About me

Ruokamaailman onnistumisia ja pettymyksiä äidin ja vähän muidenkin resepteillä. Gastronomian perinteet kohtaavat puolivalmisteet. Milloin missäkin kulttuurissa.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

#Tamarinhetki


Se oli hieno reissu. 

Juhlimme häitämme ystävänpäivänä -98 ja heti seuraavalla viikolla lähdimme huomenlahjarinkat selässä kuukaudeksi kiertämään Thaimaata, minä aivan ensimmäistä kertaa.

Bangkokissa nautimme nelisen päivää luxushotellista ja kaupungin sakeasta, kaaottisesta sykkeestä. Niin maalaistyttö kuin olenkin, tenhoaa minuun jotenkin suurkaupungin anonyymiys, olla yksi miljoonien joukossa, yksi tarina kaikkien tarinoiden seassa. Muistatko, mieheni,  kuinka risteilimme pitkin kaupungia Chao Phraya - joen pitkissä veneissä, yrittäen arvailla oikeaa poisjääntilaituria? Kuinka pyörryksissä olimme suunnattoman kokoisilla markkinoilla, joissa myytin kaikkea uhanalaisista eläimistä muovikippoihin? Kuinka houkuttelevia olivatkaan sadat katukeittiökojut, kuinka ihmeellisiä ennensyömättömät, meille nimettömät hedelmät? Kuinka eksyimme modernin toimistorakennuksen lounaskerrokseen, jossa lippuruokailusysteemin salat selvitettyämme söit elämäsi tulisinta kanasalaattia? Kuinka onnellinen meidän tarinamme olikaan?

Matkalla en etsi parasta kreisibailauspaikkaa, en houkuttavia ostosmahdollisuuksia (no, näitä ehkä joskus...), en samettirannan aurinkotuolia  komean rusketuksen toivossa. Haluan nuuhkia tuoksut, kuunnella äänet ja kokea elämänrytmin. Tavata ihmisen, nähdä maan kauneuden, aistia tunnelman. Ja syödä hyvin ja hyvin erilaisesti. Oppia jotakin kulttuurista, tavoista, kielestä. Astua askeleen omaan sisimpään,  taas rahtusen verran suvaitsevaisempaan ja ehkä viisaampaan.



Bangkokista jatkoimme yöjunalla pohjoiseen, Chiang Maihin. Patikoimme savuavilla, vuoristoheimojen kaskeamilla kukkulanrinteillä ja yövyimme kylissä.



Yöt paalujen varaan rakennetuissa harvalattiaisessa majoissa olivat viileitä, kävely aamu-usvassa pesupaikalle kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan lattialla nukutulla yönkankealla kropalla oudon rauhoittava kokemus. Mihin meillä on kiire?


Hymy, se kuuluisa hymy. Siellä se asuu, näissäkin kylissä. Tunnen itseni hiukan rosvoksi. Mikä minä olen tänne tunkeutumaan, omaa hymyäni tuputtamaan? 



Ja tiedänkö oikeasti mitään näiden ihmisten elämästä, elinkeinosta?
Varastan vain hymyt.



Selaan matkakuviani ja olen kuitenkin länsimaalaisen onnellinen. Koin paljon, opin paljon ja ehkä viisastuinkin hitusen. Toivon, että minä ja kaikki muut vieraat osaamme käyttäytyä.

Toivon sitä kovasti, kun katson pienen tytön (aivan kuin  Maitotyttö) suloisia kasvoja kuvieni joukossa.


Sen kuukauden päivistä jääneet muistot ovat ihanat. Katselen kuvia, muistelen, vuorotellen hymyilen, naurahdan ja välillä silmäni kostuvat haikeudesta, niiden hetkien kauneudesta ja onnellisuudesta.

Silloin ollut olemassa vielä mitään ruokabloggaajaa, ainut ruokakuva taitaa olla Chian Maissa käymälläni kokkikoulun kurssilla. Silti muistan aivan elävisti matkalta kymmenittäin aterioita, tuoksun, maun, astian, missä söimme sitä... ruokien nimet taisivat useimmiten jäädä hämärän peittoon, mutta tuon matkan jälkeen thairuokakeittokirjat ovat olleet kovassa käytössä ja ruokakauppoihin saapuneet galangal-juuret ja sitruunaruohot riemun aihe. Hitsi vie, täältähän saa välillä niitä pikkuisia kirjavia munakoisojakin.



