Ensimmäinen vuosi täynnä : 100 postausta ja sitten niitä postaamatta jääneitä vol II

Näinhän se sitten meni, Vuosi bloginpitoa täyttyi  helmikuun 8., enkä edes muistanut asiaa. Vasta huamattuani tehneeni tasan 100 postausta aloin katselemaan, että koskas se ensimmäinen nyt sitten olikaan?
Varsin mukavaa ja mukaansatempaavaa ja koukuttavaa tämä puuha kyllä on. Mukavinta on lukijoiden kommentit ja se, että lukijoita ylipäätään on!
Juhlistankin nyt ensimmäistä bloggausvuottani ja 100 kpl tekstejä valottamalla taas niitä kokeiluja, jotka eivät jostakin syystä päätyneetkään tekstiksi blogiini. Vol.1 löytyy jo viime vuoden puolelta.
Syynä on yleensä joko:
a) en ole blogannut ruokaa hetimmiten, ja nyt en enää kehtaa, koska en enää yksinkertaisesti muista miten sen tein tai mitä siihen laitoin...
b) luomus oli niin luokattoman huonon makuista ja epäonnistunutta, että sitä ei kehtaisi esittää edes osiossa "älä kokeile tätä kotona"...

Olkaa hyvä ja nauttikaa: (mutta älkää välttämättä kokeilko kotona)

Tämä kaunis piirakka saa luvan aloittaa, koska sen alemmas ei ehkä kukaan voi kekseliäisyydessään vajota. Tilanne: meille oli tulossa vieraita, tarjottavaa 0. Ajattelin pyöräyttää piirakan, aineksista mitä kaapissa oli. Pohjan tein  suolaisesta pakastepiirakkataikinasta. Saatuja omenoita oli vielä pilvin pimein +jääkaapissa monemmoista juustonkannikkaa ja raasteen loppua. Omena ja juusto ne yhteen soppii, eikö vaan? No ei ainakaan tässä piiraassa. En enää muista mitä muuta laitoin (tässä esimerkissä siis jouhevasti yhdistettynä a ja b), mutta sen muistan, etten kuuna päivänä ole maistanut mitään näin mautonta. Ei edes ollut pahaa, oli niin mautonta. Styroxpahvipiiras.

Makeat piiraat eivät liiemmin natsanneet viime vuonna. Tämän jostain ruotsalaisesta julkaisusta ottamani raparperipiiraan tein Urhon synttäreille aikuisia ajatellen. Ohjeessa oli kiehtovasti yhdistetty raparperiin marsipaania. Kuva ei ole otettu kuitenkaan juhlien alussa vaan lopussa. Se kertonee omaa karua kieltään piirakan maistuvuudesta (sana siis ilmeiseti kiersi)... No tulipahan tehtyä.

Samoilla synttäreillä oli Urholle myös Gormiti-kakku, muttas kannattaneeko tuota valmista siirtokuvakoristelua nyt ihmeemmin bloggailla.

Menee nyt aivan leipomolinjalle. Sillä nämä eivät ole lihapullia, eikä edes punajuurella maustettuja falafellejä (idea!idea!) vaan tuotannon vaiheessa olevia Bakerellalta kopsattuja Cakepopseja (googlatkaa, jos uutta teille). Vaikka pallukoiden koosta ei tässä saa kuvaa, voin kertoa, että niistä tuli vähän liian suuriakin ehkä ja sitten kun asensin sen tikun niihin ja yritin kuorruttaa dippaamalla vaaleanpunaiseen Candymelttiin, eivät nua rumaaseet jaksaneet pysyä tikuissa vaan likuivat autuaasti kellumaan sinne kuorrutteen keskelle. Not good. Not good at all. Vasta myöhemmin olen nyt nähnyt videolta tempun salaisuuden, eli kasta ensin tikku kuorrutteeseen ja keihästä pieni pallo vasta siihen sen jälkeen ja sitten vasta kuorrutteeseen. Ehkä uskallan kokeilla vielä joskus. Sillä olis ne niin söpöjä.

Pastaa alla anemia. Ei väriä, ei makua.

Minä luulla tämä olla oikein maukas resepti. Kyseessä Vietnamilainen pihvi. Eli mediumiksi grillatut entrecoteet suikaloidaan ja marinoidaan paiston jälkeen ihanan aasialaistyylisellä kastikkeella.
Mutta jos grillimestari yrittää samalla kattaa pöytää/katsoa lapsia/ viihdyttää vieraita ja komentaa koiraa, saattavat pihvit astua sen heiveröisen viivan yli, joka erottaa mediumin kengän pohjasta. Teoriassa mahdollista. Käytännössä meillä hyvin todennäköistä. Vai pilkahtaako kuvassa pinkkiä?

Tämä kesällä Maaningalla valmistettu carpaccio oli oikeasti hyvää. Kesällä en vain kerennyt postailla. Olis pitäny!

Samoin kävi grillissä valmistuneelle Paellalleni, joka oli tosi hyvää, vaikka unohdinkin jääkaappiin lohkomani sitruunat tarjoilusta. Lisäksi unohdin kuinka tätä herkkua oikein valmistinkaan.

Ja vielä loppuun Urhon6v pyynnöstä parasta meillä syötyä ruokaa ikinä ikinä ikinä eli

Ravioli Zuoraan Bur'Gista.

Reseptiä en paljasta.