SINÄKIN TUNNET NÄMÄ VILLIYRTIT!

Nimittäin nokkosen ja voikukan. Niitä kun kasvaa kaikkialla. Nokkospuskaan ei montaa kertaa tarvitse lapsena keikahtaa, kun sen oppii tuntemaan (ja varomaan), eikä kesä ole oikein täydellinen jos ei ole voikukkaseppelettä sitonut.

Molempia villikasveja pidetään vähän rasittavina (koska nokkosen polte ja voikukkan valloittava leviäminen nurmikolle) rikkaruohoina, mutta itse asiassa, voiko kauniimpaa näkyä olla kuin auringon väreissä hehkuva voikukkaniitty tai upean vihreä nokkonen.

Ja ennen kaikkea, molemmat ovat ihan superravintopitoisia ja monikäyttöisiä. Nokkossämpylät, -letut ja -keitto ovat todellista herkkua ja voikukasta voi käyttää kaiken juuresta kukkaan, ehkä nyt kukkavartta lukuunottamatta.

Keräsin sanomalehteen muutaman kivan tavan käyttää näitä kaikkien käsillä olevia villiyrttejä viime viikolla. Reissun takia jäi tämä teaseri tekemättä viime torstaina, mutta jos reseptit kiinnostaa niin löytyy viime viikon esim Kalevasta ja Turun Sanomista.

Tuossa ensimmäisessä kuvassa komeilee villiyrtti ja vuohenjuustopizza, tällä kertaa siis nokkosesta ja voikukan lehdistä, mutta villiyrttipizzaan sopivat toki kaikki villiyrtit, ketunleivät, suolaheinät ja muut.

Nokkonen on myös erinomaista risotossa. Kuvan risottoon käytin kuivattua nokkosta, siksi väri ei ole niin heleän kirkas kuin tuoretta nokkosta käytettäessä

Vai mitäs sanotte näistä nokkoskuorrutteella kaunistetuista minisuklaamuffineistä? Näitä teen kyllä juhlapöytään, jos meillä joskus jotkut keväiset juhlat ovat. Myös maku mätsää hienosti yhteen.

Entäpä voikukka sitten? Kannattaa ihan ehdottomasti tehdä  nupuista Pohjolan kapriksia. Niitä voi tehdä sekä pikkelöimällä että fermentoimalla, en ole vielä ihan pystynyt päättämään  kumpi tapa on lempparini. Tärkeintä on kerätä nuput oikeaan aikaan. Kun nupussa ei ole vielä YHTÄÄN kukkavartta, eli se on tiukasti kiinnittynyt voikukan ringissä kasvavien lehtien keskelle maanrajaan on aika kerätä tuo tiukka nuppu. Sen alta löytyy usein vielä 3-4 kehittyvää nuppua. Kukkavarren kasvattaneen nupun sisällä on jo voikukan pehmeät terälehdet valmiina, joten olipa nuppu kuinka pieni tahansa, siitä tulee aina pehmeä ja se varteen nupun liittävä mykykohta on lisäksi karvas.

 

Voikukasta keitellään myös ihanaa vegaanihunajaa eli voikukkasiirappia, jolla maustat lätyt ja jätskit ja muut. Mua hymyilyttää joka kerta maistaessani sitä, että miten voi olla näin hunajaista. Mehiläiset jää pian ilman hommia....

Jos et siis ole vielä tutustunut villiyrttien kiehtovaan maailmaan ja hortoiluun, eli niiden keräämiseen, aloitappa näistä kaikkein tutuimmista. Siitä sitten joka alkukesä opettelet tunnistamaan ja käyttämään paria uutta. Suomessa on paljon tosi hyvää kirjallisuutta aiheesta, esim Sami Tallbergin Villiyrtit-kirja on kevään tullen raamattuni. Lisäksi löytyy kaikenlaista villiyrttikurssia ja -kävelyä.

Muista nyt kuitenkin se, että keräät vain sellaisia, jotka varmasti tunnistat. Älä kerää autoteiden varsilta tai tunkioilta, ehkä kannattaa polun varrella pitää myös koirahihnan mittainen turvaetäisyys. Eli kerää puhtaasti, kerää nuorina, kerää vastuullisesti (älä niitä koko kasvua).