Ihanat muistot saavat odottamaan paluuta hymyjen maahan, vaan onneksi joskus voi löytää paikan päälle makujen ja tuoksujen kautta myös kotimaassa.

Oma pieni #tamarinhetkeni löytyi  hiljattain Punavuoren Tamarin- ravintolassa. Pöytäseurana ainoastaan kamerani.



En voi sivuuttaa alkuruuaksi Larbgai-kanasalaattia. Se saa nenäni vuotamaan sopivasti ja tuon tutun tulisuuden himon heräämään. Aivan yhtä villin tulista se ei ole kuin tuo  aikoinaan Bangokin lounaalla nautittu. Mutta hyvinkin kahden chilimerkin arvoisen -tulista. Annoksessa maistuvat tutut maut ja ennenkaikkea se ihana tuoreus ja raikkaus, jonka yhdistän aina thairuokaan.



Pääruualle tilaan tarjoilijan suosituksesta listan uutuutta, Pad Tom Yum'ia, Tomyum-tahnan kera paistettuja vihreitä papuja, thai-chiliä, tuoretta basilikaa, kaffirlimelehtiä ja Thai-chilitahnaa pääraaka-aineeksi valitsemieni jättikatkarapujen kanssa.



Niin hyvää, että vaikka olen äärimmilläni täynnä, joudun testaamaan vielä paikan friteeratut banaanit.  Ja jään harmittelemaan, että mukana ei ole seuralaista, joka olisi tilannut kookosmaidossa keitettyjä mustikoita, joita olisin halunnut päästä myös maistamaan.

Ja miksi haluan takaisin Bangkokin katuruokakojuille, ravintoloihin, kokkikursseille ja brassailemaan lounaslippusysteemitietämykselläni? A) maut B) tuoksut C) siis ruoka! D)Matkaseura, joka sekoaa kanasta kookosmaidossa tai grillatuista kanansydämistä aivan yhtä perinpohjin kuin minä E) ...ja koska kamerani haluaa tällä kertaa ikuistaa KAIKEN. Ja etsimen takanakin ollaan päivityksen tarpeessa!


keskiviikko 30. joulukuuta 2015

2015 kauneimmat ruokakuvani


Valokuvaaminen on kiehtovaa. Se on myös ihan pirun vaikeaa. Siinä ei aina välttämättä auta edes kalliit välineet (tai ehkä auttaa, en ole vielä päässyt kokeilemaan), kuvan sielu syntyy kuitenkin etsimen takana, näin ajattelen.


Selasin vuonna 2015 ottamiani kuvia ja olin jotenkin vähän pettynytkin. Tässäkö ne nyt ovat, kauneimmat otokseni? Jos mietitään aloitusta vuonna 2010 (sama kamera kuin nytkin) ja käyt selaamassa arkistosta kuviani ja reseptejä, on hyppäys  eteenpäin kyllä merkittävä. Silti  vain pieni prosentti tänäkin vuonna ottamistani valokuvista on mielestäni hyviä, erinomaisia niistä tuskin löytyy lainkaan.



Syitä löytyy. Taidot ja kiire ehkä ensimmäisinä. Kumpaakin tarvitaan hyvään valokuvaan. Ei tokikaan kiirettä, vaan päinvastoin aikaa, aikaa ja aikaa. Asetelman löytymiseen, sopivaan valaistukseen. Ruoka ei ole usein kiitollisin kuvattava, vaikka se kyllä pysyy paikoillaan kärsivällisesti, kas kummaa kuinka nopeasti valuva juusto jähmettyy, kastike kuorruttuu, annos leviää, kuivuu, yrtit uppoavat. Been there, seen that.



Kolmas syy, joka on toisaalta armollinen, toisaalta este kehitykselle on varmasti hälläväliä luonteeni. Jos ei tule hyvää ruokakuvaa, mennään sitten rumemmalla. Huonompikin riittää. 



