About me

Ruokamaailman onnistumisia ja pettymyksiä äidin ja vähän muidenkin resepteillä. Gastronomian perinteet kohtaavat puolivalmisteet. Milloin missäkin kulttuurissa.

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

MATKALLA: HAVANNA KUUBA vol. I


sateen jälkeen

La Habana, Havanna.

Kaupunki täynnä elämää: kauneutta, rosoa, sykkivää musiikkia, tanssia, hymyjä, kuumuutta, köyhyyttä, säännöstelyä, yltäkylläisyyttä, amerikanrautoja ja ladoja, kliseitä ja yllätyksiä. Vaikeasti kuvailtava, vaikkakin helposti lähestyttävä, vastakohtien, kauneuden ja rumuuden kaupunki,  ehdottomasti nähtävä ja koettava.

Lokakuinen viikon matka Kuubaan marraskuussa 500 vuotta täyttäneeseen pääkaupunkiin yhdessä siskon ja Maitotyttö 8v. kanssa kerrytti kokemusreppua siinä määrin, että on tuntunut uuvuttavalta aloittaa vastaamaan yhtään mitään tuttujen kysellessä minkälaista oli. Yhtä ylitsevuotavalta tuntuu blogitekstien kirjoittaminen. Miten vangita rytmi, hengitys, elämä? 
Ensimmäistä kertaa tuntuu, että on pakko esittää joitakin taustoja, ennen kuin voi alkaa ymmärtää kuubalaista elämänmenoa mitenkään.
Kuuba trilogiani alkakoon siis yleisillä faktoilla ja omilla tulkinnoilla, jatkan toisessa osassa enemmän omaan matkakertomuksiin/käytännön vinkkeihin ja päätän trilogian tietysti suuren ruokapostaukseen. Istukaa nojatuoliin ja kiinnittäkää turvavyöt, matka on alkamassa.



La Habana, kaupunki

Havanna on Kuuban pääkaupunki, jonka kerrostumissa pääsee aistimaan kuubalaisen historian ja ihmisten elämänmenon.  Havanna jakautuu vanhaan osaan, Habana Vieja (Unescon maailmanperintökohde), keskustaan, Centro Habana, ja uudempaan Vedadoon. Asukkaita pääkaupungissa on n. 2,2 miljoonaa, vapaa liikkuvuus on ollut rajoitettua myös maan sisällä, ei pelkästään rajojen ulkopuolella. Habana Vieja rakentuu viiden plazan ympärille. Sen rakennusten tyyli vaihtelee barokista aina art decoon ja kaupungin kauneus paistaa lävitse viidenkymmenen vuoden laiminlyönneistä huolimatta. 









Arkkitehtuuria ja kaupunkikuvaa 

On todella ongelmallista miettiä, mistä kertoisi ensin, koska kaikki asiat liittyvät tavalla tai toisella toisiinsa. Yksi näkyvämpiä asioita on tietysti kuubalaisen elämän näyttämö, rakennukset, kadut, aukiot. Vanhalle Havannalle leimaa antavaa ovat siirtomaatyyliset, monikerroksiset rakennukset, katuja reunustavat nelimetriset kapeat ovet ja niiden ylle kaartuvat parvekkeet. Osaksi rakennukset ovat todella huonossa kunnossa, lähinnä sortuvan näköisiä, mutta niitä myös kunnostetaan koko ajan, työ on alkanut jo 80-luvulla, kun vanhakaupunki sai Unescon maailmanperintökohde nimityksen. Kuuba oli pitkään Espanjan siirtomaana (lyhyttä brittien valtakautta 1792 lukuunottamatta) ja nämä maurilaiset vaikutteet ovat vahvasti esillä. 1900- luvulla elettiin voimakasta USA:n vaikutusaikaa, siltä ajalta ovat upeat huvilat ja palatsit, Havanna oli tuolloin vähän kuin Las Vegas, huoleton leikkikenttä amerikkalaiselle mafialle, rikkaisiin valkoisiin ja köyhään värillisten väestöön jakautunut. Nuokin loistohuvilat ehtivät vallankumouksen jälkeen rappeutua pahoin, kunnes niitä on alettu hiljalleen palauttaa loistoonsa, mm. monet lähetystöt sijaitsevat näissä. 




Vallankumous toi tullessaan myös Neuvostoliiton tuen ja valitettavasti myös muutamia Neuvostoarkkitehtuurin bunkkereita helmiä löytyy.

Kaupunkia kiertäessä saattaa mennä hetki, ennen kuin tajuat yhden silmiinpistävän jutun. Mainoksia ei ole missään. Sen sijaan rakennusten seinille tai muureihin on saatettu kirjoittaa vallankumouksellisia iskulauseita ja vallankumouksen sankarien kuvat maalauksina, reliefeinä, valokuvina ja patsaina koristavat rakennuksia niin ulkoa kuin sisältä. Suosituin hahmo on tietysti karismaattisen komea Che Guevara ja toinen, itselleni entuudestaan tuntematon vallankumousjohtaja Camilo Cienfuegos. Itseasiassa Fidelin kuvia löytyi lähinnä rakennusten sisältä tai kahvilan nurkkapöytään huolettomasti heitetystä valokuvateoksesta ( jonka nimi on yleensä La Revolución, tai Fidel Castron elämä tms.)


ampumarata



Muitakin historiallisia hahmoja ja heidän tarinoitaan tulee tutuksi. Useista patsaista, paikkojen ja katujen nimistä löytyy mm. itsenäisyystaistelun henkinen johtaja José Martí,  runoilija, kirjailija ja lehtimies, jota Kuubassa kutsutaan myös nimellä El Apostol de la Independencia Cubana (Kuuban itsenäisyyden apostoli). Martí antoi kasvot ja etenkin kynänsä itsenäisyystaistelulle. Hänen unelmiensa Kuubassa maassa vallitsisi puolueeton kapitalismiin pohjaava sosiaalinen, poliittinen ja taloudellinen järjestelmä, jossa rotujen ja eri sosiaalisten luokkien tasa-arvo taattaisiin jakamalla maan taloudelliset ja luonnonvarat tasapuolisesti kaiken kansan kesken (Wikipedia).
Martí johti maanpaosta palatessaan itsenäisyysmieliset joukot hyökkäykseen espanjalaisia valloittajia vastaan 1895 Dos Riosin taistelussa, jota pidetään käännekohtana Kuuban itsenäistymisessä.



Valitettavasti José Martí itse loukkaantui kuolettavasti taistelun alkumetreillä. Taiteilijasielu tykkäsi pukeutua pitkään mustaan illallistakkiin, joten taistelussakin hän oli siihen viimeisen päälle pyntättynä ja  asiansa hyvyyten uskoen ratsasti  valkoisella johtohevosella vähän kuin huutomerkkinä joukkojen edessä varmaan kuolemaan.




