I AM SUMMER SEASON BY KOZEEN SHIWAN

Viime lauantaina olin vieraana Kozeen Shiwanin POP UP-ravintolassa Kasarminsalissa Helsingissä.

Moniaistinen illallinen oli taide-elämys, eikä siitä kertominen tyyliin seuraavaksi-seuraavaksi aja sille oikeutta. Siispä tunteita, havaintoja, ajatuksia sieltä täältä:

MILJÖÖ

Kasarminsali oli tuotu kesä. Kesäinen niitty ja satumetsä yhtä aikaa. Sirkkojen siritys  ja  taustamusiikki, josta en tiedä mitä se oli, kuin vain, että se oli täydellistä, loi tunnelmaa pitkän pöydän ääreen jota reunustivat ja ympäröivät kasvit ja kukat kuin keijujen salissa ikään. Tila kylpi valossa ja koivun ja kukkien tuoksu loi ruokailijoille rauhallisen kauniin ilmapiirin.

MENU

Menussa oli kaiken kaikkiaan 16 ruokalajia, joissa riitti yllätystä niin yhdistelmissä kuin esillepanossakin. Raaka-aineet oli nostettu etualalla, ne oli valmistettu raaka-ainetta tukien ja parasta olikin annosten kauneuden lisäksi mielikuvitukselliset mutta toisiinsa sulautuvat makuyhdistelmät. Kukkia, yrttiä ja marjoja oli hyödynnetty taitavasti läpi menun. Menu on kasvispainotteinen , mutta sisälsi myös lihaa ja kalaa.

Välillä annos tarjoiltiin eteen, välillä 4 hengen jaettavina asetelmina ja muutaman kerran syötävä tuli etsiä pöydän kukka-asetelmista. Ruuat syötiin pääasiassa käsin tai pinseteillä, muutamat myös lusikalla, mutta annosten esittelyn yhteydessä Kozeen  kertoi aina miten annos tulisi nauttia, joten syöjälle ei tullut koskaan tunnetta meniköhän tämä nyt oikein.

Tuntuisi hassulta paljastaa kaikki, joten kuvaiklen vain muutamia suosikkejani.

 I AM SUMMER SEASON

MENU

METSÄ PERHONEN

MISO GRAAVATTU HÄRKÄ & PIIMÄLEIPÄ & SINAPPI YRTIT

KUHAN POSKI & PENSAS KRASSI & KUUSI

TUHKA MARINOITU MUIKKU & KELTUAINEN & SUOLAHEINÄ

HERNE & MUSTIKKA

KURKKU & KURKKU & KURKKU

RAAKA VIINIRYPÄLE & MUSTAHERUKKA PUSKA

SALAATTI & RAPARPERI & KANAN SYDÄN

VADELMA & RETIISI & RUUSU

KAALINEN BUKEE & KAMPASIMPUKKA

KANAN SIIPI & KUKKAIS HÖYHENET & PAAHDETTU HIIVA

KUNINGAS PERUNA & MÄTI

MUSTALIME & SITRUS & LIMEBASILIKA

MANSIKKA & ANIS IISOPPI & TILLI & TAGETES

LIPSTIKKA & FENKOLI

MUSTA VAKOSIPULI & KARAMELLI SUKLAA

OSTERI YRTTI & SITRUUNA & VALKOSUKLAA

Kuusenkerkkäinen perhosnäkkileipä oli lennähtänyt kukka-asetelmaan

Yksi ehdottomia suosikkejani oli  jääkylmä. kurkkuyrtin kukilla kruusattu mustikka-hernekeitto.

Ruoan elämyksellisyyttä ja kauneutta ei tarvinnut alleviivata hokkuspokkus tempuilla, kun  jo pelkästään sen tarjoilun/syömisen eri vaiheet saivat haukkomaan henkeä ihastuksesta. Hyvä esimerkki tästä oli Kurkku & Kurkku &Kurkku.