Alusta asti olen kuvannut samalla rungolla Canon EOS 1000D. Ehkä markkinoiden halvin järkkäri. Ei mikään täyskenno, jos tiedät mitä tarkoitan (öö, itse en ole ihan varma...). Linssinä on  pari vuotta myöhemmin ostettu edullinen, mutta ruokakuvauksessa perus hyvä 50mm 1:1.8. Sitten minulla on ikuisuuslainassa isäni vanha  (yli 40v) vanha jalusta Sveitsin opiskeluajoilta, jonka onnistuin juuri rikkomaan ja jonka hätäkäytössä minua on ystävällisesti avustanut Jeesus. teippi.

Kaikki kuvani on otettu luonnon valossa. Tai joskus kyllä liesituulettimen. Joulupukki toi kuin toikin ulkoisen salaman, en ole vielä uskaltanut koittaa sitä.


Kursseja ei ole paljon käyty. Kiitän luojaani, että älysin joskus mennä itseoppineen valokuvaajan ja bloggarin, Liemessä Jenni Häyrisen pitämälle ekalle valokuvauskurssille. Se auttoi suuren harppauksen eteenpäin. Muutaman tunnin olen päässyt seuraamaan myös valokuvaaja Niko Bäckströmin  ruokakuvausta eräässä sponssitilaisuudessa, jossa Teresa Välimäki stailasi kuvattavat.



Voisinpa sanoa, että sen sijaan olen itse opiskellut kaiken mahdollisen netistä, kirjoista ja alan lehdistä. Ei valitettavasti (No, kerran googlasin "moody photography"). Luuhaan täällä netissä muutenkin liikaa, aika ei vain riitä valokuvausjuttuihin, köyhien vuosien kirjaostot ovat olleet minimissä, ja lehtirahatkin sijoitan mieluummin ruoka-aiheisiin. Tai ylipäätään välillä pitää siivota (no hyvin harvoin), laittaa ruokaa ja rakastaa lapsia. Ei kun koko ajan.


Hyvä kuva ilahduttaa ja hämmästyttää itseäkin. Uskon, etten ole vielä hyödyntänyt koko potentiaaliani tällä taiteen saralla. Makron ja sen täyskennokameran (kai?) lisäksi haaveilen vielä jostakin kuvankäsittelyohjelmasta, vaikka lightroomista ja siitä, että osaisin myös käyttää sitä ohjelmaa.


Haaveilen siitä, että kuvillani olisi joskus tunnistettava tyyli ja että niistä huokuisi kuvan sielu, ruuan tarina. Että ne herättäisivät katsojassa himon ja halun, laittaisivat sylkirauhaset ylikierroksille.


Haaveilen siitä, ettei keittolusikasta aina heijastuisi kuvaajan siluetti.



Elämässä, pyhässä ja arjessa, parasta on kuitenkin uuden oppiminen ja päämäärien tavoitteleminen. Onnistumisen hetken euforiaa kannattaa hakea. Ja uskoa itseensä. Vuoden päästä haluan olla taas vähän parempi. Parempi ruokavalokuvaaja (myös parempi äiti, ystävä, vaimo -no se on ehkä vaikeaa- ratsastaja, olla luovempi, tarmokkaampi, osaavampi, lähempänä omia unelmiani).


Viimeiset viisi vuotta ovat opettaneet minut katsomaan valokuvia uudella silmällä, oppia janoen, ihaillen ja välillä hyvinkin kriittisesti. Valokuvaussilmäkin on kehitettävissä, uskon. Nykyään lehtien jutuissakin katson tarkkaan kuka on kuvat kuvannut.



Suomalaisten ruokablogien kuvien taso on  todella hyvä. Joidenkin kuvat ovat ihan ok, blogit voivat olla suosittuja myös persoonallisen sisällön kautta, eikä jokainen lukija katsele kuvia kriittisesti. Ja se on ihan ok. 

Sitten on ihan superhelmiä ruokabloggaajavalokuvaajia. Upeita kuvia löytyy vaikka Jotain Maukasta, Liemessä, Suolaa ja Hunajaa, Kokit ja Potit, Vatsasekaisin Kilinkolin ja Truly Kira - blogeista. Respect (and envy)!