Ja käsittele oikein, eli nokkoselle suositellaan esimerkiksi ryöppäystä, koska se herkästi kerää nitraatteja, kasvupaikasta riippuen.

Molemmat sisätävät paljon vitamiineja ja kivennäisaineita ja kuituja, eli kyllä, nokkonen ja auringonkukka kannattaa hyödyntää!

 

TARINAA LEPPÄROUSKUSTA

 

Pakko kertoa teille tästä tämän syksyn uudesta sienituttavuudestani, leppärouskusta, vaikka lumi jo peitti maan täällä meillä.

Leppärousku on verraten yleinen sieni, näin sanotaan, mutta sen käyttöä haittaa se, että sitä rakastavat myös sienikärpästen toukat. Tai minkälie hyttysten, ylipäänsä se on yksi suosituimpia "vallattuja" sieniä. Kun leppärouskun tapaa, se kannattaa halkaista. Jalka on aika usein menetetty, samoin ihan lakin keskiosa, mutta hyvällä tuurilla siitäkin saa säästettyä osan lakkia.

Oma tutustumiseni tapahtui  syyskuun lopulla Pajulahden urheiluopistolla, missä oltiin Maitotytön kanssa pikaluisteluleirillä. Kotiinlähtöpäivänä ohjelmassa oli halukkaille Fat bike- pyöräilyä, mutta minua kiinnosti sen verran erilainen metsä, että lähdin sinne pariksi tunniksi katsomaan, olisiko minulle mitään uutta annettavaa. 

Kovin kauas en tainnut päästä, ja ensin tuntui, että eihän täälä ole mitään (=sienestyspaniikki), kun muistin, että sienestys ei oo hätäsen hommaa, pitää pysähtyä.

Ja näin onkin. Kun hidastaa, hengittää syvään ja alkaa katsella metsää uusin silmin, alkavat sienetkin näyttäytyä*. Samalla metsä tekee takuuvarmaa terapiatyötä työstressin vaivaamalle tai muuten liian kiireiselle. Verenpaine laskee. Sehän on tutkittu. Sen myös tuntee. Mä luulen, että juuri se tunne on se "sienionni" eikä niinkään saaliin määrä. Ehkä siksi olen myös ehdottomasti suuntautunut sienestykseen marjastuksen sijaan. Vaikka mustikassa tai puolukassa kokee  metsän rauhaisan vaikutuksen, on se silti jotenkin ykstotisen työlästä. Pakkaa nimittäin olla, että ensimmäinen mustikka ei ole toista kummempi.

Olin sellaisessa vähän melkein niittypohjoisessa metsänreunassa, puron vieressä. Siitä oli harvakseltaan muutama rivi isoja kuusia, vähän aukeaakin kuusien jälkeen ja toisella puolella sitten kuusi- lehtipuumetsää. Kävelin sitä kuusikon laitaa (kun en halunnut eksyä) ja aloin pikkuhiljaa hahmottaa pienen pieniä kangassieniä (eli siis kangasrouskuja) lehtien seasta. Ja haaparouskuja, muutama karvalakkikin siellä oli. Sain niitä kivan saaliin. Lähempänä kuusia alkoi sitten olla huomattavasti kookkaampia, oranssinsinertäviä sieniä. Minulle aivan uuden näköinen. Tutkin sitä ja olisin heti sanonut, että joku rousku, mutta sienestäpä ei tullutkaan valkoista maitoa, josta aina varmistun rouskuista. Sen sijaan, sieniä siinä käpälöidessäni alkoivat sormenikin muistuttaa porkkanoita, niin vahvasti sienen väri tarttui.

Sienikirjaa ei ollut mukana ja yritin googlailla ja ladata jonkun sovelluksenkin, mutta ei niistä löytynyt apua. Jos itse haluat tutustua sieneen tarkemmin, Luontoportin sivuilta löytyy hyvä kuvaus.

Pohdin mitä tehdä ja sitten muistin biologi ja uniikin Perinnepata- keitraaja Lehtosen Päivin tuolta Turun puolesta (ihanin Päivi laittoi mulle syyslomalla Turussa mukaan ruisleivän juurenkin). Ja ihan niin kuin ihmiset alkavat aina kertoa vapaa-ajallakin lääkärille vaivoistaan, minä muistin Päiviä tuolla oheiselle videolla.