Meille kaikille tutun kuubalaisen laulun Guajira Guantanamera teksti on muuten Martín kynästä.

Liikenne Havannassa on miljoonakaupungiksi erittäin rauhallista ja autot todellakin ovat joko upean näköisiä vanhoja amerikanrautoja (kylläkin Nissanin moottorilla) tai omalla tavallaan yhtä ainutlaatuisia vanhoja Ladoja. Aika absurdia tämäkin.




Liikenteen tekee rauhalliseksi myös varmasti katujen kunto. Pienetkin kujat ovat kyllä usein päällystettyjä, mutta täynnä kuoppia ja reikiä, roskia, koiranpaskaa, kannattaa katsoa tarkasti minne astuu.




Aika raju kontrasti on keskustan leveät avenuet ja plazat, niiden ympärille kunnostetut ja uudisrakennetut mahtipontiset hotellit (sellaiset, jossa yö maksaa 1600€). "Eduskuntatalossa" eli paikallisessa white housessakin on mahtava kullitettu kupoli.

gs











Pieni historiakatsaus

Koska jo äsken olin eksyä historian pauloihin, lyhyt tiivistelmä Kuuban historiasta lieneen paikallaan. 
Kuuba oli  alkuperäiskansojen asuttama kun Kolumbus purjehti sinne ensimmäisenä 1492. Konkistadori Diego Velázquez de Cuella  aloitti muutamia  vuosia myöhemmin varsinaisen valloituksen ja oli ensimmäinen Havannassa istuva espanjalainen kuvernööri.
Espanjalaiset hallitsivat Kuubaa aina 1800-luvun loppupuolelle, lukuunottamatta lyhyttä vallanvaihtoa v.1762  brittien kanssa.

Saarta asuttaneen intiaanipopulaation kuollessa sairauksiin ja valloittajien järjettömiin teurastuksiin espanjalaiset tuottivat Afrikasta orjia, sillä työvoimaa tarvittiin. Kuuba nousi nimittäin tupakka- ja sokeriviljelystensä ansiosta lopulta arvokkaimmaksi siirtomaaksi. 

Kuuba kielsi orjuuden vasta toiseksi viimeisenä valtiona 1886 ja julistautui itsenäiseksi 1902. Se säilyi kuitenkin vahvasti USA:n vaikutusvallan alaisena.
Batistan korruptoituneen hallinnon aikakautena, huolimatta siitä, että väestöstä 1/3 oli erittäin köyhää, oli teollisuustyöntekijän palkkataso maailmanlaajuisesti sijalla 8. ja maataloustyöntekijän palkkataso korkeampi kuin esimerkiksi Tanskassa tai Länsi-Saksassa (v. 1958 Wikipedian mukaan).

Vuoden 1959 vallankumouksesta lähtien Kuuba on ollut sosialistinen Castron veljesten (tai no, Fidelin)  hallitsema valtio, jonka politiikkaa on leimannut erityisesti USA-vastaisuus. Läheisemmät suhteet Neuvostoliittoon vaikeutuivat Neuvostoliiton hajotessa (on niin tyhmästi sanottu, etten viitti edes korjata) ja 80-luvun puolivälin jälkeistä aikaa kutsutaankin Erityisjaksoksi, jolloin Kuubassa oli pulaa jopa välttämättömimmistä hyödykkeistä, ruuasta ja polttoaineista.

Fidel oli yksi maailman pitkäaikaisimpia johtajia ja hänen ansionsa mm. koulutuksen ja terveyden saralla ovat kiistattomat. Hänellä oli valokuvamuisti,  hänet muistetaan myös tuntikausia kestävistä (mutta ilmeisesti sangen vangitsevista) puheista. Samaan aikaan kuubalaisilta puuttui monia kansalaisen perusoikeuksia. Kiistellyn ja karismaattisen johtajan vaikutus on ollut omaa luokkaansa.

Fidelin sairastuttutua hänen veljensä Raúl nimitettiin presidentiksi. Kuuba on viime vuosina vapauttanut monia omistukseen ja liiketoimintaan liittyviä rajoitteita ja purkanut esim. matkustusrajoituksia. 50 vuoden jälkeen ihmiset voivat taas omistaa ja myydä asuntoja ja autoja, harjoittaa yli 200 eri ei-valtiollista ammattia.

2018 presidentiksi valittiin Díaz-Canel. Raúl jatkaa puolueen johtajana v. 2021 asti.

Elämää Kuubassa

Kuubassa on ilmainen koulutus aina yliopistotutkintoon asti. Myös terveydenhuolto on ilmainen. Suuri osa ihmisistä työskentelee julkisella sektorilla, jolloin kuukauden ansio on n. 25-40€. Sillä ei varsinaisesti tule toimeen, mutta kerjäläisiä ei Havannan kaduilla kuitenkaan näy. Kansalaisille kuuluu myös ilmainen asunto ja ruokakupongeilla taataan ruoka jokaiselle. Esim. noihin mainitsemiini amerikkalaisiin hienoihin huviloihin määrättiin asumaan perheitä vallankumouksen jälkeen, eri perheitä talon eri kerroksiin tai osiin. Jokaisella on siis katto pään päällä ja jonkinlainen perusravinto. 


koululaisia tunnilla

Ansiotason takia länsimaiset perinteiset "hyvin tienaavat" ammattit eivät niin houkuttele. Typillisenä esimerkkinä esim. eläinlääkäri toimi ravintolan kokkina yhdessä käymässämme ravintolassa.





Jonottaminen

Kuubassa täytyy siis jonottaa. Ruokakaupoissa hyllyt huutavat tyhjyyttään. Siis täydellistä tyhjyyttä, mutta perus riisiä, munia, sokeria yms. yleensä löytyy, muu saatavuus vaihtelee. Hedelmiä ja kasviksia löytyy torilta ja leipomot ovat auki 24/7. Lihana syödään eniten possua, nauta ja merenelävät kun ovat olleet enemmän varattuna vientiin ja säännöstelyn takana.
Hygieniatuotteita kuten shampoo, saippua ja hammasharja ei löydy noin vaan, mutta niitäkin on nykyään tarjolla. Niitä myyvään kauppaan täytyy kuitenkin jonottaa kuten ruokakauppaankin. 

Kuubalainen jonotus kulkee näin: Väkijoukko on epämääräisesti hajaantunut oven ulkopuolelle. Aina kun uusi ihminen tulee paikalle hän hihkaisee "último", jolloin edellinen viimeksi tullut (tai muutama edellinen) ilmaisevat itsensä, näin sitten kukin tietää kenen perässä on, eikä kenenkään tarvitse seisoskella tiukassa jonossa. Systeemiä tuntemattomille turisteille tämä voi olla hankalaa, jos luulee esim. jonottavansa bussiin paalupaikalta, eikä tajua, että nuo kaikki ympäristön ihmiset ovat itseasiassa jonossa ENNEN sua.

