YHDEN KUVAN UUNIPERUNAT -TONNIKALALLA

Muuten mun pääkoppani kestää kyllä tämän pimeyden. Sillä jo huomenna voi sataa lunta ja pakastaa. Kestän kun haaveilen joutuisasta ladusta, hissikapulan kolinasta ja liukkasta jäästä, punaisista poskista pienessä pakkasessa ja askelten narinasta lumella.  Että yksi pyry-yö voi muuttaa tämän mustan märkyyden kuunvalossa sinertäväksi hangeksi.

Vain valokuvausta en kestä. Koska se on kuvausta ilman valoa, eikä sellaista olekaan. Päivän muutamat valoisat tunnit olen töissä tai viikonloppuisin viimeaikoina pikaluistelukisoissa. Huomenna on tämän viikon ainoa päivä kuvata...kuinka monta ruokaa sitä ehtis tehdä?

Ja jos useamman ehtis, kuka helevetti ne oikein syö?

Otin noista uuniperunoista salamalla ainakin 30 kuvaa ja ne on ihan hirveitä. Pakko mennä tällä parhaimmalla huonolla. On se luokaton. 

Uuniperunat, ne oli kuitenkin oikein hyvä arkiruoka salaatin kera.

Tähän 2. kuva, vaikka aineksista...

Uuniperunat tonnikalalla
 4:lle
4 isoa jauhoista uuniperunaa (vaikka Rosamunda)
hiukan öljyä
1 tlk tonnikalaa 
1 punasipuli
50 g voita
150g hyvää juustoraastetta
suolaa ja pippuria

Pese uuniperunat, kuivaa ne ja öljyä pinta. Paista 200 asteessa n, tunti.

Kuori ja silppua sipuli, valuta tonnikala. Halkaise kypsät perunat ja kaavi sisus  kulhoon. Sekoita mukaan voi, punasipuli ja tonnikala ja puolet juustoraasteesta. Mausta suolalla ja pippurilla.

Lusikoi täyte takaisin perunanpuolikkaiden kuoriin ja ripottele pinnalle loppu juustoraasteesta. Kuorruta uunissa kunnes juusto sulaa.

Tähän vielä yksi kuva, vaikka sellainen syntinen, jossa lusikka uppoaa perunaan ja juusto venyy jotenkin viettelevästi.

Nämä arjen sankarit on kyllä mun lemppareitani, varsinkin kun rakastan perunaa. Oiva hävikkiruoka, tähän voi upottaa myös kermaviilit, smetanat ja tuorejuustot, sekä lihat ja makkarat ja kinkut joita on jääny kaappiin lymyämään. Ja pekonin! Kunhan et ny kerralla kaikkia samaan perunaan...
 

MÄ VALOKUVAAN

Mä opettelen valokuvaamaan. Ruokakuvaus, niin kuin taidot yleensäkin pakkaavat olemaan, on ikuinen matka eteenpäin, välillä pienemmin, välillä suuremmin harppauksin. Jumalattoman kiinnostavaa, välillä aivan mahdottoman vaikeaa ja joskus pienen hetken käsittämätöntä flowta kun uskallat antaa arvon omalle otoksellesi, ajatella, että nyt tuli hieno kuva. Tämä on hyvä.

Kuvaajana olen, ehkä niin kuin elämässäkin, merkillinen sekoitus stressitöntä tästä vaan- asennetta ja välillä esiin nousevaa julmettua itsekritiikkiä, kun mikään ei tunnu kyllin hyvältä. Onnekseni - tai voihan tuo olla myös tuhokseni - yleensä armahdan itseni ja päädyn siihen, että tämä on kyllin hyvä ja annan mennä.

Yksi kuluvan kesän kohokohtia oli kauan odotettu valokuvauskurssi kesäkuun alussa. Kahden päivän ajan otimme itsestämme ja kameroistamme irti kaiken, opimme niin paljon, että sen sulatteluun en ole vieläkään kokonaan kyennyt, saati sitten ottamaan kaikkia taitoja haltuun.

Ihanan sympaattinen, huumorintajuinen, joulupukkimainen, palkittu valokuvaaja Tim Clinch oli oppanaamme yhdessä Mari Moilasen kanssa, joka on noita hurjia naisia, jotka uskaltavat jättää taakseen uran ja heittäytyä tyhjän päälle itseensä uskoen, rakentaa uuden toimeentulon ruokakuvauksesta, -stailauksesta, ruokabloggauksesta. Jotain Maukasta Marilta ilmestyy juuri nyt kolmas keittokirja, joka on tietenkin kuvia myöten Marin omaa käsialaa, viikottain Marin reseptejä löytyy blogin lisäksi mm. Iltalehden ruokatorstai-osiosta.