Ensin katajapedillä kahdenlaista kurkkua sekä yksi punajuurella ja karhunlaukalla pikkelöity kurkku vartaassa.

Ruiskaunokkien ryydittämä varras nostettiin oman liemikulhon ääreen, jossa hapatettua kurkkumehua ja pihasaunioöljyä.

Kesäinen kurkkukeitto oli valmis nautittavaksi kun vetäisit vartaan osaset liemeen. 

Kaunista, vai mitä?

Suomalaisen kesän ylistykseen yhdistyi monessa annoksessa myös savusaunan hiilinen, poltettu aromi.

Upean yksinkertaisia, mutta maultaan savuisen huikeita olivat sekä misograavattu liha

että suolakuoressa hautunut neitsytperuna.

Tai mitä tykkäisit kukkahöyhenin päällystetystä kanansiivestä?

Jälkiruuasta on pakko nostaa vielä kuvankaunis, vihertävällä jade jäälohkareella presentoitu lipstikkajäätelö lipstikkaöljyn ja fenkolin kera.

JUOMAT

Myös juomamenu oli taitavasti sommiteltu. Kurdikulttuurissa ei alkoholin nauttiminen yhdisty juhlaan, mutta ihan kunniotuksesta suomalaista kulttuuria kohtaan, menu tasapainoitteli  näiden välissä. Hauska idea oli ns. tukiviini, jota tarjoiltiin läpi aterian. Tämän kunnian oli saanut itävaltalainen, suodattamaton Gruner Veltliner, joka oli heittämällä paras koskaaan maistamani käsityöläisviini/natural wine.

Muita ruuille istuttettuja juomia olivat mm. Latva Pale Ale, Kulmäuutettu ruusutee, Mesimarja - ja herukkakukkaviini, Ayran eli turkkilainen suolaisen hapan jugurttijuoma ja Domaine de la Pinte, Cuvée d’automne, Chardonnay + Savagnin.

Nautin todella tälläisesta monipuolisesta juomamenusta. En ole koskaan ollut perinteisen viinimenun ystävä. Vaikka viinit olisivat kuinka hyvin sovitettu ruualle, on kohdallani ainakin väistämätöntä, että niitä on aina liikaa ja tunnen kuin joku olisi koko ajan selkäni takana hyppööttämässä jotta saan lasin juotua ennen seuraavaa. Eihän niitä toki tarvitsisi tyhjentää, mutta sen verran laihialainen olen minäkin. Ja lopputulos on liikaa viiniä ja huomio ruoasta siirtyy muualle.

KOZEEN SHIWAN

Kuka olikaan kaiken tämän takana? Jos et ole vielä kuullut Kozeen Shiwanista, niin kohta olet.

Kozeen on jumalattoman energinen ja inspiraatiota pursuava nuori, 9- vuotiaana pakolaisena Suomeen muuttanut kokki. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että annoksista ei pöydän päässä tarinoinut kokki vaan olimme juuri jonkun muotisuunnittelijan ruokapöydäksi naamiodulla catwalkilla, jossa yksi toisensa jälkeen marssitettiin esiimme  visuaalisia ja hiukan övereitäkin annoksia, niitä joita kukaan ei pukisi päälleen kotona, mutta jotka saavat yhtäkaikki nauttimaan ja ihastelemaan henkilön luovuutta ja taitoa.

Kozeen on järjestänyt aikaisemmin Pop Upin mm. Designmuseossa ja syksyllä matkustaa  mm. Hon Kongiin saman puuhan parissa.