Santeria

Kuuba oli pitkään näennäisesti ateistinen valtio. Itseasiassa kuubalaiset ovat aika uskonnollista, ellei jopa taikauskoista kansaa. Vaikka virallisesti ilmoitetaan kansalaisista suurimman osan olevan katolisia, ovat vallalla lähinnä kuitenkin synkretistiset uskonnot ja niistä etenkin santeria, jonka juuret ovat syvällä länsiafrikkalaisessa joruba-kulttuurissa (noituudessa). Toisaalta Santeria nojautuu myös vahvasti katoliseen pyhimysperinteeseen, että saatan olla hiukan pyörällä päästäni näissä termeissä. Se miten uskonto näkyy ja kuuluu kaikkialla sen sijaan tekee vaikutuksen. 


Salakuvasin joella puhdistautumisriittiä

Taisi olla eka aamupäivä kun kävelimme kadulla ja kadun kulmauksessa meinasin astua vahingossa kananmunan päälle. Siskoni kertoi, että se on taikuutta/uskontoa, santeriaa, uhrilahja, joka on jostakin syystä laitettu juuri kyseiseen paikkaan. Tarvittu vähän tuuria tai hyvää onnea johonkin. Tietenkään en olisi näitä osannut katsoa ellei Natasiskoni olisi kertonut, munia huomasin muutaman myöhemminkin ja yhtenä iltana myös kauniin puhtaan valkoisen kyyhkyn (niskat taitettuna) samanmoisessa kadunkulmassa.


Santeriaan kuuluu osana myös musiikki, tunti- vai oliko se päiväkausia kestävät rummutussessiot. Sunnuntaisin kokoonnutaan  musisoimaan, rummuttamaan, ja laulamaan rumbajuhliin.

Santeriassa uskotaan ylimpään jumalaan nimeltä Olorun sekä erilaisiin pyhiin henkiin, Orishoihin, jotka sitten saadaan (lahjomalla) auttamaan ja suojelemaan ihmisiä. 
Jos Kun törmäät Kuubassa kokonaan valkoisiin pukeutuneeseen ihmiseen, ei kyseessä ole siirtomaaromantikko vaan ihminen, joka läpikäy vuoden kestävää puhdistautumisriittiä. Siinä suoritetaan joessa ensin symbolinen pesu, leikataan hiukset kokonaan pois ja uhrataan iso uhri, esim vuohi. Koko seuraavan vuoden puhdistautujan täytyy noudattaa tiettyjä sääntöjä, pukeutua esim. kokonaan valkoisiin, pidättäytyä koskettamasta muihin kuin perheen jäseniin, syödä lusikalla, pitää pää peitettynä. Seremonia, jonka suoritettuaan ihmisestä tulee tavallaan pyhä, santero/a, on kallis juuri monien uhrilahojen takia, mutta sillä taataankin sitten onnea ja terveyttä koko elämäksi. Näitä valkoisiin pukeutuneita santerokokelaita näkyy päivittäin, nuorin näkemäni oli varmaan suloinen nelivuotias tyttö, mutta useimmiten he ovat ihan aikuisia.

Kuubalaisen kanssa naimisissa oleva suomalainen tuttu nainen kertoi kuinka hänen miehensä oli halunnut, että uutena vuotena vaimollekkin tehtäisin  pienempimuotoinen onnea tuottava riitti. Vaimo pukeutui parhaimpaan mekkoonsa ja niin lähdettiin pyhää miestä tapamaan. Santero otti aika kulauksen tummaa rommia ensi töikseen ja sitten purskautti kaiken naisen päälle. Sen jälkeen häntä "vihdottiin" eli läiskittiin elävällä kanalla joka puolelta.

Mutta hyvää tuuria on piisannut! Mekko kyllä meni pilalle...


Se tärkein: ihmiset

Tähän asti tullut kai selväksi, että kuubalaiset ovat hyvin koulutettuja ja tervehampaisia.

Toivottavasti selväksi on tullut myös se että elämä kuubalaiselle Kuubassa ei ole helppoa. 

Kodeista puuttuvat vielä useimmat nykyajan koneet ja laitteet, vaikka iltaisin kadulla kävellessä näkee avonaisten ovien läpi suoraan ensimmäisen kerroksen asuntoihin ja seinillä oleviin taulutelevisioihin (jotka on haettu Meksikosta ja joista täytyy maksaa laitteen hinta tuplana maahantuontitullin muodossa). Kuubalaiset istuvat keinutuoleissaan tai kadulla porraspäässä uteliana ja elämänmyönteisinä. 

Kuuban väestö koostuu n. 65% valkoisia, 24% mulatteja, 10 % mustia ja 1 % kiinalaisia (Kuuban saapui ja jäi 1800- luvun puolivälissä töihin sokeriplantaaseille n. 100 000 kiinalaista).
Jotenkin yleisilme ainakin Havannassa tuntui mustemmalta. Kuuba on kuitenkin melko tasa-arvoisesti sulattanut eri rodut ja eurooppalaisen, afrikkalaisen ja karibialaisen kulttuurin kansaa yhdistäväksi tekijäksi. Kuuban tärkein voimavara on varmasti sen lannistumattomat, lahjakkaat ja eteenpäin katsovat ihmiset.


Kuubalaiset ovat myös urheilukansaa: baseball, yleisurheilu, nyrkkeily, lentopallo ja jalkapallo kärkilajeina. Esimerkiksi v. 92 olympialaisissa Kuuban vain 11 miljoonaisen kansan urheilijat toivat 14 kultamitalia ja sijoittuivat koko mitalitilastossa sijalle 5.

Kuubalaiset ovat myös kulttuurikansaa. Lukutaitoprosentti on 99,8% aikuisväestöllä ja musiikki, tanssi, kuvataide, elokuva ovat kaikkialla nähtävissä havaittavissa ja koettavissa. Sosialistisen järjestelmän myötä liput konsertteihin, balettiin, teatteriin (ja urheilutapahtumiin) ovat valtion tukemia, joten kaikki voivat nauttia myös kulttuuririennoista.

Kuuban ihmisoikeuskysymykset ovat olleet useasti kyseenalaistettuja Castron hallinnon aikana ja varsinkin ilmaisunvapaus. Ehkä siksi kuubalaiset eivät uskalla valittaa.


Kuubassa tuntee olonsa melko turvalliseksi, kadulla illallakin. Toki yksin jätetyt tavarat nopeasti kävelevät paremmin huolta pitäviin koteihin, mutta (kovien rangaistustenkin takia) varsinaiset ryöstöt yms. ovat harvinaisempia.