Ja sitten on meitä hyviä. Mekin välillä onnistutaan ja toisinaan tosi hyvinkin! Osa melkein aina. Hieno ruokakuva sykähdyttää.



maanantai 28. joulukuuta 2015

Uuden Vuoden parempi risotto




Hummeririsotto. Se sen täytyy olla. Epäilemättä.

Silloin kun kuluneen vuoden viimeisen aterian, tai alkavan vuoden ensimmäisen, haluaa olevan jotakin yksinkertaisen spesiaalia, valitse hummeririsotto.


Koska kukin meistä ansaitsee pientä luksusta, ja hummeri jos mikä on sitä. Vaikka se nyt sitten ainakin omalla leveyspiirilläni onkin Cittarin pakaste-altaasta noudettu valmiiksi keitetty hummerinpuolikas (mikä tietenkin säästää herkkämielisempää tainnutusmetodin pohtimiseltaa ja toteuttamiselta) ja hummerin paloittelussa ja lihojen esiin kaivamisessa joutuu nähdä hiukan vaivaa ja käyttää väkivaltaa, on noista pienistä lihanpaloista ja kuorenpalasista (ehdottomasti paahda kuoret ja keitä niistä liemi) lähtevä maku vartaansa vailla.



Yhdestä hummerista riittää hyvin ainekset kahden hengen risottoon ja ruuanlaiton ihmeelliset kertoimet huomioiden, kahdesta saattaa riittää jopa kuudelle; mehevän täyteläistä, rakkaudella hämmennettyä risottoa.


Ja vaikka joulupöydän herkkujen kanssa maistuikin parhaalta kotikalja, tämä risotto nautitaan kirpaisevan kylmän, rapeana raksahtelevan mineraalisen samppanjan kera. Siitä voit olla aivan varma!


Resepti herkkuun löytyy  Apetinan Makutiimin sivustolta. Tarkasti sanottuna oman naamankuvani alta. Suositukset täältä (risotolle, ei naamalle).



Mikäs on teidän perinteinen Uuden Vuoden menu? Meillä syödään illalla perinteisesti itse asiassa juustofondueta (ihan oma perinne, ei mikään juusto-etiketti juttu), mutta koska nykyään ei Uuden Vuoden päivänä tarvitse enää krapularuokaa, sopii alkavaan vuoteen mainiosti hummeri. Risotto. Nam.

Yhteistyössä Apetina

torstai 24. joulukuuta 2015

Hyvää Joulua !

Hyvää, rauhallista, turvallista, maukasta ja rentoa Joulua jokahittelle!

Yllä oleva kortti on lopputulos tämän vuoden Joulukorttimaniasta. Tuokoon se joulumieltä teille kaikille. Ja muistutuksen siitä kuinka hyvin meillä on asiat tämänpäivän Suomessa!

Lähimmäisenrakkautta toivottaen,

Nanna, Urho, Maitotyttö ja Iso-Hoo

maanantai 21. joulukuuta 2015

Joulun alla arkiruokaa


Meitä on moneksi. Itse kuulun siihen joukkoon, joka välttää jouluruokien syömistä ennen joulua kaikin voimin. Toivoo, ettei kukaan kutsu perinteiselle joululounaalle tai ettei pikkujoulun menu koostu kinkusta ja laatikoista. Haluan säästää sen oman, aika perinteisen jouluruokanautinnon aattoon. On oltava mitä odottaa.

Joulunalusviikot ovat touhuntäyteisiä, on monenmoista joulujuhlaa ja niitä pakollisia kaapinsiivouksia (not!), ja vaikka en joulustressiä suostu harteilleni ottamaankaan, ei vuorokauden tunnit meinaa riittää millään kaikkeen siihen jouluvalojen asetteluum, askarteluihin, piparkakkutaloihin ja muihin, joita oikeasti haluaisi lastensa kanssa tehdä. 

Jotta kauniisti sanottuna joskus tuntuu vähän toivottamalta. Tuntuu, että muilla on koti järjestyksessä, piparit leivottuna ja ne valotkin ripustettuna paljon ennen ensimmäistä adventtia.