Taiteen ja ruuan tarinan luova yhdistäminen on Kozeenilla intohimo, eikä ideat katso aina aikaa tai paikkaa.  Vaatimaton ei Kozeen ole. Suunnitelmat kurkottavat tähtiin ja kauemmaksi, joka kerta Kozeen haluaa tehdä isommin, paremmin ja näyttävämmin. Nöyryys näkyy kuitenkin myös tunnustuksena siitä, etteivät nämä visiot ole yhden miehen toteutettavissa vaan ympärilleen ja tuekseen Kozeenkin tarvitsee joukon keittiön, tarjoilun ja viinien ammattilaisia, lavastajia ja äänisuunnittelijoita.

Kozeen kertoi illallisen lopuksi olevansa aina jokaisen "vedon jälkeen" aivan takki tyhjä. Samanlainen tunne tuli syöjälle. Lähes 4 tuntia kestävä illalinen oli niin intensiivinen ja muukansa tempaava ja keskittymistä vaativa kokemus, että sen lopuksi huomasi olevansa aivan uupunu, ihanalla, positiivisen tyytyväisellä tavalla. Mitä juuri näin, koin ja maistoin?

Kiitos Kozeen, hurmasit minut! Viimeinen suupala illallisella, kullalla ja suklaalla silattu musta valkosipuli oli yhtä yllätyksellinen ja mieleen painuva kuin koko illallinen. Upean kokemuksen hieno lopetus.

 Kozeen Shiwan tiimeineen tarjosi illalliseni.  I AM SUMMER SEASON POP UP tarjoillaan heinäkuun ajan perjantaisin ja lauantaisin. (liput)
Lisänäkökulmaa illalliselle (ja parempia kuvia) tarjoaa
Viimeistä Murua myöten- blogi

MEX-MEX, TURKU

Tiedät jo varmaan, että rakastan meksikolaista ruokaa. Meksikolaiset ovat suuria aamiaisihmisiä ja niin olen minäkin. Chilit, lime, korianteri, siinä on mun pyhä meksikolainen kolminaisuus. Mustapavut, pehmeäksi kypsytetty ja nyhdetty liha ja avokado, kaikki myös tärkeitä. Niin ja maissi, tietenkin, maissijauhoista valmistettu tortilla, sen tuoksu ja maku on kuin tiivistetty suupala Meksikoa.

Autenttisuuden lähteille ovat minut opastaneet Meksikossa asunut Natasisko ja tekopoikamme Ulises ja aina Suomi-vierailullaan Ulin äiti Mirna. Vaikka en ole Meksikon maaperälle jalkaani pistänyt milloinkaan, tunnen itseni aika etuoikeutetuksi, kun olen saanut niin paljon ensimmäisen käden tietoa ja kokemusta. Koska olen ollut pohjattoman kiinnostunut ja utelias ja nämä rakkaat ihmiset ovat kaikki ruuan supertietäjiä, jo parikymmentä vuotta olen imenyt itseeni mausteista Meksikoa. Lucky me siis!

Ihan siinä määrin, että meillä vieläkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen, lensi vaahto suupielistä, kun innostuimme Turun vierailulla Ulin kanssa sättimään Hans Välimäen käsittämättömän ignoranttia tuomarointia Top Chefissä, oliko se nyt 2012, kun ohjelmassa kilpaili meksikolainen Eder Rodriguez (Taisi silloin olla töissä Smörissä). En muista tehtävänantoa, olisiko joku ollut lapsuusmuisto tai autenttisuus, joka tapauksessa Eder kokkasi jotakin meksikolaista, jonka tuomaristo dissasi epäaitona ja väärän makuisena. Niinkuin Uli sanoi (suu vaahdossa!) : "Eikö ne ymmärrä aitoja meksikolaisia makuja? Toinen kokkaa isoäitinsä perinnereseptiä ja suomalainen tuomari sanoo, että sorry, väärän makuista!"

Eder on perustanut siskonsa Gabyn kanssa sittemmin meksikolaisen ravintolan Suomen sydämeen, Turkuun. Pääsin Mex-Mexiin lounaalla kun piipahdin Turussa yhdistetyllä työ- ja siskomatkalla (siskomatkalla vietetään ilta, yö ja lounas Turussa asuvan Natasiskon kanssa), ja siskoni tietenkin  vei mut lounaalla sinne (mun palkkani juoksee nyttemmin nimittäin Turun Yliopistosta ja olin kokouksessa sopivasti samalla kadulla Pharmacityssä).