Vastaus tuli nopeasti ja melkein nolotti - mutta ihan oikeasti- minä en tuota sientä tuntenut! Se oli siis leppärousku, joka on herkullinen sieni, jonka saa heittää suoraan pannulle ilman ryöppäämistä.Voi oppia ikäni kaikki. Keräsin niitä reilun kauppakassin pohjan,aika moni jäi siihen kun sienen valloitus oli suoritettu jo jonkun muun toimesta.

Että minä olin onnellinen. 

Kuusien läheisyyden takia oletan sienien olevan kuusenleppärouskuja. Lähiserkku Männynleppärousku on vielä aavistuksen herkullisempi (väittävät). Minua eniten hämäsi sienen nimi, leppärousku, jonka meikäläisen logiikalla tarkoitti, että sieni olis jollain lailla lepän kumppani. Leppä kuitenkin loisti poissaolollaan näissä maisemissa.

Vastaus löytyi jälleen kerran meidän kauniista kielestämme. Leppä on muinaissuomalainen hurmetta elikkä verta  tarkoittava sana (oranssi maitoneste muuttuu lopuksi sinertäväksi/viininpunaiseksi). Nimi tulee siis tästä verenväriseksi muuttuvasta maitiaisnesteestä. Sen voi myös ajatella viittavaan lepän väriin, joka on puun sisällä hiukan oranssiin vivahtava, aivan kuten tämä reilusti porkkanaan (tai no, leppään) vivahtava sieni.

Kotiin ajellessamme asettelin sienikassin nätisti viimeisenä tyhjään tilaan  takakonttiin. Olimme toisen lapsi-vanhempiyhdistelmän kyydillä ja  he vielä kävivät etsimässä takakontista jotain laturinjohtoa. Kun neljän tunnin ajomatkan päästä kurvattiin meidän pihaan, niin siinähän se oli, jonkun reppu mossautettuna sienikassin päälle...

Joten kokemuksesta voin kertoa, että leppärousku on herkkä sieni, jonka maitiaisneste nopeasti sinistää osumaa saaneista kohdista. Ei se kyllä sienen makuun ja käyttöön vaikuta, paitsi ulkonäöllisesti melko ikävä.

Sienet ovat nyt alkumaisteluita lukuunottamatta pakastettu paistamisen jälkeen. Täytyy sanoa, että kauniin makuinen sieni. Mulla on nyt pakkasessa yksi pakastelokerollinen suppilovahveroa, lampaankääpää ja leppärouskua, joten tänä talvena saadaan herkutella varmaan sienikeitoilla, - muhennoksilla ja kastikkeilla. Lampaankääpä ja leppärouskua olin ajatellut laittaa myös ihan pizzan päälle tai piirakkaan. Kuivattuna on sitten vielä suppista ja kaverilta saatua  edellisvuosien tattia ja mustatorvisientä. Ne Pajulahden muut pikkurouskut ryöppäsin ja sain ison tölkin suolasieniä (Bring it on, Christmas! Sienisalaatti omasta saaliista!).

Tuntuu, että sieniasiat ovat ihan mallillaan. Sienionni.

NOKKOS-GOMAAE ON KYLLÄ PARASTA IKINÄ

Nokkosia siellä ja täällä, myös meidän omalla takapihalla, siellä aroniapuskien siimeksessä. Keräsin eilen niitä ison saavillisen, koska nokkonenhan on terveyspommi jos mikä.

"Nokkonen sisältää enemmän C-vitamiinia kuin appelsiini, enemmän rautaa kuin pinaatti, enemmän kalsiumia kuin maito ja enemmän piitä kuin lehtikaali. Lisäksi siinä on mangaania, sinkkiä, seleeniä kaliumia ja magnesiumia, A, E, K1 ja B-vitamiineja sekä runsaasti lehtivihreää ja aminohappoja. Näiden lisäksi nokkosen siemenet sisältävät kaikkia ihmisen tarvitsemia rasvahappoja sekä runsaasti E-vitamiinia. Nokkonen onkin kaikista Suomessa kasvavista vihanneskasveista ravintopitoisin ja terveellisin." 
(lähde: Arctic Warriors)

Mutta mitäpä valmistaa nokkosesta? Keväämmällä tein jo lehteen ihastuttavan piirakan nokkosista, vuohenjuustosta ja tomaateista. Ihanat makumuistot on myös telkkarista kun Marcos teki tätä huippua korvasieni-nokkospiirakkaa. Järkyttävän hyvää!