Tämän postauksen tekeminen on kestänyt ja kestänyt juuri senkin takia, että kaiken jäsentäminen ja omaksuminen vaatii aikaa. Saimme niin paljon rakennusaineita valokuvaukseen, kukin meistä osallistujista rakentaa palikoista varmasti omannäköisen ja omaa harrastusta tukevan rakennelman.

Paras kamera on se mikä sulla on kädessäsi.

Tietysti piiritimme Timiä kysymyksillämme minkälaiset kamerat ja laitteet tekisivät meistä paremman valokuvaajan. Kamerarintamalla varustelulle ei hevillä loppua näe. Timin motto kuuluu kuitenkin, että paras kamera on juuri se mikä sulla on. Hienot laitteet eivät tee kenestäkään parempaa kuvaajaa (tähän kyllä itse Canonin edullisimmalla järkkärillä ja normi 50mm 1/8 linssillä ja isäni 70-luvulla hankkimalla jalustalla 6 vuotta kuvanneena haluan lisätä, että kyllä niistä jossain määrin on apua... tai mistäs minä tiedän kun en ole päässyt kokeilemaan...). Tärkeämpää on ehkä omistaa parinkympin setti helposti mukana kulkevia heijastin- ja suodatinkankaita. Ja kaikkein tärkein on silmä ja tunne kameran takana. Kuvaa, kuvaa, kuvaa. Jos haluat paremmaksi ruokakuvaajaksi kuvaa lapsia, vanhuksia, ampiaisia, meren aaltoja ja latuja talvisella hangella. Kuvaa kaikkea.

Tim kuvaa paljon myös kännykällä. Monia Timin kännykällä ottamia kuvia on julkaistu eri julkaisuissa hänen kuvareportaaseissaan. Kännykkäkuvakin on valokuva, yhtä arvokas kuin kameralla otettu. Ja deletointi, se tehdään kuville, oli ne sitten otettu kännykällä tai kameralla, vasta sen jälkeen kun kuvat on tarkastettu tietokoneen ruudulla ja olet nähnyt tarkasti mitä olet kuvannut.

Kuvien käsittelyn tarpeellisuus tuli myös erittäin selkeästi esille kurssilla. Itse vasta opettelen (kyllä hiuksiani repien) kurssilla käytettyä Lightroomia, tähän asti kun olen kuvani muokannut aivan vaan Picasassa. Antaakapa siis armoa tämän postauksen kuville, joita olen itse yrittänyt muokata. Tim rohkaisi, että ennen kuin se alkaa sujua ja käsiala kehittyy tulee helposti sorruttua ylilyönteihin laidasta laitaan. Kuvat ovat myös itse stailattuja.

Kesäistä viikonloppua voi tuskin paremmin viettää kuin luonnon keskellä humppaliiterissä kuvaamista harjoitellen, kuvaten, keskustellen, oppien, nauttien samanhenkisiin ihmisiin tutustuen ja arvatkaa mitä?...no joka välissä -ylläripylläri - tietenkin syöden.

Kurssille voi tulla kaikentasoiset kuvaajat, ei pelkästään ruokakuvauksesta kiinnostuneet, myös pelkän kännykän kanssa, älä siis murehdi laitteista. Tai pukeutumisesta, tai ettet tunne ketään.

Tänä vuonna Mari järjestää elokuussa vielä yhden Keep It Simple kurssin, jonne taitaa olla vielä 1-2 paikkaa vapaana?

Kiitos Tim, Mari, viikonlopun keitrannut Haarukkavatkain-blogin taitava Minttu ja Chef Santeri,  jonka johdolla kokattiin lauantai-illan ihana vege-kattaus.

Hei, kai meille tuloo jokku Keep It Simple- kokoontumisajot? Kertauskurssi? Mari?

MITÄ LAPSI TEKEE RAVINTOLASSA?

No syö tietysti, sanot.

Aina se ei ole niin yksinkertaista. No tai syöminen on. Lapset joko syö tai on syömättä. 