Ruokapuolen kanssa mennään reseptillä helppoa, arkista, ei jouluista (no paitsi, se lipeäkala nyt tänä vuonna...). Jauheliha on aika pop raaka-aine.



Sari Spåra Sweet Food o'mine- blogista, tästä aika läheltä pohjanmaan rannikolta on ehtinyt tänä vuonna vaikka mitä. Esikoiskirja Meren maku sai seuraa vastailmestyneestä Talven maku-kirjasta. Sieltä sopivasti löytyi resepti jauhettuihin merimiespihveihin. Just sopivaa joulunalusarkiruokaa.


Jauhettu merimiespihvi
4:lle Sari Spåran Talven maku -kirjasta

400g naudan jauhelihaa
1 raastettu raaka peruna
1 keltuainen
1 dl kuohukermaa
1 tl suolaa
1/2 tl valkopippuria
Voita paistamiseen
3 suurta sipulia
1 rkl voita
10 perunaa
1 lihaliemikuutio
5 dl vettä
Suolaa maustamiseen

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. sekoita jauheliha, raastettu peruna, kerma ja mausteet taikinasta ja muotoile ohuita pihvejä. Sari ehdottaa 10 kpl, minä sain mielsestäni sopivan kokoisia 7 kpl.

Paista pannulla voissa kaunis väri molemmin puolin ja laita sivuun.

Kuori ja viipaloi sipulit. Pehmittele ne kauniin kullanruskeiksi voissa pannulla. Käytin punasipulia kun muuta ei yllättäen ollut.

Kuori ja viipaloi perunat lohkoiksi.

Voitele sopiva uunivuoka voilla (itse valitsin turhan pienen) ja lado perynat, pihvit ja sipuli kerroksittain vuokaan. Mausta kerrokset suolalla.

Kiehauta vesi ja ja sulta liemikuutio (tai fondi). Kaada liemi vuokaan (itse olisin pienellä vuuallani pärkännyt puolella määrästä-

Paista uunin keskitasossa n. 30 min, kunnes perunat kypsiä. meillä siinä meni kauemmin.

Oli kuulkaa hyvää, rehtiä kotiruokaa ja kukapa sitä voi vastustaa. Halutessaan pihvitaikinan voi maustaa tujumminkin.



Ihanan Sarin ihana Talven maku -kirja on parhaillaan juuri tälläisissä resepteissä. Suvun keittotaito on siirtynyt Sarin huomaan, perinteitä vaalitaan, mutta uusia ideoita kehitellään jatkuvasti. Meren Maku - kirjassaan Sari osoitti jo olevansa expertti villiyrttien käytössä. Uusin kirja onkin häkellyttävän suloinen kokoelma reseptejä laidasta laitaan. Se on jaettu syksyyn ja talveen ja kussakin käydään läpi erikseen kasvisruuat, kalat, kanat ja lihat ja jälkiruuat. Lisäksi kirjasta löytyy säilöntäreseptejä, makeisia ja leivontaa. Kirjasta aistii elämän, suvun ja perheen merkityksen, arjen ja juhlan vaihtelun. Sarin kauniit tekstipätkät maalaavat kuvaa meren asukkaan elämän kauneudesta ja raadollisuudesta.

Meidän Myrskylahden Sari!

Kirja on arvostelukappale kustantajalta.

torstai 17. joulukuuta 2015

Retrorakkautta: Lipeäkala


Lipeäkala on kuulunut vuosia jouluruokieni kokeiltava on – osastolle. Se ei kuulu perheeni jouluperinteisiin, vaikka minulle on kerrottu, että mummolassa sitä joulunaikaan syötiinkin, mutta en sitä lainkaan muista. Hiukan syyllisenä olen vuosi toisensa jälkeen ohittanut kaupassa tarjolla olevat lipeäkalat, siirtäen valmistusta aina seuraavaan jouluun.