Samaa rohkeutta kuin kuubalaisten pohjalaisen silmin estottomassa tanssissa, näkyy myös bodypositiivisessä pukeutumisessa. Kummuista, iästä ja kurveista huolimatta naiset pukeutuvat mielellään jonkinmoiseen tiukkaan lycraan tai spandexiin. Kuumassa ja kosteassa ilmastossa luulisi tämän olevan tukahduttavaa, mutta on tyylissä hyvääkin, ruuminosat (esim. reidet) eivät hinkkaannu hikisinä ikävästi yhteen (tästä ihan omakohtaista empiiristä tutkimusta).

Kuuban armeija on miehille pakollinen 2 vuotta ja naisille vapaaehtoinen.






Kuubaa vai pitäisikö puhua nyt pelkästään Havannasta on siis hyvin vaikea määritellä minkään mittarin mukaan. Jokaiselle asialle löytyy vastakohta, juuri kun luulet tietäväsi kuinka, saat yllättyä. Kuuban avattua rajansa myös omille kansalaisilleen ja USA:lle ja turismin tullessa yhä merkityksellisemmäksi elinkeinoksi myös yksityiyrittämisen esteiden poistuessa, kuulee koko ajan sanottavan, kuinka Kuuba muuttuu nopeasti ja kuinka nyt on viimeinen tilaisuus kokea aito, ainutlaatuinen Kuuba. Kuuban muutos ei ilmeisesti kuitenkaan ole tapahtumassa niin nopeasti kuin alussa toivottiin/pelättiin. 

Muutosta on lopulta mahdoton ennustaa, sen suuntaa tai vauhtia. Toivottavasti Kuuban ainutlaatuinen sydän selviää ehjänä muutoksen kourissa. Luulen niin, ainahan se on selvinnyt.




torstai 21. marraskuuta 2019

PATAKAUSI AVATTU


On se, eikö olekin? Hetken jo elimme talven valkoista ihmemaata ja pikkupakkasia, nyt mennään lämpöasteiden puolella, sateessa sumussa ja, ah, niin pimeässä marraskuussa.

Meillä ei marraskuussa kiliise kaipuun kaljakori, mutta patojen kannet ja uuninluukut sitäkin tiheämpään. Pataruokiin tiivistyy juuri se kaikki lämpö ja lohdutus, tuhdit ja kotoisat, tai yhtä hyvin eksoottiset maut. Marraskuun pataruoka tarjoaa syöjälleen runsaasti energiaa, mutta minimoi sen tarpeen ruuan valmistajalta. Loistavaa! Tällä mennään koko talvi.

Patakauden repertuaarin laajennustalkoot huipentuivat tänään kohdallani Lännen Median sisältöä julkaisevien sanomalehtien ruokatorstaiaukeamilla. Olisiko seuraavissa uutta vääntöä vanhojen luottoreseptien ( tähän listaan otan ainakin hirvikäristys, Moskovan pata, Burgundin pata, kukkoa viinissä, Rendang, karjalanpaisti, nyhtölammas, siirappinen sesam-kana) rinnalle?


 Maitopossu! Siinä sitruunainen maitoliemi ympäröi possunfileen ja juoksettuu ihanan maukkaaksi kastikkeeksi.



Kivasti tulinen filippiiniläinen kanapata on versio Adopo kanasta, tai oikeastaan sen pikaversio. Ihan oikein, pataruuat eivät aina kaipaa mielettömän pitkiä haudutusaikoja. Uskomaton maku perustuu muutaman raaka-aineen liemeen. Viinietikkaa löytyy paljon.



Pastaa ja papuja - nimisen padan pääraaka-aineet kuuluvat jo nimessä. Varioin sen tällä kertaa kasvisversioksi kaurajauhiksen kanssa, mutta se ottaisi mielellään vastaan myös ehtaa pekonia tai jauhelihaa. Iso padallinen on riittoisa ja edullinen ruoka.



Kookosmaito on vähän niin kuin heikko kohtani ruuanlaitossa. Tai paremminkin vahva. Enpä ole koskaan tainnut syödä kookosmaitoon tehtyä pataa, curryä tai keittoa, joka ei olisi suurin piirtein vienyt kieltä mennessään. Siksi kookosmaito ihan huusi hauduttamaan siinä naudanpotkakiekkoja. Lunasti lupaukset.



Joskus se lehtijutun tekokin ottaa koville. Leivoin alaosan pikkujutuksi hulluna pikkuleipiä ihan vaan todetakseni, että kamerasta loppui akku ja päivänvalo loppui. Onneksi dead line oli vasta huomenna, joten ehtisin  hyvin ottamaan keksikuvat aamun valjettua. Laitoin ison lautasellisen keksejä Maitotytölle ja kaverille, tytöt ehtivät hetken mutustella keksejä, kunnes piti rientää jonnekin muualle. Ihmettelin, kun lautanen oli keittiöön palattuani ihan tyhjää...kunnes tajusin, että Meimi the rottweiler vol III oli härskisti tyhjentänyt lautasen pöydänkulmalta. 

Onneksi viisas minä asetti tarjottimella olevat kuvauskeksit visusti jemmaan koiran ulottumattomiin ruokapöydän ikkunanvastaiseen päätyyn. Joskus ennenkin olen saattanut tehdä näin.

Yöllä olin kuulevinani jotain pöydällä hyppisen ääniä, mutten tajunnut silti... No keksit jäi kuvaamatta, yksi ainokainen onneton otos vain muistoksi.

Sillä vaikka näissä kekseissä on kussakin vain 3 ainesosaa, en minä ehtinyt niitä enää uudestaan leipoa!

Joo, todellakin, kolme raaka-ainetta!


perjantai 4. lokakuuta 2019

TOSKANALAISET RANSKALAISET


Tällä otsikolla voittaa varmaan vuoden otsikkokilpailun! Se on kyllä aika järjetön, mutta kuulostaa paljon paremmalta enkuksi: Tuscan Fries (On mulla ennenkin ollu näitä reseptinnimeämispieruja. Mitä sanotte esimerkiksi Välimeren lohesta?). Se on nimittäin häpeilemättä pöllitty brittien ihanimmalta keittiönaiselta Nigellalta, jota saan kiittää myös jokapääsiäisestä nyhtölammasreseptistäni. Ja kai se Nigellakin oli tämän napannut joltakin toskanalaiselta ravintolanpitäjältä.

Resepti on todella simppeli, simppelimmin ei kunnon frittiranskalaisia saa aikaan. Ja just tämä tekotapa pakottikin kokeilemaan. Kuulkaa: Raa'at perunapalat upotetaan kylmään öljyyn ja sitten kypsennetään kunnes valmiit. Mitä ihmettä?