Lasten kanssa on joskus pakko kiva käydä syömässä ravintolassa. Meillä sitä harrastetaan ehkä kustannussyistä verraten harvoin ja jos lapsilta kysyy matkoillakin, että minne ravintolaan mennään, on vastaus jee, Mäkkäriin.

Kun suku syö yhdessä tärkeinä päivinä olemme yrittäneet istuttaa lapsiin ajatuksen pöydässä loppuun asti istumisesta ( ja myös arkisin syömme saman aikaan yhdessä keittiön pöydän ääressä). Silti se on vaikeaa. Meidän lapset on aika villiä pelleilijöitä ja isänsä on kolmas, eli meno  arkiruokapöydässä on välillä kuin stand up -keikalta. Minä ilonpilaaja yritän hillitä menoa minkä pystyn. Molemmat lapset kun innostuvat kertomaan jotain juttua, heille tulee tarve yleensä myös nousta tuolilta pöydän päähän esiintymään. No ei sentään pöydän päälle.

Kunnon nautittava ravintolakäynti on yleensä usean tunnin juttu. Milläs pidät lapset penkissä? Vaikka olen ehkä läpeensä leväperäinen monessa suhteessa olen pyrkinyt siihen, että viihde-elektroniikkaa ei käytetä pöydässä. Kotona on asia ratkaistu niin, että televisiomme on yläkerrassa, eikä keittiöstä ole siihen näköyhteyttä. Tarjoilijana olen useamman kerran nähnyt ihania, kaikenikäisiä lapsia, jotka antavat ruokarauhan vanhemmilleen pitkäänkin menuuseen, kun tabiltä katsotaan pöydässä filmiä tai pelataan kännykällä. Silläkin uhalla, että oma pöytäseurueeni kiinnittää ravintolasalin huomion levottomalla käytöksellään ja ettei sitä ruokarauhaa saada solmittua, en anna lasten kopeloida kännykkää. Hiukan tekopyhää siinä mielessä, että itse on pakko napata se instakuva kun kerran on ravintolaan päästy. Mutta en todellakaan jää sitä tuijottelemaan ja naputtelemaan.

Jokainen perhe tekee tietysti omat ratkaisunsa. Mutta meillä siis kännykät ja tabletit nounou ravintolassa ja kotona. Kotona ei myöskään lueta tai piirretä ruokapöydässä, paitsi aamiaisella saa lukea sanomalehteä (lapset ei ole vielä innostuneet...). Ravintolaan saatan ottaa vihkon ja kynät lapsille ajankuluksi ruokalajien väliin. Kerran opeteltiin myös taikatemppuja.

Ehkä noin yleisesti hiukan epätyypillistä, mutta lasten aika kuluu myös järkkärini kanssa puuhaillessa. Tämän postauksen kaikki kuvat (vipaa lukuunottamatta) on Hemavanissa lounaalla Urho11v. ottamia. Ja toisen aika kului iloisesti poseeratessa.

Samalla reissulla oli myös yksi kuningasidea levottomien lasten rauhoittamiseksi. Lupasin jaettavaksi suureellisesti kympin, jos Urho11v opettaa Maitotytölle, joka juuri täytti 5v, kuinka kengän nauha sidotaan. 

No arvatkaa miten kävi?

2015 kauneimmat ruokakuvani

Valokuvaaminen on kiehtovaa. Se on myös ihan pirun vaikeaa. Siinä ei aina välttämättä auta edes kalliit välineet (tai ehkä auttaa, en ole vielä päässyt kokeilemaan), kuvan sielu syntyy kuitenkin etsimen takana, näin ajattelen.

Selasin vuonna 2015 ottamiani kuvia ja olin jotenkin vähän pettynytkin. Tässäkö ne nyt ovat, kauneimmat otokseni? Jos mietitään aloitusta vuonna 2010 (sama kamera kuin nytkin) ja käyt selaamassa arkistosta kuviani ja reseptejä, on hyppäys  eteenpäin kyllä merkittävä. Silti  vain pieni prosentti tänäkin vuonna ottamistani valokuvista on mielestäni hyviä, erinomaisia niistä tuskin löytyy lainkaan.

Syitä löytyy. Taidot ja kiire ehkä ensimmäisinä. Kumpaakin tarvitaan hyvään valokuvaan. Ei tokikaan kiirettä, vaan päinvastoin aikaa, aikaa ja aikaa. Asetelman löytymiseen, sopivaan valaistukseen. Ruoka ei ole usein kiitollisin kuvattava, vaikka se kyllä pysyy paikoillaan kärsivällisesti, kas kummaa kuinka nopeasti valuva juusto jähmettyy, kastike kuorruttuu, annos leviää, kuivuu, yrtit uppoavat. Been there, seen that.

