU

Mulla on on ollut oikein hyvä omenavuosi. Etupihalle istutetut omenapuut ovat molemmat tuottaneet ennätyssadon. Jaa mitä lajikkeita? No punainen ja varhaisempi sekä vihreämpi hapokas ja myöhäisempi... ( jos ihminen ei saa merkattua pakasteitaan asiaankuuluvasti, häneltä tuskin onnistuu puutarhankasvienkaan merkkaus, mikä täteen tulkoon toteen näytetyksi). Hämärästi muistelen, että vihreämpi saattaisi olla antonovka, mutta punainen on liian varhainen kai punakaneliksi. 

Kännykästä sattuu löytymään nyt kuva ainoastaan punaisesta puusta, satonsa huippuhetkellä, olisko elokuun alussa. Vieressä on vihreä puu, puolta isompi, jonka oksat kaartuvat jo tavoittamattomiin, siinä puussa on vielä ylhäällä pari kopallista omenoita.

Olen ihan itseoppineesti hoitanut puitani, suojannut korkeilla (huom! pitää olla, muuten viimeistään kevään kantohangilla yltää jyrsivä hammas) verkoilla ystäviltämme jäniksiltä talven ajaksi ja yrittänyt muistaa tehdä kevään varhaiset leikkaukset ennen juhannusta.  Yhteen aikaan puihini iski parin vuoden ajan muumiotauti, olin jo aivan suruissani, että mikä nyt neuvoksi. Ohjeen mukaisesti hävitin maahanpudonneet muumio-omenat sekajätteeseen (ei kompostointiin) ja luin sitten, että liian tiivis latvusto edesauttaa  taudin muhimista. Toissa keväänä vanhempieni avustuksella leikkasin molempia puita todella radikaalisti. Vihreä teki viime vuonna hedelmää, punainen ehkä kolme, mutta terveitä olivat.

Ja tänä vuonna tuli siis valtavasti. Ensi keväänä pitää muistaa taas leikata isoilla saksilla, tänä keväänä taisi unohtua. 

Koska omenia näytti tulevan valtavasti, otin elämäni ensimmäisen kerran yhteyttä läheiseen mehuasemaan Ylistarossa, sovin ajan ja IsoHoo kyytitsi omenat mehustamoon ja toi puolentoista tunnin kuluttua takaisin. Mehua tuli 59l, 3 litran hanallisiin pusseihin pakattuna ja pastoroituna. Mehu siis säilyy myös huoneenlämmössä jonkin aikaa, mulla on nyt vielä onnellisemnin varastossa ylimääräinen jääkaappi, jonne mehu mahtui hyvin. Toki mehun voi myös pakastaa (mutta minne laittaa sitten hirvenlihat?) . Mehunteon kustannuksiksi tuli 1,50€/l mitä en pidä ollenkaan pahana omien omenoiden mehusta.

Aikaisimpina vuosina äitini on keittänyt mehumaijalla mulle pakastettavaa mehua. Punaherukka-omena yhdistelmä on aivan superhyvä-perus-lantrattava-mehu, mutta tuo pakastettu tuoremehu  maijalla kadottaa jotenkin osan hapokkuudesta varmaankin kuumennusprosessin ansiosta, eikä sille ole oikein ollut juojia. Asemalla tuorepuristettu mehu taas on älyttömän fressiä ja raikasta, sopivalla hapokkuudella ja koko perheen suosikki.

Mehun väri riippuu mm. omenien kypsyydestä ja itseasiassa puristamolle omenat kannattaa viedä mieluummin hiukan raakoina kuin ylikypsinä. Meidän punaiset vietiin kyllä viime hetkellä, alkoivat jo putoilla solkenaan puustakin, mutta onneksi oli sekaan laittaa saman verran vihreää. Mehun väri on siis kyllä erittäin cloudy, eli aika läpinäkymättömän vaaleanruskea, mutta maku pirtsakka. Mehu sisältää luontaisesti paljon sokeria, ja on siis kaloripitoista, että sitä ei aivan janojuomana kannata litkiä, meillä se onkin käytössä ihana aamiaistuoremehuna tyyliin lasi per päivä. Saksalaisittain kannattaa tehdä myös Apfelschorlea, eli lantrata mehua 1:1 vissyvedellä. On ollut muuten mun lempparijuomaa ihan lapsesta asti. Sveitsissä asuttaessa keittiössä oli aina kori molempia, muistan erityisesti vihreän, pitkäkaulaisen omenamehupullon.