Toskanalaiset ranskalaiset
1 kg jauhoisia perunoita
1 plo eli 900 ml rypsiöljyä
5-6 valkosipulinkynttä
pari salvian, timjamin ja rosmariinin oksaa
suolaa

Pese perunat, älä kuori. Leikkaa noin sormenpaksuisiksi ranskalaisiksi. Kuivaa pyyhkeellä.

Kaada pullollinen öljyä isoon kasariin ja upota perunat perään. Perunoiden tulisi peittyä öljyyn. 

Laita hella päälle ja kuumenna öljy kiehuvaksi. Kun öljy kiehuu voit laittaa hiukan pienemmälle, mutta toive olisi, että öljyn lämpötila olisi noin 160 astetta, eli aika hyvin saa kiehua.
Anna kiehua 20 min.

Koko aikana älä koske perunoihin.

Lisää 20 min. kuluttua öljyyn yrttien oksat ja kuoritut, kevyesti veitsen lappeella murskatut valkosipulit.
Anna kiehua vielä 10 min. tai niin kauan, että perunoissa on kiva kullanruskea (toskanalaisen) ranskalaisen väri.
Nosta reikäkauhalla  kaksinkertaisen talouspaperikerroksen päälle valumaan. 
Suolaa.


Ja kyllä niistä ranskiksia tuli. Aika pehmeitä (mutta se taas voi johtua jauhoisista perunoista, teen kyllä aina ranskikset ja kaikki uunilohkot niistä kiinteiden sijaan, jostakin olen tuon oppinut), mutta ei rasvaisia. Rasvan lämpötila on varmasti aika tärkeä, en kyllä käyttäny lämpömittaria. 

Ihanaa oli sekin, että kasvimaalla vielä pikku yöpakkasista huolimatta kukoistavat salvia, timjami ja rosmariini. Ihan kuin tätä varten.

Sitä paitsi salvia frittaantui ihanasti.


torstai 3. lokakuuta 2019

OMA SUOSIKKIJUURES


Lisää juureksia, todellakin! Nautin aivan hirveästi kun saan toteuttaa Lännen Median lehtiin ruokasivuja, siinä tulee haastettua myös itsensä. Mitä uutta löytäisi, vanhaa tuunaisi tai muistuttaisi jostakin unohtuneesta?

Tänään teemaillaan juureksilla. Ei toki ihan kaikilla, sivulle mahtuu vain viitisen reseptiä. Reseptini muistuttavat toivottavasti kaikkia  juuresten monipuolisesta käytöstä. Älä unohda vanhoja rakkaita (mulle vaikka porkkana, punajuuri), mutta ota repertuaariin myös niitä, jotka ovat jääneet vähemmälle kokkailulle. Olisko se vaikka mukulaselleri, juuripersilja, maa-artisokka tai joku muu?




Kasviskeitto on kyllä yksi muunneltavimmista, helppo ja edullinen. Eri juureksilla ja lisukkeilla saa keiton muuttamaan luonteensa täysin. Se nielaisee myös kaikki jo vähän nahistuneet kasvikset mielellään. Kannattaa kokeilla myös Satokausi-reseptiä, jossa kasviskeiton pinnalle paistetaan broilerikuutioita. Kuvan keitto on muuten myös tosi proteiinipitoinen, sillä siihen on mukulasellerin ja omenoiden lisäksi soseutettu myös isoja valkoisia papuja. Kermaisen mehevä keitto ilman kermaa.


Kokonaisena uunissa paistettu mukulaselleri voilla silattuna on aivan mahtava lisuke. Niin ovat myös nämä ohueksi viipaloiloidut mukulaselleriviipaleet, jotka paahdetaan uunissa. Mukulasellerin maku on todella aromaattinen ja säilyy mun uutena lempparijuureksena varsinkin nyt kun niitä löytyy jo täältäkin kokonaisina kaupoista (tässä vinkkaan ja kiitän Lidliä).



Lanttu on meille kaikille tuttu, ei herätä suurempia tunteita, vähän kuin "pakollinen keittojuures". Mutta tiesitkö, että kaikista juureksista lanttu soveltuu parhaiten nuudeleiksi. Sen rakenne pysyy ehjänä ja se toimii monenlaisten makujen rinnalla. Jos sulla on siis joku vihannesten spiraalitekijälaite, niin pistä kokeiluun. Onnistuvat onneksi myös julienneleikkurilla.



Loppuun vielä spelttirisottoa, vuohenjuustoa ja repertuaari paahdettuja kasviksia. Kyllä tällä annoksella yhden lihattoman lokakuun päivän taklaa!
Nämä reseptini tarjolla tänään Lännen Median tuottamilla ruokasivuilla maakuntien sanomalehdissä.


Ja IIK, apua! Meinasin unohtaa juuresrieskan. Älä sinä unohda!

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

JUREKE-RESEPTI JA #SADONKORJUUHAASTE

Satokausi ja Atria kutsuivat minut paikalle kun #sadonkorjuuhaaste -kamppanja polkaistiin  käyntiin. Tilaisuuden inspiroimana syntyi tämä postaus; rakkaudesta kotimaiseen ruokaan.



Juures + mureke, siitä syntyy jureke!
Kasvisten ja juuresten lisääminen ruokavalioon on usein juurikin näin simppeliä. Lisätään kasvisten osuutta raaka-aineena liharuokienkin valmistuksessa ja ta-daa, lisäät kasvisten määrää aterialla!

kuva Jarno Jussila

Satokausikalenteri ja Atria kutsuivat minut #sadonkorjuuhaasteen lanseeraukseen tuossa syyskuun alussa. Illallinen oli katettu Cafe Violan tiloihin, siihen Helsingin kasvitieteellisen puutarhan kylkeen, eikä idyllisempää tapahtumapaikkaa tilaisuudelle varmaan olisi ollut.
Paikalla oli kutsuvasti sesongin juureksilla, sienillä ja kukilla ehostettu tila ja Atrian kokkien loihtima notkuvan herkullinen pitopöytä. Tuli tervetullut ja kotoinen olo.

kuva Jarno Jussila

Satokausi on laatinut (jos ymmärsin oikein, niin reseptien takaa löytyvät Hanna Hurtta ja Samuli Karjula)Atrian kanssa nipun syksyisiä reseptejä, joissa kotimaiset sesongin kasvikset yhdistyvät puhtaaseen, turvalliseen, kotimaiseen lihaan. Karjulanpaisti on esimerkiksi mahtavalla mukulasellerillä ja suppiksilla ruokaistettu karjalanpaistin versio, johon saimme ainekset myös kotiinviemisiksi, suuret peukut tälle mainiolle padalle. Näitä reseptejä voitte käydä lukemassa täältä.