Kolmas syy, joka on toisaalta armollinen, toisaalta este kehitykselle on varmasti hälläväliä luonteeni. Jos ei tule hyvää ruokakuvaa, mennään sitten rumemmalla. Huonompikin riittää. 

Alusta asti olen kuvannut samalla rungolla Canon EOS 1000D. Ehkä markkinoiden halvin järkkäri. Ei mikään täyskenno, jos tiedät mitä tarkoitan (öö, itse en ole ihan varma...). Linssinä on  pari vuotta myöhemmin ostettu edullinen, mutta ruokakuvauksessa perus hyvä 50mm 1:1.8. Sitten minulla on ikuisuuslainassa isäni vanha  (yli 40v) vanha jalusta Sveitsin opiskeluajoilta, jonka onnistuin juuri rikkomaan ja jonka hätäkäytössä minua on ystävällisesti avustanut Jeesus. teippi.

Kaikki kuvani on otettu luonnon valossa. Tai joskus kyllä liesituulettimen. Joulupukki toi kuin toikin ulkoisen salaman, en ole vielä uskaltanut koittaa sitä.

Kursseja ei ole paljon käyty. Kiitän luojaani, että älysin joskus mennä itseoppineen valokuvaajan ja bloggarin, Liemessä Jenni Häyrisen pitämälle ekalle valokuvauskurssille. Se auttoi suuren harppauksen eteenpäin. Muutaman tunnin olen päässyt seuraamaan myös valokuvaaja Niko Bäckströmin  ruokakuvausta eräässä sponssitilaisuudessa, jossa Teresa Välimäki stailasi kuvattavat.

Voisinpa sanoa, että sen sijaan olen itse opiskellut kaiken mahdollisen netistä, kirjoista ja alan lehdistä. Ei valitettavasti (No, kerran googlasin "moody photography"). Luuhaan täällä netissä muutenkin liikaa, aika ei vain riitä valokuvausjuttuihin, köyhien vuosien kirjaostot ovat olleet minimissä, ja lehtirahatkin sijoitan mieluummin ruoka-aiheisiin. Tai ylipäätään välillä pitää siivota (no hyvin harvoin), laittaa ruokaa ja rakastaa lapsia. Ei kun koko ajan.

Hyvä kuva ilahduttaa ja hämmästyttää itseäkin. Uskon, etten ole vielä hyödyntänyt koko potentiaaliani tällä taiteen saralla. Makron ja sen täyskennokameran (kai?) lisäksi haaveilen vielä jostakin kuvankäsittelyohjelmasta, vaikka lightroomista ja siitä, että osaisin myös käyttää sitä ohjelmaa.

Haaveilen siitä, että kuvillani olisi joskus tunnistettava tyyli ja että niistä huokuisi kuvan sielu, ruuan tarina. Että ne herättäisivät katsojassa himon ja halun, laittaisivat sylkirauhaset ylikierroksille.

Haaveilen siitä, ettei keittolusikasta aina heijastuisi kuvaajan siluetti.

Elämässä, pyhässä ja arjessa, parasta on kuitenkin uuden oppiminen ja päämäärien tavoitteleminen. Onnistumisen hetken euforiaa kannattaa hakea. Ja uskoa itseensä. Vuoden päästä haluan olla taas vähän parempi. Parempi ruokavalokuvaaja (myös parempi äiti, ystävä, vaimo -no se on ehkä vaikeaa- ratsastaja, olla luovempi, tarmokkaampi, osaavampi, lähempänä omia unelmiani).

Viimeiset viisi vuotta ovat opettaneet minut katsomaan valokuvia uudella silmällä, oppia janoen, ihaillen ja välillä hyvinkin kriittisesti. Valokuvaussilmäkin on kehitettävissä, uskon. Nykyään lehtien jutuissakin katson tarkkaan kuka on kuvat kuvannut.

Suomalaisten ruokablogien kuvien taso on  todella hyvä. Joidenkin kuvat ovat ihan ok, blogit voivat olla suosittuja myös persoonallisen sisällön kautta, eikä jokainen lukija katsele kuvia kriittisesti. Ja se on ihan ok. 