Juttelin Saksassa asuvan ystäväni kanssa tästä omppushowsta ja taas tuli yksi Suomen hyvä puoli esiin: saat mukaasi omien omenoittesi mehun. Saksassa omenat punnitaan ja saat sitten vastaavan määrän mehua, mutta omenat voivat olla kenen tahansa. Ja kuka tietää sitten missä ne ovat kasvaneet/tai onko niitä suojattu esim. tuholaisilta. Omansa tietää.

Meinasin ilahduttaa teitä myös reseptillä, mutta jätetäänkö huomiseen, kun juttua tuli jo näinkin paljon.

Summa Summarum:

1. Suojaa omenapuiden rungot talveksi korkeilla verkoilla ja tarpeeksi isolla kehällä.

2. Leikkaa reilusti kun lumet alkavat sulaa. Kaikki runkoon päin sojottavat oksat tai ylöspäin kurkottavat kilpalatvat

3. Käytä sato. Tee sosetta, hilloa, piirakoita, omenajälkkäreitä, salaatteja, kuivata, pakasta, syö sellaisenaan....

4. Vie tuoremehuasemalle. Saat maailman parasta mehua.

5. Ilahduta lähimmäistä. Laita tontin laitaan, kävelijöiden ja polkupyöräilijöiden riemuksi kopallinen omania ja kylkeen kyltti, saa ottaa. tai mikäli sulla on aivan hillittömästi omenia, jätä puiden alle tikkaat ja lyö maahan iso kyltti Tarvitsetko omenia, Saa kerätä isommankin määrän. Viestiä voi tehostaa jakamalla sen kavereille facessa. Olen itse kerran, ennen omenapuita, ilahtunut suuresti saadessani käydä noukkimassa ison määrän omenia tuntemattomasta puutarhasta. Toki tämä vie omppuvarkailta kaiken ilon....

6. Istuta vielä se omenapuu. Kaikista oikeista syistä. Ihanaa on myös se, että nykyään ei ensimmäistä satoa tarvitse odottaa kymmeniä vuosia, vaan omenat tuottavat hedelmää jo muutaman vuoden kuluttua. Koskaan ei ole liian myöhäistä!

SUOMALAISEN RUUAN RESEPTIT

Tänään, 4 syyskuuta,  on Suomalaisen ruuan päivä. Se, jos mikä, on päivänsä ansainnut. Puhdas, suomalainen, rakkaudella valmistettu ruoka.

Ruokakulttuuri, raaka-aineiden tuntemus, tieto ruuan alkuperästä, ravitsemussuositukset, kaikki ympärillämme muuttuvat koko ajan, jotkut asiat hitaammin, toiset nopeammin.

Suomalainen ruoka on osa kulttuuriperimääni, jotakin jota haluan myösvaalia. Linkitin tähän blogistani 10 hyvin perinteistä suomalaista reseptiä. Blogiani lukevana tiedät, että rakastan makuja eri puolilta maailmaa ja meidän pöydässä saattaa löytää lautaselta ruokalajeja lähes mistä tahansa maailman kolkasta. Sydäntäni lähellä on kuitenkin oman elämäni perinteinen suomalainen arkiruoka jauhelihakeitosta makkarakastikkeeseen ja myös taito valmistaa niin perinteisiä arkiruokia kuin harvinaisempiakin ruokalajeja.

Jospa valmistaisit tällä viikolla jonkun näistä 10 reseptistä?

MUSTIKKAPIIRAKKA

RUISLIMPPU

HERNEKEITTO

KESÄKEITTO

MÄMMI

KARJALANPAISTI

VIILI

LÄSKISOOSI

PAISTETUT SILAKAT

KARJALANPIIRAKAT