kuva Jarno Jussila

Ilahduin eritoten samettisesta kurpitsasosekeitosta, joka tarjoiltiin paistettujen broilerikuutioiden kera. Olin nimittäin juuri edellisellä viikolla päätynyt ihan samanlaiseen ratkaisuun: tein kasvissosekeittoa kaikesta mikä olisi kohta nahistunut vihanneslokerossa ja urheilija-Urhopoika alkoi valittaa, että hän kyllä tarvitsee lihaakin. Paistoin paketillisen Atrian broisku-kuutioita, joita onneksi oli jääkaapissa ja jokainen sai nostella niitä sitten keittonsa pinnalle. Ja kyllä muuten onkin hyvä, täyttävä, mutta silti kevyt ateria!

kuva Jarno Jussila
Innostuin myös herkullisesta jurekkeesta. Siinä lisätään mureketaikinaan reilusti juuresraastetta ja tätä tein heti kotonakin. Kaikki tykkäsivät, raaste tuo rakenteeseen mehevyyttä ilman, että juurekset hyppivät silmille. Valitettava tosiasia nimittäin on, että ainakin omat lapseni pyrkivät skippaamaan kaikki kypsennetyt juurekset ja kasvikset aterialla. 

Satokausikalenterin huipputyyppejä lainatakseni:
Jurekkeen salaisuus on joukkoon raastetussa juurikkaassa. Oma suosikkimme on kullankeltainen keltajuuri, mutta voit hyvin käyttää myös esimerkiksi puna- tai raitajuurta tai vaikkapa jotain ihan muuta juuresta, kuten juuripersiljaa, palsternakkaa tai selleriä. Eri juureksia käyttämällä tai yhdistämällä saa aikaan aina uusia versioita herkullisesta jurekkeesta.

Jureke on saanut inspiraatiota länsinaapurimme klassisesta Wallenbergin pihvistä, jonka kuohkeuden salaisuus on keltuaisissa ja murekemassan joukkoon sekoitetussa kylmässä kermassa. Leivänmurusten peittämä rapsakka pinta viimeistelee jurekkeen.

Tämä resepti on suunniteltu Satokausikalenterin koekeittiöllä, osana Atrian ja Satokausikalenterin yhteistä Sadonkorjuu-kampanjaa.




JUREKE

2 pkt Atria Perhetilan Nauta Jauheliha 15% 400g
4 siivua kuivahtanutta leipää
1 iso  juurekas (keltajuuri, punajuuri tai juuripersilja, n.200 g)
4 keltuaista
2 tl suolaa
0,5 tl jauhettua muskottipähkinää
0,5 tljauhettua valkopippuria
0,5 tl 
jauhettua maustepippuria
0,25 tl jauhettua neilikkaa
4 dl kuohukermaa
3 rkl voita


Tarjoiluun: perunamuusia, herneitä ja minulla vielä kermainen ruskeakastike


Leikkaa leivät veitsellä karkeaksi rouheeksi. Siirrä sivuun odottamaan.
Kuori keltajuuri ja raasta se mahdollisimman hienoksi raasteeksi. Sekoita raaste jauhelihan joukkoon. Vatkaa sekaan sähkövatkaimen avulla keltuaiset ja mausteet. Lisää joukkoon kerma vähitellen koko ajan sekoittaen.

Jaa voi nokareina noin 25 cm pitkän leipävuoan pohjalle. Muotoile jureke-taikinasta vuokaan sopiva pötkö. Pyörittele se leipärouheessa ja nosta varovasti vuokaan.

Paista jureketta 200 asteessa noin 60 minuuttia, kunnes mureke on kypsää ja kauniin paistuneen väristä.

Tarjoile perunamuusin, kiehautettujen herneiden ja punajuurisalaatin kanssa.


Reseptiä  tulee usein muokattua  vähän kun ei lue reseptiä kunnolla ja siksi tällä kertaa leivänmurut päätyivät pinnan sijaan  taikinaan... 

Sadonkorjuuhaaste
Ota vastaan oma sadonkorjuuhaaste, tuet samalla suomalaista työtä ja ruoantuotantoa.

Näin helppoa:
Postaa oma kuva kauden kotimaisista aineksista valmistamastasi ruuasta somessa hashtagilla #sadonkorjuuhaaste 

Haasteen ajankohta:
Sinulla on vielä kuukausi aikaa. Haaste päättyy 3.11.2019.

Voita:
Kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan Atrian laadukkaat jauhelihat ja Satokausi-kasvikset koko vuoden tarpeisiin! Lisäksi viikottain arvotaan yllätyspalkintoja kuvansa jakaneiden kesken.

Liity mukaan talkoisiin! Puhdas suomalainen ruoka on nyt parhaimmillaan!

tiistai 24. syyskuuta 2019

TILLIPAAHTOLEIPÄÄ RAPUJUHLIIN


"...Muistan kuinka laitoit tillivoileipää mun krapulaan..."
Aivan niin se ei tainnut mennä edes laulussa, mutta tillipaahtoleivän teko onnistui kerrankin, jos ei nyt aivan kuin saduissa, niin ainakin yhtä hyvin kuin Strömsössä.

Tein nimittäin vaatimattomasti ihan kaksi niin hyvää tillipaahtoleipää, että Urho15v:kin sanoi sen olevan parasta leipää ikinä koskaan. Ja Urho15v, on melkoinen pullamössöpaahtoleivän suurkuluttaja eli asiantuntija. 
(En kertonut, että siihen tuli tilliä. Itseasiassa silppusin taikinaan lähes ruukullisen, mutta se hävisi Urhon syöntihalukkuuden onneksi jotenkin niin, että ei sitä oikein näkynyt sieltä edes.)

vasemmalla mun paahtis, oikealla fasu

Kräftskiva eli rapujuhlarintamalla on ollut hiukan hiljaista tänä vuonna. Luulin jo kauden porskuttavan ohi ilman ravun rapua, mutta itseasiassa nopealla aikataululle tekaisimme viime lauantaina rapujuhlat meksikolaisille vieraillemme ja ensi viikonloppuna matkustamme IsoHoon kanssa Helsinkiin myös rapujuhlien merkeissä. Että asiat ovat hyvin sittenkin.



Rapujuhla-asiaa ja rohkaistusta olen postaillut monesti ja jos vaikka ensimmäisiä kertoja sellaisia olet järjestämässä kannattaa käydä lukemassa. Laitan linkkikokoelman postauksen loppuun. Joka kerta oppii itsekin aina jotakin uutta joten päivitys lienee paikallaan. Olen esimerkiksi pitänyt leivän leipomista ihan turhana, tapaan ostaa aina rapujuhliin sitä ihan perus Fazerin pientä vehnäpaahtoleipää, koska se on hyvää, ja sopivan pientä. Nyt ne jäivät kokonaan syömättä kun kaikki olivat mun tillileivän kimpussa. 