Sitten on ihan superhelmiä ruokabloggaajavalokuvaajia. Upeita kuvia löytyy vaikka Jotain Maukasta, Liemessä, Suolaa ja Hunajaa, Kokit ja Potit, Vatsasekaisin Kilinkolin ja Truly Kira - blogeista. Respect (and envy)!

Ja sitten on meitä hyviä. Mekin välillä onnistutaan ja toisinaan tosi hyvinkin! Osa melkein aina. Hieno ruokakuva sykähdyttää.

#ruokakuvantarina; The professional style

Kuva Nico Backström

Se on jokseenkin täydellisen kaunis ruokakuva. Sellainen kuva, joka saa ruokalehteä lukiessa merkkaamaan sivun tulevaa leivontahetkeä varten ja jota katsellessa suu kostuu, aistii melkein pohjan rapeuden, lähes täydellisen creme patissieren ja sivistyneesti viskiltä maistuvat luumut sen ytimessä. Antaisit paljon, jos kätesi voisi seuraavaksi kurottautua kohti tuota haarukkaa.

Sain maistaa kuvan leivoksia ja nappasin yhden jopa mukaani junamatkalle kotiin. Herkullinen resepti on Heleen's Hobbies-blogin Ailan ja yllä oleva toteutus Teresa Välimäen, joka valitsi Ailan leivonaiset Sunsweetin ja Ifolorin reseptikisan jälkiruokasarjan voittajaksi. Teresa  oli vaihtanut brandyn viskiin (koska viskiä sattui olemaan) ja kehui creme patissieren ohjeen tosiaan parhaaksi kokeilemistaan. No, lopputulos ainakin oli täydellinen.

Mutta takaisin kuvaan. Meillä reseptikisaan osallistuneilla oli lauantaina ainutlaatuinen tilaisuus päästä oppimaan ammattilaisilta Helsingin kaapelitehtaalla kun Teresa Välimäki valmisti voittaja-annokset, stailasi ne ja valokuvaaja Nico Bäckström valokuvasi annokset, kertoen meille koko ajan prosessista. Päivän teemaksi oli valittu tummasävyiset kuvat, koska lähes kaikkien osallistuneiden kuvat olivat melko vaaleasävyisiä.

Ja oppia me saimme. Valosta, varjosta, heijastuksista, kuvan rytmistä, kompositiosta.  Teresa jakoi vinkkejä stailaukseen ja rekvisiittaan ja kertoi omakohtaisia kokemuksiaan vuosien varrelta. Mikä toimii, mikä ei. Paljon yhdessä töitä tehneen parin silmä on kehittynyt yhteen ja kommunikaatio tuntui sujuvan puolesta sanasta. Vaikka ei aina olla samaa mieltä, sekin tunnustettiin.

Nico näytti myös hiukan kuvankäsittelyn mahdollisuuksia, vaikka hänen filosofiaansa kuuluukin mahdollisimman valmis kuva jo kameraan. Läppäristä katsellen eri kuvakulmat ja jonkun alueen valaiseminen havainnollistuivat hienosti.

Kuva Nico Backström

Alkuruoka-sarjan voittoisa annos oli Pot luck by one- blogin sympaattisen Terhin Lämmin kasvissalaatti, yläkuvassa ammattilaisten näkemys.

Eniten tietenkin piti hurrata hyvälle blogiystävälle Jonnalle, jonka Luumukastikkeessa haudutetut -aivan sairaan hyvät-  aasialaiset possunposket olivat  pääruokien ykkönen. 

Annos on sen verran herkullinen ja kauniisti stailattu, että uskallan laittaa jopa oman, sivusta nappaamani käsivarakuvan tähän. Nicon upeat kuvat annoksesta löytyvät Jonnan blogista.

Kunniamaininnat lähtivät vielä Masutoaitemun Riitan Upealle Ankalle ja Aromipajan vimpan päälle olevalla Fine Dining -annokselle.

Ja minulta lähtevät tietenkin onnittelut koko viisikolle!