Että lucky you vaan, turkulaiset!

Teillä on siellä, ehkä vähän syrjässä ydinkeskustasta, aivan ihana meksikolainen ravintola. Sisustus on raikas ja kliseetön ja ruoka tehdään pyyteettömällä hartaudella tuoreista aineksista. Joka päivä valmistetaan ruoka vain sen päivän tarpeisiin.  Ravintola on auki arkisin lounasaikaan 11-15 ja silloin tarjoillaan 10€ maksava 3 ruokalajin päivittäin vaihtuva menu.

Kun astuu ravintolaan sisään, siellä tuoksuu juuri oikealta, sanoo Natasiskoni, ja minä voin vain uskoa sanaansa. Avokeittiö on heti ravintolan ulko-oven vieressä, joten kokkailua on kiva seurata. Löytyy sieltä sitten vähän intiimimpikin nurkkaus, jollei välitä seurata ravintolan pöhinää.

Meidän lounaallamme oli  alkuun maistuva porkkanakeitto.

Siitä jatkettiin possuquesadilloilla. Selvääkin selvempää, että annoksen guacamole ja frijoles on paikan päällä tehtyjä. Niin lempeän maistuvaa. Niin oikeaa. Mää asusisis Turus, mää kävisisis tääl joga päivä. Miälevvigast!

Jälkkäriksi oli marjaista panna cottaa. Meksikolainen ruokakulttuurihan ei ole mikään jälkiruokien ehtymätön tavara-aitta, mutta tämän verran sopiikin keittiötä fuusioida. Tärkeintä on ihanat maut.

Pakko oli juoda vielä meksikolaiset kaakaot.  Siis pakko. 

Ja olin vähän utelias innostuttiin  juttelemaan ravintolanpidosta Gabyn ja Ederin kanssa. He siis käsittääkseni hoitavat kaksistaan koko ravintolan koko ajan. 

Hyvä niin, ruoka on erinomaista ja palvelu lämmintä ja ystävällistä. Olen melkein alkanut vihata noutopöydissä jonottamista, varsinkin näin syysflunssakaudella. Kuinka ihana on kun joku kantaa ruuan pöytään ja astiat pois. Suuri plussa.

Iltaisin voit herkutella myös listalta. Turussahan on myös mainio pikaruokapaikka Taco Nito, mutta Mex-Mex on tunnelmaltaan ja menultaan hyvin erilainen.  Alkuviikon ravintola on auki 11-15 , to-pe  11-15 ja 17-22.00 ja lauantaisin 16-22. Haluan testaamaan tuon Trip to Mexicon seuraavalla kertaa kun pääsen siskon luo kylään.

Joten huonosta Turunmurteestani huolimatta (mutta turkulainen itsetunto kestänee tämän... no, ANTEEX!) sanon, että olette kyllä onnekkaita Turkulaiset. Teillä on Meksikolainen ravintola.

Käykää siis siellä nauttimassa, kiirettömästä, pöytään kannetusta lounaasta. Käykää töitten jälkeen. Käykää lauantaina. Pitäkää kiinni tästä ravintolasta.

Ulko-Turkulaiset: Monta on Turussa ihanaa ruokapaikkaa, mutta Meksikon ystävät löytävät pöytänsä kyllä täältä. Suosittelen.

Tuliko se nyt selväksi? Että olen meksikolaiseen ruokaan kallellaan ihan häpeilemättömän puolueellisesti ja  siksi Turussa  menen MEX-MEXiin!

Mä vaan nyt mainostan häikäilemättömästi, koska Mex Mex on hyvä juttu. Käy tutustumassa Facebookissa, sieltä löytyy myös päivittäiset lounaslistat.