Rapujuhliemme nuorin syöjä, Eemi 5v, vietti uskomattomat 1h 15 min rapujen kimpussa 

En osaa nyt kyllä sanoa, oliko se leipä tosiaan niin tajuttoman hyvää vain iskikö meihin kaikkiin syöjiin joku rapujuhlaeuforia, että kertakaikkiaan se vain tuntu niin mielettömän hyvältä. Vähä niin kuin käy joskus viinille, tietyllä hetkellä se on parasta ikinä, mutta seuraavaksi tylsemmässä seurassa sitä juodessa et voi enää muistaa miksi tästä tulikaan niin vouhotettua.

Rapujuhlamme rakennettiin tällä kertaa ihan Iberian niemimaan luonnonvesien rapujen varaan, ne oli siis noukittu pakasteesta. Jääkaappisulatukseen on hyvä varata se 2 vuorokautta. 
Meillä ei ole tainnut koskaan olla näitä jumbopakasterapuja (koska ne ovat kalleimpia), nämä olivat hurjan kokoisia ja pyrstökin oli ison peukalon kokoinen. Syömistä siis riitti, eikä parhaimmatkaan tainneet jaksaa kuin 9 rapua, vaikka minäkin syön yleensä 14-15. Haittapuolena täytyy sanoa, että rapujen kuori oli aika järjettömän kova, meidän pikku rapuveitsistä ei meinannut olla siihen taistoon. Meksikolaiset narskauttelivat saksia takahampaillaan, se kyllä vähän tuntui pelottavalta metodilta. Keitin ravuille  myös uudisliemen, toki se ei ole pakollista pakasteravuille, mutta jotenkin tuntuu kivemmalta imeskellä raikasta ja tuoretta lientä kuin tunkkaista pakkasessa lojunutta.


Meillä ravut tavataan syödä aina pääruokana ja alkuruuaksi valmistetaan sieni tai kasvissosekeitto. Se saakoon taltuttaa pahimman nälän ja kukin saa viettää sitten pääasian eli snapsien rapujen kanssa aikaa niin kauan kuin tahtoo, ilman hätäilyä tulevasta pääruuasta. Hain torilta kantarelleja pari litraa ja innostuin lisäämään vielä kuivattuja mustatorvisieniä, ihan vain eksotiikan vuoksi. Mulla on kaksi periaatetta sienikeitossa, ei vehnäjauhoja tai muutakaan suurustusta, se on tarpeetonta. Toinen on, että ei lyödä sinne pakettia sulatejuustoa, koska sillä lailla saa hyvää keittoa ihan liian helposti. Pitäisi pystyä pitämään se sienoinen tasapaino makujen suhteen. Petin itseni ja lisäsin  tällä kertaa mukaan puolikkaan koskenlaskijan ja kipparikallesavujuustoruokakermapurkin ja hetken jo luulin pilanneeni keiton, mutta kyllä se juuston maku siitä sitten mietoni kun lisäsin vielä kuohukermapurkin. Keitossa oli myös reippaasti valkoviiniä (liian reippaasti, jos Natasiskolta kysytään, koska hän ei tällä kertaa pitänyt keittoani mitenkään onnistuneena) ja vähän konjakkiakin. Jopa omat lapseni söivät lautasensa tyhjäksi, ettei se aivan pahaa voinut olla. Toki ne mustat torvisienet tuovat siihen sellaista synkkää metsäisyyttä, jota ei pelkät  hedelmäiset ja helpot kantarellit anna.


Nauratti, kun PikkuveliNuutti kertoi kuinka oli joskus Helsingissä hienoissa rapujuhlissa, eikä ollut tajunnut, että ravut olivat alkuruoka. Syöjille tarjottiin aina kohteliaasti lisää rapuja, joten Nude oli lopulta syönyt vissiin 30 kpl ihanaa kotimaista rapua, siis pitkään ja hartaasti. Hämmästys oli suuri (ja helpotus muilla ruokailijoilla) kun Nuutin vihdoin lopetettua rapujen syönti  tarjoilijat kantoivat pöytiin mehevät naudanlihapihvit lisukkeineen...

Tillileivän onnistumiseen vaikutti mielestäni se, että jaksoin kerrankin nostattaa  taikinaa/leipää tarpeeksi. Annoin koneen myös vaivata taikinaani ainakin 10 min. Eli sen opin ainakin. Nesteeksi voi käyttää pelkästään vettä tai pelkästään maitoa, minun kombinaatio piimä-maito-vesi tuli siitä, että kaapissa oli vähän piimää, purkissa vähän maitoa, enkä viitsinyt avata uutta, jatkoin sitten vedellä. Mutta luulen, että piimä tuo kivasti vähän hapanjuurimaisuutta leipään. Käytiin leivontaan luomuvehnäjauhoja, johtuiko niistä, että leipä ei ollut aivan vitivalkoista, vai oliko syynä sittenkin se mukaan silputtu tilli, joka häipyi ihan atomeiksi. Leivässä oli hieno sitko ja rakenne, vaikka korkeaa, tuoretta  ja pehmeää leipää olikin hankala leikata tai ainakin leikkaamisessa sai olla taitava ja hyvä-leipäveittinen. Ensi kerralla tähän tarkoitukseen voi leikkaamista helpottaakseen leipoa leivän varmaan jo edellisiltana, sehän kuitenkin paahdetaan rapuleipiä varten.


TILLIPAAHTOLEIPÄ

7,5 dl lämmintä nestettä, tässä piimä-maito-vesiseos
2 rkl sokeria
1 pss kuivahiivaa
n.15-17 dl luomuvehnäjauhoja
2 tl suolaa
0,5 dl ruokaöljyä tai sulatettua voita
1 dl tuoretta hienonnettua tilliä (1 -2 rkl kuivattua)
voita pinnan voiteluun

Sekoita lämpimään nesteeseen sokeri, kuivahiiva ja 7 dl jauhoja.
Peitä liinalla ja anna seistä 10 min., jossa ajassa taikinaliemen tulisi alkaa muodostaa hiukan kuplia (eli hiiva toimii).
Lisää sitten suola ja öljy, tilli sekä loput/riittävästi jauhot pienissä erissä ja anna yleiskoneen (tai käsiesi) käydä prosessissa ainakin 10 min. Taikinasta pitäisi tulla sileää, mutta silti vielä tarttuvaa, eli aika löysää, niin löysää kuin pystyt käsitellä. Aina sanotaan, että taikinasta pitää muodostua pallo, mutta ainakin minun koneellani se tapahtuu vasta kun taikinassa on liikaa jauhoja. Eli lopetan jauhojen lisäyksen ajoissa ja kokeilen kaapimella, että taikina helposti irtoaa kulhon reunoista. Anna kohota leivinliinan alla kaksinkertaiseksi, tunnin verran.