Nyt on lipeäkala selätetty. Tiedän miltä se maistuu: Pehmeällä, hennon kalaiselle ja täyteläiselle, hyvin hienovaraiselle. Juuri sellaisella lapsuuden lohturuualle, jonka makujen tasapaino on täydellisen lempeä. Tiedän miltä se tuoksuu: Voimakkaalta. Vähän niin kuin kaalinkeitto, haju valtaa koko talon ja kertoo selkeästi ovesta sisään astuvalle, mitä on tulossa. Tiedän nyt myös kuinka lipeäkala valmistetaan: Äärimmäisellä hellyydellä ja rakkaudella. Ja tämän totisesti tiedän.




Lipeäkalan valmistus meni nimittäin ensimmäisen kerran jälkeen uusiksi. Suhtauduin asiaan liian keveästi ja suurpiirteisesti ja sain aikaan uunivuoallisen vaalea velliä. Livautin livekalan uuniin 200° asteeseen ja säädin ajastimen soimaan. Valkokastikkeen keitto oli kellon pärähtäessä hiukan kesken ja ajattelin kalan kyllä pärjäävän uunissa vielä hetken. Kun sitten otin vuoan pois, kaataakseni ylimääräiset nesteet, oli kaikki sulautunut yhteen lipeäkalapainajaiseksi. Makua maistoin valkokastikkeen kera saadakseni osviittaa mahdollisesta onnistuneesta laitosta. Pakotin itseni syömään lautasellisen lipeäkalakeittoa, muistellen kaikkia koskaan kuulemiani syömäänpakotustarinoita. Niitä riittää. Lautasellisia, jotka vuosikymmenten jälkeenkin saavat aikaan negatiivisia reaktiota aikuisissa ihmisissä. Lipeäkalaa en sille listalle halunnut, joten otin uusinnan.




Lipeäkalan valmistus on oikeasti hyvin yksinkertaista ja helppoa. Tuotetta löytyy kaupasta paistovalmiina, joten kuivan kalan liottelua ei tarvitse tehdä alusta asti. Lipeäkalaa löytyy myös kolmen yksittäisen palan mikrovalmiissa pusseissa, tämä onkin varmasti kalalle soveltuva nopea valmistustapa. Aikaisemmin lipeäkala useimmiten keitettiin varovasti, mutta voin kuvitella kuinka hajoamisherkkää se on. Niinpä valitsin valmistusmetodiksi uunissa paistamisen ja varmuudeksi käytin lämpömittaria, jonka asetin hälyttämään 70°. Halusin ehdottomasti valmistaa ateriaksi perinteisen kokonaisuuden, keitin siis perunat, kuumensin herneet voinokareen kera ja valmistin valkokastikkeen, jonka maustoin valkopippurille. Itse kala maustettiin lopuksi reilusti maustepippurilla ja koska pekoni ei koskaan mitään ruokaa ole pahentanut, paistoin muutaman siivun, jotka murustelin annoksen pinnalle.




Saanko esitellä siis tämän loppuvuoden ruokasaavutukseni: Onnistuneesti (rakkaudella ja hellyydellä) valmistettu lipeäkala. Hienovarainen, lempeä makuelämys. Ja lipeäkalansa syönyt nainen. Tyytyväinen. Kuulun nyt lipeäkalansyöjien heimoon.

Hyvä resepti perinteisen lipeäkalan valmistukseen löytyy. Itse lisäisin tuon lämpömittarin käytön, ihan sattuneesta syystä. Palat ovat nimittäin hyvin erikokoisia, ja ylikypsennys on tässä tapauksessa todella myrkkyä, enkä näe livevelliä ihan tulevana ruokatrendinä. Jos omistat siis digimittarin, käytä sitä, kala on valmis 70° asteessa. Ja kun oikein innostut, seuraavaksi lipeäkala muuntuu pizzaan ja espanjalaistyylisiin kalakroketteihin.


Enkä pakottanut lapsiani syömään lipeäkalaa. Ensi jouluna taas kokeillaan!

Kaupallisessa yhteistyössä K-ruoka

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Joulukorttimania



Ennen vuotta 2004 en ollut lähettänyt kenellekään ainon ainokaista joulukorttia. Sitten syntyi Urho ja muutti kaiken. Joka vuosi teen jostakin valokuvasta kortin, jossa pääosassa lapseni. Ylläoleva kuva on yksi rakkaimmista, vuodelta 2007, Urho ja Obelix.