Keitot on, lätyt on, mutta mitäs muuta?
Törmäsin netissä gomaae tai gomae (tai 胡麻和え ) ohjeisiin, ja jos ette ole vielä kokeillut niin todellakin herkullista ja vaivatonta.

Gomaae on siis japanilainen, sesaaminsiemenillä ja -öljyllä  höystetty lisukesalaatti, joka valmistetaan yleensä pinaatista.  Logiikkahan menee niin, että sen mitä voit tehdä pinaatista voit tehdä myös nokkosesta.

Opin googlaillessani, että gomaae on tosi suosittu ruoka Japanissa, melkein ruuan kuin ruuan viereen ja jopa bentoboxiin.

Eikun toimeen.

Nokkosgomaae
lisukesalaatti 4-6:lle
2 l tuoreita nokkosia

2 rkl japanilaista soijakastiketta
1 rkl kylmäpuristettua rypsiöljyä
1 rkl seesamiöljyä
1 rkl miriniä (riisiviinietikkaa)
1 rkl seesaminsiemeniä paahdettuna 

Kerää nokkoset saastumattomasta paikasta, ei autoteiden viereisistä  ojista tai tunkion kupeesta. Käytä saksia ja kumihanskoja, etsi mielellään nuoria kasvuja, ennen kukintaa ja pieniä maukkaita lehtiä. Meidän aroniapuskien  alla täyttyi kaikki kriteerit.

Huuhtele nokkoset isossa siivilässä ja ryöppää sitten isossa kattilassa (n.5 l) kiehuvassa vedessä, n. 30 sek- 1 min. Sillä lailla, että veltostuu. Siivilöi nokkoset vedestä, mutta säästä ihmeessä neste, minä join sitä koko illan nokkosteenä, tälläiselle mustan teen ystävälle se ainakin maistui. Ja sopiihan se myös tukanhuuhtelun, tai kasviskeiton pohjaksi, näin muutamia esimerkkejä tässä luetellakseni.

Huuhtele nokkoset sen jälkeen jääkylmällä vedellä, ettei kaunis vihreä väri sammu ja purista kuivaksi palloksi. Tämä salaatti on muuten tosi kauniin vihreä!

Hienonna nokkonen. Jos haluat voit ottaa paksumpia varsia pois, jätin ne paikalleen maistamisen jälkeen, koska eivät olleet mitenkään puisevia tai karvaita.

Sekoita kastikkeen aineet ja paahda sesaminsiemenet kuivalla pannulla. Sekoita kaikki yhteen ja aseta gomaae tarjolle kulhoon.

Todella mahtavat maut. Piti ihan vetää omiin suihin tuosta kulhosta päin. Kannattaa tehdä. 

Ja niin ihanan helppoa!

Koska ihana nokkonen!

Toukokuun ruokahaasteen aiheena on nokkonen. Ruokahaaste on kaikille avoin haaste jakaa yhteiseksi iloksi parhaimmat sesonkireseptit tai vaan kuvat aina kunkin kuukauden teeman mukaisesti. Tägää reseptikuva IG:ssä #kuukaudenruokahaaste. elyyn ja jakamiseen, tägää nokkosruokasi esim. IG:ssä tägillä #kuukaudenruokahaaste 

Nokkosaihe on kirvoittanut  esim. seuraavanlaisia reseptejä blogeihin:
Villiyrttipasta
Nokkosletut
Nokkosrisotto
Choriso-nokkospasta
Hummus
Nokkossämpylät
Chimichurri
Nokkospestopasta

YRTTIGURU RUOKAMESSUILLA (messulippuarvonta)

kuva Kauhajoen ruokamessut

Kauhajoen ruokamessut ovat  Etelä-Pohjanmaan elinvoimaisimmat ruoka-alan messut. Yli 130 näytteilyasettajaa, tunnelmallinen Hämes-Havusen pihapiiri, asiantuntijat ja osallistuvat organisaatiot, monipuolinen ohjelma sekä aina paikalle runsaslukuisena löytävä yleisö takaavat onnistuneet messut, tekemistä, näkemistä ja syömistä koko perheelle.

kuva Kauhajoen ruokamessut

Tarinoita Ruokamessujen taustalla löytyy varmasti ainakin se 130, jollei puolta enemmän. Jokainen omalla laillansa kiehtova ja kertomisen arvoinen.