COOKIES CREAM BERLIN

Kaikkein parasta on  usein matka (ja sen odotus) päämäärään. Olin enemmän kuin kauan miettinyt berliiniläisessä Cookies Cream-ravintolassa käyntiä ja matka paikan päälle oli, no, melkein kuin pieni seikkailu. Ainakin suuri kontrasti. Melkein paras juttu koko ravintolakäynnissä. Just se yllättävä, odottamaton lisäpuheenaihe, vaikka se nyt meidät saikin valtoihinsa oikeasti ravintolan ulkopulella.
 

 

Keskellä iltakuhisevaa Berliiniä etsit ylellisen hotellin ja Komische Teaternin välistä kapean kujan, joka vie sokkeloiseen sisäkortteliin, labyranttiin, jossa on kulmaa kulman perään, roskiksia, pimeää, metalliportaita, autiota, melkein halloweenia. Ainut opaste ravintolaan matkan varrella on harvakseltaan tuikahtava suureellisen ruostunut, suoraan draculan linnan kuvauksista hommattu kattokruunu.

Lopulta, melkein jo uskon menettäneenä, ovi ja sen vieressä kyltti.

Meille avataan ovi ja astumme punaisella sametilla verhoiltuun tupakki- (mitä ihmettä?) ja drinkkisalonkiin, josta meidät ohjataan kulkemaan portaat ylös varsinaiseen ravintolaan.

Sitten ollaankin rosoisen intiimissä, yksinkertaisessa ravintolasalissa. Pöydästämme näkyy suoraan keittiöön. Ollaan vähän siinä keskellä salia (minä voitan näköjään aina pöytävarausarpajaisissa...), mutta toisaalta, salin laidoilla olevat pöydät ovat niin vierekkäin, että en ymmärrä kuinka asiakkaat mahtuvat paikoilleen. Hyvin mahtuvat, sillä lähtiessämme ravintola on viimeistä paikkaa myöten täynnä. Mukaan mahtuu myös esim. asiakkaiden mukanaan tuoma suuri pitkäkarvainen koira, joku mustan setterin typpinen tai ehkä belkkari. Mutta aika hienoa tämäkin. Elämää saa olla. Vaikka koira ei siis aiheutakaan mitään häiriötä.

Ravintolassa ei tunnu olevan pulaa farkkuhousuisista, yksilöllisiin mustiin paitoihin pukeutuneista tarjoilijoista ja meitä palveleva pitkä partajooseppi on avulias, asiantunteva, ystävällinen ja sopivan neutraali. Hän antaa meille aikaa tuskailla tilauksen kanssa, mutta odottaa meidän ei tarvitse missään kohtaa.  Tarjoilu onkin tarjoilijoiden rennosta pukeutumisesta huolimatta ihan huippuravintolatasoa. Valkoviini pidetään kylmässä eikä sitä hulautella lasiin niin, että riittää nyt ainakin hetkeksi, samoin toimitaan veden kanssa. Vähän kerrallaan, mutta usein.

Sain  houkuteltua mukaani  kaksi muuta pikaluistelumamageria, Annen ja Katin sekä  Berliinin leirimme tekniikkavalmentajan Annelin. Pieni ylellinen poikkeama leirirutiineihin sallittaneen meille. Käytiinhän me viikon aikana myös 4x Ikean lihapullilla. Ihan vaan tiedoksi, ettei hotellimme ympäristössä todellakaan ollut mitään ravintola tai street food- keskittymää. Onneksi oli edes IKEA. Koska eväämmekin varastettiin hotellin parvekkeelta...
Olin siis päättänyt vierailla jossakin kiinnostavassa ruokakohteessa ja aivan itsekkäistä syistä.

Annelin kanssa söimme 4 ruokalajia, Kati ja Anne 3. Listalta oli aivan vitsin vaikea tehdä valintoja. 