Rakastan joulukorttiteeman suunnittelua, joskus idea on päässäni lähes koko vuoden, joskus se tulee viime tipassa. Rakastan joulukorttien saamista, jotka kaikki liimaan esille aulassa olevan Wc:n oveen (ulkopuolelle), se koristaa hienosti koko eteistä ja siihen kaikki aina pysähtyvät tutkailemaan kortteja. Olen siis niitä jotka piinavat ystäviään ja lähimmäisiään lastensa kuvilla ja anteeksi nyt julkisesti, jos se jotakuta ärsyttää, mutta minulle jokainen kortti on hyvin henkilökohtainen, sen eteen on nähty paljonvaivaa ja sen mukana kulkevat jouluterveiseni läheisille.

Sometulvassa, sähköisten yhteydenottojen keskellä postin kuljettama kortti on  entisestäänkin arvokkaampi ja arvostetumpi, eikä suomalaisten kortinlähetysperinteelle näy loppua. Äläkä pyydä anteeksi, jos et ehdi tai halua kortteja lähettää, sekin on ok, enkä ole ketään postituslistaltani poistanut sen takia, etten saa "vastakorttia". Tiedän kuitenkin, että olet ajatellut minua, kun saat kortin. Ja minä sinua.

Alkuvuosina luottokuvaajani Viivi otti kuvat ja sommitteli ne. Nykyään otan ne useimmiten itse, käsittelen ja rajaan, Viivi lisää tekstit ja printtaa kortit. Yleensä viimeisenä edullisen postituksen päivänä, joskus jopa jälkeen. Photoscape ilmaisohjelmassa löytyy kivat suodattimet, joilla kuvista saa vanhanaikaisia tai retroja, olen niihin kovasti mieltynyt. 

Tänä vuonna, sunnuntaina, kun otimme kuvia ainoaan valoisaan aikaan kun olimme kotona yhdessä pariin viikkoon, oli taas tosi haasteellista. Mulla ei ole erillistä käännettävää salamaa ja kiinteä suora salama on vain liian julma. 

(Varoitus seuraa epäonnistuneita kuvia)


Tonen ongelma on, että tupamme on liian pieni, että pääsisin tuon 50 mm linssin kanssa tarpeeksi kauas, että saisin lapseni ylipäänsä mahtumaan kuvaan.

Ja sitten on nk. immailu. VOISIKO SE NAAMA OLLA IHAN HERTTAISEN LUONNOLLISESTI?


 KUULITTAKO TE MITÄ SANOON?


JA MAITOTYTTÖ, ON PAKKO PYSYÄ PAIKALLA, MUUTEN KUVA TÄRÄHTÄÄ ILMAN SALAMAA NÄIN HÄMÄRÄS....


JA SAMA SULLE , URKKI!


MUTTA KYLLÄ VOI HYMYYLLÄ. MOLEMMAT! Tai mitä väliä, tämä on ihan epätarkka kaikin puolin, niinkun suurin osa ilman salamaa.


Aina vaan paranoo... NYT EI KANNATA HERMOSTUA, JOS ÄITI KERRAN VUODES OTTAA TEISTÄ VALOKUVIA... (Urho: et sitten laita näitä mun kavereille!)


EIKU NOUSE SITTENKIN ISTUMAAN...ETTÄ TE SOVI KUVAAN....




 EI RUVETA , URHO!


 TÄSTÄ EI TUU MITÄÄN!

  
Oikiasti, itkua tuhartaen koneelle miettimään mitä voi tehdä 152 samankaltaisesta kuvasta. Siis mikä mielenhäiriö saa ihmisen ottamaan tärähtäneen kuvan jälkeen vielä yhden... x 151? Toivo, usko, optimisti, usko enkeleihin, lottovoittoon?

Onneksi on se 153 kuva. Jonka kamalat värit voi vetää seepialle ja josta tuntuu kumpuavan tarina, kun sen käsittelee kaiken pelastavaksi pula-ajan kuvaksi. Kiitos Jumala, enkelit ja Ray! (Ja photoscape).

Ne on nyt postis!