Minäpä kerron teille vähän Suomen ehdottomasta ykkös-villiyrttigurusta, Sami Tallbergista. Koska olin jo valmiiksi ja minusta tuli vielä enemmän Sami-fani, kun pääsin tapaamaan häntä yhden toukokuisen illan verran. Karismaattiset ja asiastaan innostuneet ihmiset ovat parasta positiviisuuslääkettä ja lisäenergiaa  tähänkin alkavaan syksyyn. Sami on mukana Kauhajoen ruokamessuilla koko viikonlopun ja  se tekee jo pelkästään messuvierailusta vaivan väärttin.

Iso mies ja keijukainen kuva: Riitta Alapiha

Toukokuun alkupuolella, Kauhajoella pidetyn messujen pressitilaisuuden jälkeen meillä oli tilaisuus osallistua Sami Tallbergin vetämälle villiyrttikurssille. Nappasin Maitotytön päiväkodista ja ajoimme aivan täpinöissämme (tai ainakin 50% meistä) Sotkan rinteille.

Jonkinlaista Murphyn lakia omalla kohdallani lienee, että kun kerrankin joku (Suomen, ellei maailmankin paras, ainakin tosi lähellä!) villiruokaspesialisti tulee tänne asti vetämään villiyrttikurssia, kevät on niin poikkeuksellisen myöhässä, että tuntuu, ettei mikään vielä orasta. Mutta kyllä me vaan ne villyrttisalaatin aineet saatiin kasaan, vaikken minä olisi omineni löytänyt yhtään mitään. Ei, kun löysinhän muutaman ihanan mantelisen pihlajansilmun, vihdoin pääsin maistamaan!

Sami kertoi tarinaansa;

13 vuotta sitten Sami loi uraa keittiömestarina Lontoossa. Sitten sinä kuuluisana eräänä  kauniina päivänä kohtaaminen  Rivington Grill&Delin keittiössä muutti kaiken. Ravintolan kyökkiin saapasteli muuan hieman hompssuinen ja rempsuinen Miles Irwing kaupittelemaan keräämäänsä merikaalia (sea kale). Tuosta kohtaamisesta alkoi miesten ystävyys ja matka villiyrttien pariin. Jo samaisen illan serviisissä asiakkaat saivat lumoutua merikaalen makean suolaiseta mausta ja syvästä väristä.

Sami on tosi raaka-ainelähtöinen kokki, ja uskoo, että keittiömestarin on tiedettävä tarkalleen mistä raaka-aine tulee. Kun on saanut perehtyä monipuolisesti ja kansainvälisesti kaikkiin raaka-aineisiin, lihoihin, kaloihin ja äyriäisiin, mitä jää jäljelle? Mistä voi vielä inspiroitua, mistä kehittää uutta ja ennen maistamatonta?

Se lähde on kasvisten ja raakaravinnon uskomaton maailma ja monipuolisuus ja luonnon antimien hyödyntäminen. Tänään ruokaan panostavat ravintolat (ehkä hiukan kontroversiaali termi, ajattelis, että kaikki ravintolat panostaisivat ruokaan, mutta olen kyllä eri mieltä...) ylpeänä esittävät menussaavn uusia makuelämyksiä, joissa tärkeää osaa esittää villiruoka. 

Suomessa on lyhyestä kasvukaudesta huolimatta jokamiehen oikeuksineen melkoinen, vielä suhteellisen koskematon ja ehtymätön aarreaitta jokaisen ulottuvilla, asuitpa kaupungissa maaseudulla tai korpimailla. Sami on yksi niistä henkilöistä joiden panos villiyrttien keräämisen ja hortoilun  lisääntymiseen on kiistaton. Omalla yöpöydälläni on koko ajan vakiolukemisena huikea Villiyrttikirja, kirja jonka aloitan uudestaan aina kun pääsen takakanteen. Oppimisen tie on hidas, mutta niin inspiroiva! Uusinta Makupari- kirjaa en ole vielä päässyt lukemaan, mutta sen verran selasin, että voin kertoa, että kirjassa on yksi niin kaunis kalanpääkuva, että sen voisi ostaa jo ihan tuon kuvan takia.