Cookies Cream on siis kasvisravintola, vaikka sitä ei missään erikseen mainosteta. Lista nyt kerta kaikkiaan ei vain sisällä muuta kuin kasviksista valmistettuja annoksia. Ruoka on huolella ja kauniisti valmistettua.

Grillattua purjoa, mustaa seesamia, piparjuurta. Tämä oli upean näköinen sienimetsä!

Oma eka alkuruokani oli selleriuute omena gyozan kera (timjamia,saksanpähkinää, chiliä). Kadehdin
vähän Annelin purjoja, mutta saan onneksi maistaa.

Toisena alkuruokana päädymme kaikki   vuohenjuustoon ja  kurpitsaan. Annoksessa retikkaa ja pihlajanmarjaa. 
 

Anne söi pääruuaksi kuuluisan punajuuriannoksen gnoccheilla. Nuo oliivinmuruset oli ihanan makuisia.

Kaikki muut olimme sitten päätyneet samaan pääruokaan, jossa oli polentaa ja munakoisoa pappadoumin kera. Munakoiso oli mahtavan lihaisa ja täyttäväkin, maut tässäkin annoksessa hyvin pehmeät. Kaikissa annoksissa maistui se kuuluisa bitter, joka tuli pitkään paahdetuista, melkein poltetuista kasviksista (tässä annoksessa se löytyi tuosta vahvasta kastikkeesta). Juttelinkin siitä tarjoilijan kanssa, joka ylpeänä ilmoitti, että juuri se onkin erikoisuutemme ja salaisuutemme. 

Ehkäpä niin, mutta en voinut olla salaa vertaamatta mielessäni paikan ruokia Kööpenhaminan Manfreds'iin. Cookies Creamin annokset olivat omaa luokkaansa taidokkaalta ulkonäöltään, mutta maullisesti rakastin enemmän Manfredsin yksinkertaisempia mutta intensiivisempiä tulkintoja. 

Katin herkkä ja kaunis jälkiruoka yhdisti -kuulemma tosi onnistuneesti- tilliä ja omenaa. Tämä täytyy laittaa korvan taa.

Poltettu (!) ananas ja kookossorbetti oli juuri sitä sopivaa rosoa, jota hieman kaipasin hienostuneisiin annoksiin. Ihan tavallinen mutta ihan hirveän hyvä.

3 ruokalajia maksoi 44€ ja 4 55€. Eli Suomen hinnoissa ei mitenkään hirveän kallis, Saksan ravintolahinnoissa sen sijaan melko kallis. Hyvä vaihtoehto, pöytävaraus pitää tehdä, mutta sen saa ihan hyvin edelliselläkin viikolla. Kasvissyöjälle huippupaikka. Mullakin oli parasta seuraa, kiitos naiset, vaikka tietysti oli vähän paineita, kun minä heidät sinne raahasin. 

Ja niinkuin sanoin, ravintolan metsästys ihan huippu! 

Lisää ravintolasta Alex Niemisen VEGEBLOGISSA, Jauhot Suussa testasi ravintolan jo tuoreeltaan 2011!  VEGE! keittokirjan Alex rankkasi ravintolan Euroopan parhaimmaksi kasvisravintolaksi, tuon jutun siivittämänä minäkin paikalle lähdin. Tästä  huomaa, että ravintolakokemus on aina hyvin intiimi ja yksilöllinen, siihen vaikuttaa moni niin moni asia, välillä tuntuu, että tuulen suuntakin.

FINNJÄVEL, ÄNTLIGEN!

Finnjävel-ravintola on  keittiömestarit Henri Alénin ja Tommi Tuomisen upea kunnianosoitus suomalaiselle ruokakulttuurille. Koskaan aikaisemmin ei lie omiin raaka-aineisiimme ja ruokaperinteisiimme sukeltavaa tutkimusmatkaa tehty tähän tapaan. 