Jokaisesta blogista oli printattu yksi kisaan osallistunut annoskuva, jotka Nico kävi lopuksi yksitellen läpi ja aivan hurjan kannustavasti, jos voin  näin sanoa. Tuo oma lihapullakuvanikin sai niin positiivisen arvostelun, että meinasin tuolilta pudota. Enkä myöskään yhtään muista mitä hän sanoi. (Niinhän se on, että lähinnä kritiikki jää mieleen.) Tuo punavalkoruutuinen rätti taisi olla kuvan heikkous, ainakin noin valottuneena, vaikka ei hän kehdannut sitä aivan suoraan sanoa. Ja että lähemmäksi voisi tulla kohdetta. Kun kerroin, että tuon lähemmäksi en pääse, kävimme läpi (olemattoman) kuvauskalustoni ja sain vinkin hakea pakkauksen loitontajarenkaita. Kuulostaa hiukan pornolta, mutta kyllä niitä myydään ihan kameraliikkeissä.  Ja opinpa samalla, että minulla ei ole täyskenno-kamera. Toki en sitä olettanutkaan. EOS Canonini   kyljessä on nimittäin  numeroita neljän digitaalin verran ja sitten se D, tuntuu, että kaikkien muiden kameroissa numeroita on ainakin puolet vähemmän ja nekin joilla näin on haaveilevat niistä malleista, jossa on vain yksi numero ja se D.

No, yleisestä harhaluulosta huolimatta me kaikkihan tiedämme, että ei se kamera niitä kuvia ota. Omassa tapauksessani siitäkään ei kyllä tule suurta lohtua....

Yhteenvetona, päivän anti oli mainio. Kiitos  valokuvaaja Nico Backström. Teit meihin vaikutuksen.

Kiitos sympaattinen, taitava ja paneutuva Teresa Välimäki, joka oli yhdessä kollegansa Johannan kanssa valmistanut meille upean brunssin. Luumuskonssit ja luumuvoi sekä munat yrttisuolalla olivat aivan parhaita. Ja luumushotit.

Ihanaa oli myös pitkästä aikaa nähdä ja juoruta kollegoiden kanssa ja bonuksena tutustua vielä pariin uuteen. Kuten vaikka Perinneruokaa prkle! tai Maikin Mokomin.

Että kyllä se harmaasta harmaampi lauantai-aamu kauniiksi lopulta kääntyi.

Ja kotimatkalla junassa söin leivinpaperiin käärittyjä eväitäni. Ihan luvan kanssa brunssilta kerättyjä. Niin parasta.

Yhteistyössä Sunsweet ja ifolor.

#ruokakuvantarina

Prinsessakeittiön Veera sai loistopostausidean ja haastoi muutkin ruokabloggarit mukaan kertomaan tarinaa kuvien takana. Missä ja miten kuvat syntyvät.

No tietenkään en muista koskaan ottaa kuvia kuvanottamisesta, kun siinäkin on yleensä kiire ja niinpä en ole muistanut kuvanottoa taltioida kuin kerran. Ei ehkä kaikkein moniulotteisin kuvanottohetki/studio, mutta en nyt vaan malta olla jo lähtemättä mukaan haasteeseen.

Usein kannan ruuan ja tarvikkeet valon toivossa terassillemme, siellähän mun kuvausalustatkin ovat säilössä, sään armoilla ihanasti patinoitumassa. Jalustaa käytän ahkerasti, mutta nyt siinä ei ole tietenkään kameraa kun piti ottaa kuva! Etelänpuoleisella terassillamme on välillä valoa ja varjoa liiaksikin, mutta harjoitellaan, harjoitellaan.

Varmaan ihailette mistä olen hankkinut nuo ihanat uuninpellit tummanpuhuviin valokuviin? No ne on kyllä ihan mun jokapäiväisessä käytössä olevat uuninpellit. Kun vähän pesee ja paljon käyttää...

Talvisaikaan terassi asettaa omat hankaluutensa ruokakuville. Esimerkiksi tämän ihanan juustoruuan kuvaamiseen oli aikaa tasan miinus kymmenen sekkaa, ennenkuin juusto jämähti ja alkoi kuorruttua kevättalven jäätävässä viimassa ja nollan lämpötilassa. Sama vaivaa kaikkia keittoja kastikkeita jne. Mun sormet sen sijaan olisivat kestäneet vielä ainakin kolme minuuttia!

Puitteet ja kalusto ja vajavaiset taidot luovat omat haasteensa, mutta usein lisähaastetta tuo myös itse annos. Niin herkullista kuin valkohomejuusto, luumut ja minttu (kyllä, minttu!) olivatkin yhdessä, on stailauksessa ehkä vielä toivomisen varaa.

Huomenna ammennetaan oppia Teresa Välimäeltä ja  valokuvaaja Nico Backströmiltä.

Valaistumisen toivossa.