Hauska yksityiskohta illassa oli, että kun minä hortoilin kamerani kanssa (illan kuvia ei löydy mistään?), luulin Maitotytön suurimmaksi osaksi kiukutelleen autossa, mutta näköjään tyttö olikin ollut lähinnä yksityisopetuksessa... tämä valkeni vasta kun sain Messupäällikkö Riitan näppäämät kuvat postiini...

Meidänkin perhe taistelee omalta osaltaan siis luonnosta vieraantumista vastaan. Oli kyse sitten villiruuasta tai alkutuotannosta, toivoisin lapsieni oppivan muutakin kuin poistamaan muovikääreet kaupasta ostetun tuotteen päältä. 

Oma kasvimaani on kyllä  surullisen kuuluisa esimerkki.

Mutta nyt lopetan, että saadaan tämä postaus pihalle ennen ruokamessujen alkua. Menkää Kauhajoelle, inspiroitukaa, oppikaa, maistelkaa, ostakaa naurisleipää, kotimaista maissia ja vaikka mitä ihanaa siellä on tarjolla. Maitotyttö menee erääseen aittaan ostamaan hunajaa, sen tiedän jo nyt. Paikalla Samin lisäksi myös keittiömestarit Maija Silvennoinen, Ulla Liukkonen ja Raymond Wesander. Mikä määrä positiivista keittiöenergiaa!

Arvon 3 x 2 kpl messujen pääsylippuja (arvo 2 lippua 24€). Osallistu kertomalla oma mielipiteesi kommentteihin vaikka hortoilusta. Varmista, että saan sinuun yhteyden. Arvon liput maanantaina 28.8.2017 klo 16, siihen saakka  voit osallistua. Ilmoitan voittajat sekä tässä, että otan yhteyttä, jos on yhteystiedot, sovitaan sitten lippujen toimituksesta. Arvon tiistaina uusia voittajia, mikäli en tavoita alkuperäisiä.

Arvontavoitot osuivat kommenttien 5. 9 ja 10 kohdalle eli  Leena, Laura ja Riitta. Kivoja messuja teille, olen yhteydessä!

  

www. ruokamessut sivuilta lisätiedot ja ohjelma

Martsipaanikiisseli vatuilla

Oikeasti tämä on mesiangervo-maissikiisseli tai maitokiisseli, miten vain. Halusin aloittaa mesiangervokokkailut jollakin superyksinkertaisella, jossa mesiangervon ihanan mantelinen maku uutetaan maitoon, silloin ei voi mikään mennä vikaan.

Eikä mennytkään, ihana paksu ja mantelinen kiisseli suli suuhun tuoreiden vadelmien kanssa. Ja mielikuvitus lähti lentoon kohti uusia reseptejä.

Mesiangervokiisseli vadelmien kera
4:lle

6 dl kulutusmaitoa + hiukan lisää
1 rkl kuivattua mesiangervoa tai pikkutukku tuoretta
1/2 dl sokeria
3/4 dl maissijauhoja (tärkkelystä)
3-4 dl vadelmia


Sekoita mielellään pinnoitetussa kattilassa, maito, sokeri ja mesiangervo. Kuumenna kiehuvaksi ja keitä hiljaa 10 min koko ajan sekoittaen. Siivilöi mesiangervo pois maidosta. Laita maito takaisin kattilaan.

Sekoita maissitärkkelykseen niin paljon maitoa, että saat juoksevan nesteen. Kaada maissi ohuena nauhana maidon joukkoon koko ajan sekoittaen ja keitä sekoittaen miedolla lämmöllä muutama minuutti.

Kaada annoskulhoihin. ripottele hiukan sokeria päälle kuorruttumisen ehkäisyksi ja laita viileään jäähtymään. Ennen tarjoilua jaa kippoihin tuoreet vadelmat.

Mikä mantelikiisseli. Hieno maku. Voi olla, että vähempikin mesiangervo riittää, mutta ei ollut mielestäni liikaa tämäkään.

Ja Maitotyttö tietysti tarkisti nuuhkaisten, että kiisseli varmasti tuoksui martsipaanilta.