En aivan vieläkään osaa analysoida, mitä söin, näin ja koin. Tiedän vain, että kokemus oli upealla lailla käsittämätön. Eteemme kannettiin pieteetillä rakennettuja, yksityiskohdiltaan ja kokonaisuudeltaan täydellisiä fine dining annoksia. Silmät sulkiessani, makujen ja rakenteiden sulautuessa suussani, sukelsin takaisin tuttuihin suomalaisiin makuihin, kuinka osaisin sen kertoa; täydellisen karjalanpiirakan makuelämykseen tai samalla huikeaan ja tuttuun kalakeittoon, lanttuun joka maistui miljoona kertaa paremmalta kuin lanttu. Lohiannokseen joka muuttui paletilla täydellisiksi rapujuhliksi.

Varmasti osaltaan elämykseen ja aistien virittymiseen edesauttoi kaikkien yksityiskohtien huolellinen viimeistely. Ateljè Sotamaa on designin takana. Upeat astiat ja ruokailuvälineet tekivät kunniaa annoksille, kuin myös toisinpäin. Artesaanipuhallettujen lasien tai pitkänhuiskeiden ruokailuvälineiden kaunis saattoi jossakin kohtaa mennä käyttömukavuuden edelle, mutta ei sillä ollut mitään väliä, viinilasit olivat niin jumalaisen kauniita, jokainen omalla erikokoisella suuaukollaan varustettu.

Heti alussa pyydettiin kiinnittämään huomiota valojen ja varjojen leikkiin. Lasit loivat upeita kuvioita pitkin pöydän pintaa ja hämärtyvää iltaa. Upea, odottamaton yksityiskohta.

En ole ehkä maailman helpoin asiakas. Kiinnitän huomiota varmasti erikoisiin asioihin, jo senkin takia, että olen itse niin pitkään tehnyt tarjoilijan töitä. Ja silkasta kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta kyselen ruuista ja ruoka-aineista kysymyksiä, jotka usein saattavat tarjoilijan hämmennyksen tilaan. Lisätään siihen vielä pikkuisen oikoonen huumorintaju, ja siinä saakin asiakaspalvelija miettiä, että sijoitunkin asiakasrankingissä top10 :een vai olenko siellä vihoviimeisten sarjassa.

Meidän 6 hengen seuruettamme luotsasi menussa eteenpäin Sebastian, ihana, nuori ja taitava, korrekti tarjoilija, joka ei antanut kysymyksieni hämmentää. Sopivan etäinen, silti äärettömän huolehtivainen ammatissaan. Monsieur! - Madame! puhuttelimme välillä illan kuluessa toisiamme sujuvasti ja jotenkin se minulle kaikessa yksinkertaisuudessaan korosti myös ilman ainuttakaan vitsinpätkää aika ainutlaatuisesta huumorintajusta. Kiitos, Sebastian!

(huusin minä kyllä välillä myös, että "Hei, Seba!"... ettei nyt kenellekään jäisi käsitys, että osaan käyttäytyä jotenkin suunnattoman korrektisti).

Kun nyt kerran olimme paikan päälle, suhteellisen kaukaakin tultu, niin 7- ja 10 ruokalajin menuvaihtoehdoista päädyimme tuohon 10:een. 

Keittiö tervehti meitä  kalakeitolla, josta oli poistettu keitto, vai kuinka se meni,  maussa se oli täydellisenä, sekä pienillä suupaloilla.

Meillä oli ilo vierailla ravintolassa viikolla, jolloin tarjolla oli ensimmäistä viikkoa kokonaan uudistunut ruokalista. Menun vaihto kun tapahtuu 3 viikon aikana, niin, että ensimmäisellä viikolla vaihtuu 5 ruokaa, seuraavalla sitten toiset 5 ja kolmannella viikolla se on täysin uudistunut. Paitsi onhan joku supersuosikki aina jätettävä. Kyllä. Se karjalanpiirakka.