Ja tuoksuihan se.

Mesiangervo

Mesiangervo tuntuu kasvavan nyt kaikkialla. Viereinen laskettelurinne on täpösen täynnä tuota pitkäsatoista kukkaa. Mesiangervoa voi nimittäin kerätä kesä-, heinä- ja elokuun. Voiko kiitollisempaa kasvia enää olla? 

Viime vuonna en tuntenut vielä koko kukkaa. Paitsi nimen  ja että sitä käytettiin huippukokkien hortoiluresepteissä ja Sillä Sipulin Merituulen mazariineissa Merituuli, en löydä reseptiä? Mutta en minä oikein todella tiennyt miltä se edes maistuu.

Sami ei pannee pahakseen, että kirja on kuvattu mesiangervopedillä....

Tämän vuosikymmenen yksi hienoimmista trendeistä on luonnossa kasvavien villiyrttien kerääminen ja hyötykäyttö. Oman kasvituntemukseni voin kiteyttää oppiin , että niittyleinikki on myrkyllinen, muuten olen ollut , niin maalaistyttö kuin olenkin, aika hukassa kasvien kanssa. Viime vuodet olen kuitenkin kovasti seurannut hortoilua, lukenut reseptejä ja kaihonnut mielessäni, että kyllä minäkin. Keväällä sain arvostelukappaleen Suomen villiyrttikurko Sami Talbergin Villiyrtti keittokirjasta. olen valehtelematta lukenut sen 5 kertaa kannesta kanteen ihmetellen ja hämmästellen ja toivottavasti joka lukukerralla myös jonkun tiedonmurun tallentaneenakin. Kirjassa  esitellään 75 villikasvia, jokainen myös reseptin kera. Kuvat ovat hyvät ja tieotomäärä huikea. Lupasin itselleni joka kesä opetella tunnistamaan ja hyödyntämään pari villikasvia ( ja ystäväni Suolaa&hunajaa Jonna keväällä jossakin minua haastoikin hortoilun pariin? Hortoiluksia kutsutaan siis villikasvien metsästystä). Mutta koska kesä menee ja minä olen hidas, niin nyt vasta pääsin mesiangervon kimppuun.

Mesiangervo kasvaa rantaniityillä ja pensaikoissa, kosteilla niityillä ja vaikka siis laskettelurinteessä, joka sekin oli tosi kostea. Se on korkeana kasvina helppo tunnistaa (0,5-1,2m) Kukat ovat tuoreena kermanvalkoista höytyvää ja itse keräsin kukinnot vain vartta sormieni välissä vetäen, varsia ei siis tarvitse katkoa. 

p

Ja se iiihana tuoksu! Martsipaani! huudahti Maitotyttö ja oli oikeassa. Kukasta lähtee suloinen mantelinen tuoksu ja myös maku, jonka se antaa on voimakkaan mantelinen. Sami kertoo suosivansa kuivatun kukinnon käyttöä, koska aromin intensiteetti on niin voimakas.

Minä levitin ison paperikassillisen  kukintoja muutamaksi päiväksi ihan vain sanomalehtien päälle ruokapöydellä kuivumaan  ja sitten purkitin sen Euroshoppertölkkiin. Testannutkin jo olen ja kohta tulee reseptikin ja sitten varmaan vielä useampi, eli käy keräämässä omat mesiangervon kukinnot, niin ei sitten tarvitse pähkäillä eioota talvella kun jaan ihania reseptejä. Vielä siis kerkiää!

Parasta aikaa hortoiluun olisivat kuivat ja aurinkoiset aamupäivät, mutta saahan sitä muulloinkin toki.  Hortoilijan tärkeimpiin varusteisiin kuulunee pitkäpulttuiset housut, kumisaappaat ja paperikassi. Sekä tietenkin eväsmehu. Näin ainakin meillä.

Kaiken oppimisen ja ihanan uuden kasvin käytön ja sen jumalaisen maun tajuamisen, resepteihin soveltamisen lisäksi ihanimpia asioita, joita hortoiluretkestäni sain oli se, että olen ihan oikeasti ja juurta jaksain nyt opettanut perilliseni tunnistamaan yhden uuden kasvin. Sehän ei nyt haittaa, että opin sen juuri vasta itsekkin.

Mutta onneksi opin.