Sienipuuro oli umamin juhlaa.

Jäämestarin lohesta vastapäätä istunut Susanna tuumasi, että tämä maistuu rapujuhlilta, enkä voinut olla kuin yhtymättä tähän ajatukseen. Niin teki!

Luusoppa oli vaikuttavan näköinen annos

 Mukuloita maakuopasta yhdisti lanttuun luumun samoin kuin suodattamattoman viinin, joka oli aivan käsittämättömän hieno valinta annokselle.

Varjot, ne tanssi omaa leikkiään.

 Riimihirvi.

En osaa sanoa, miten ulkomaalaiset suhtautuvat tähän annokseen. Minä otin sen vastaan melkein riemunkiljahduksin. Olin jo useamman ruokalajin ajan hiljaa itsekseni miettinyt, että suomalainen ruisleipä loistaa poissaolollaan. Mutta sieltä se vain tuli, sittenkin. Tuore, uunilämmin ruisreikäleipä, oma voi ja lasillinen piimää.

Tuntuu ihan hullulta sanoa, että kaiken sen taidokkuuden keskellä, tämä annos sulatti sydämeni, karulla yksinkertaisuudellaan. Tässä vaiheessa olisi tehnyt mieli pussata kokkia, joka tämän oivalluksen menuseen toi. Justiin näin sen piti olla. 

Tulihan se karjalanpiirakkakin. Ei heti tunnista, paitsi mausta. Aivan käsittämätön.

Savusilli.

Ryynimakkara. Ryynimakkara ja veripalttu  uudistivat olemuksensa. Taas ulkonäöltään upeasti rakennettu annos. Valitettavasti myös menun ainoa osa, jonka olisin voinut jättää pois, lempeä maku oli hiukan kuiva ja se oli yksinkertaisesti liian iso. Olisin ollut tyytyväisenä maistamassa postimerkin kokoista palaa, mutta melkein korttipakan kokoisena, sitä oli vain liikaa. Ja liian vähällä mustaherukkageelillä.

Omenainen alkujälkkäri.

Mustikkarättänä.

Ja suu makiaksi.

En ole mikään ravintolakriitikko, ja osaan kertoa vain, miltä minusta tuntui, miten minä asiat koin ja mikä itselleni maistui. 

Finnjävel sijaitsee suojellussa, 1830 rakennetussa kivitalossa. Sen kauniit huoneet kaarevine kivikattoineen muodostavat ainoan ikävän seikan niin mielettömässä kokonaisuudessa. Ruokailukokemus, niinkuin Finnjävelissäkin saimme todistaa, on aito moniaistinen kokemus, eikä aisteista voi ainuttakaan laiminlyödä kokonaisuuden himmentymättä. Tuona torstai-iltana ravintolasali oli viimeistä paikkaa myöten täynnä  ja melutaso nousi käsittämättömän korkeaksi. Se haittasi ja häiritsi kokemusta vahvasti. Uskon, että myös henkilökunta kärsii  ja väsyy tälläisessä melutasossa. Finnjävel ei ole ainoa helsinkiläinen ravintola, joka samaisesta ongelmasta kärsii ja valitettavasti suojellussa kohteessa mahdollisuudet akustiikan korjaamiseen taitavat olla pienet. Ymmärtääkseni Finnjävelille on sävelletty aivan oma taustamusiikkikin, mutta sitä ei ensimmäisen 10 minuutin jälkeen enää kuullut. Toivon totisesti, että äänimaisema huomioitaisiin entistä paremmin joka ikisessä ravintolassa.

Finnjävel on kuitenkin juuri sitä mitä luvattiin: sisua, ennakkoluulottomuutta, kunnianhimoa ja ripaus suuruudenhulluutta. Ylistys vuosisatojen ruokaperinteelle.

Oikein hyvä, PRKL!