Kaada kohonnut taikina  jauhotetulla leivonta-alustalle, iske siitä ilmat pihalle ja vaivaa vähän. Jaa taikina kahteen osaan. Taputtele puoliska leivinpöydällä n. A4 arkin kokoiseksi vaakatasossa ( siis pitempi reuna mahaasi kohti). Kääri sitten taikina rullalle tai taittele kolmeen osaan (Taita 1/3 alaosasta keskustaa kohti ja sitten yläosa sen päälle). Nostele taikinapötköt saumapuoli alaspäin voideltuihin leipävuokiin (täyttää n. puolet vuoasta), peitä liinalla ja anna nousta kärsivällisesti vähintään niin kauan, että leipä nousee 2-3 cm vuoan reunojen yläpuolelle. 



Kun nostat taikinat vuokiin, on hyvä aika laittaa uuni päälle, (kiertoilmauuni) 175 asteeseen. Paista nousseita leipiä kunnes kauniin kullanruskeita ja kypsiä, tähän menee n. 35 min. (Mikäli leipäsi eivät nouse, on hiiva ollut toimimatonta tai neste liian kuumaa, ja tulossa siis tiiliskiviä.)

Nosta leivät ritilälle jäähtymään ja voitele pinta voisulalla (tai voisella voinkäärepaperilla!)

Ja on hyvää! Tillin voit jättää pois ja tehdä ihan tavallista kotitekoista ylivertaista paahtoleipää. Kaikkihan sitä tekee...


Elävien rapujen käsittely
Rapujuhlarohkaistus
Voi, voi, rapuvoi!
Rapujuhlakatujuhlat










maanantai 23. syyskuuta 2019

PAISTETTU VOITATTI


Välillä onni kävelee vastaan ihan varoittamatta.

Vanhempieni luona oli viikonloppuna pikavierailulla rakkaat meksikolaiset ystävämme Mirna ja René, sekä meidän tekopoikamme, heidän poikansa Ulises. Sunnuntai-aamusella lähdin Meimi the rottweilerin kanssa pyörälenkille lähimetsän kuntoradoille ja siskoni sitten jo soittikin, että ovat tulosssa ulkoilemaan siihen meidän kodin lähipoluille joten karautin samoille reiteille tarjoamaan vähän  suomalaista luontokokemusta...


Olikin muuten todella kaunis aamupäivä, mutta aivan turkasen kylmä tuulen takia, sormet olivat villahanskoista huolimatta aivan jäässä kolmen tunnin ulkoilun päätteeksi.

M&R, jotka ovat nykyään jo siis eläkkeellä, ovat ammatiltaan biologeja (R on kiertänyt maailmalla luennoimassa merikilpikonnista), joten vaikka Suomen luonto onkin aika kaukana tuollaisesta merikeskeisestä biologiasta, ovat he tosi kiinnostuneita kaikista marjoista, sienistä ja kasveista. Edellisenä iltana pidettiin rapujuhlat, joihin tein alkuruuaksi keiton torilta saalistetuista kotimaisista kanttarelleista, lisäsin keittoon vielä ihan eksotiikkafactoriksi kuivattuja mustia torvisieniäkin.

Kuten kaikki sieneilevät tietävät, tämä syksy on ollut taas aivan omanlaisensa sillä saralla. Jotkut ovat löytäneet hirveästi, toiset tuskin mitään. Nämä meidän lähimetsät ovat lajivalikoimaltaan vähän yksitotisia, mutta tatteja (nyt puhun nummi-, kangas- ja voitatista, herkkutatteja harvemmin tapaan) on kasvanut kuntopolkujen ja isompien polkujen pientareilla todella runsaasti. Viime viikolla kerkesi olla parit melko tuimat yöpakkaset, joten kangas- ja nummitatit olivat kadonneet kokonaan. Sen sijaan herkullinen, vaikkakin lakistaan limainen voitatti ei tuntunut piittavaan mitään, ja sitä oli runsaasti, ihan sellaisina nätteinä juuri nousseina herkkusienen kokoisina.




No, eihän niitä voinut vastustaa. Minä esittelin sienen vieraille ja maistoimme sitä siinä raakana, mausta ja rakenteesta tykättiin kovasti, pakkohan sitä oli ruveta keruupuuhiin. Meillä ei ollut veistä tai mitään koreja pyöräni etukoria ja koiran kakkapussia (käyttämätöntä) lukuunottamatta. Innostuimme niitä keräilemään lopulta varmaan nelisen litraa. Lakit olivat tosi tahmeita, eikä pystytty tietenkään työkalujen puutteessa noudattaa ohjetta puhdistaa sienet jo metsässä, eli mukaan lähti myös kaikki risut ja männynkävyt.


Mummolassa homma hoitui kuitenkin nopeasti kun oli monta putsaajaa. Ei ehkä tarpeellista ottaa lakin limaista nahkaa irti, mutta me nyt otimme tällä kertaa. Ja on se kyllä aika sitkeä ja roskatkin on siinä sitkeästi kiinni



VOITATTI faktoja (Suillus Luteus)

Voitatti on herkullinen tatti, jonka lakin limainen pinta saattaa rajoittaa lähempää tutustumista. Mutta turhaan. Voitatti on ihanan makuinen ja napakan kiinteä, erinomainen *** ruokasieni.  Sillä on lyhyt 3-10 cm pituinen jalka ja lakki voi olla 4-15 cm. Nahkamainen pintakelmu on tummanruskea/vaaleanruskea ja limainen. Pillisto on keltainen, jopa iloisen sitruunakeltainen ja ihan nuoressa tatissa pillistö saattaa olla kätkeytyneenä valkoisen kalvon peittoon. Sienen kasvaessa kalvo repeytyy ja jää usein kaulusmaisesti kiinni jalkaan. Jalka on kova, likaisen valkoinen tai keltainen ja tanakka.

Voitatti kasvaa kuivissa ja kuivahkoissa kangasmetsissä, polkujen ja teiden varrella, pihapiirissäkin. Männyn juurisieni.

Kannattaa kerätä siis näitä nuoria yksilöitä, vanhemmiten malto pehmenee ja madot valloittavat voitatin.

Voitattia sopii sekä pakastettavaksi että kuivattavaksi.



PAISTETUT VOITATIT

Voitatteja
sipulia 
suolaa ja pippuria 

Puhdista voitatit ja kuori halutessasi lakin nahka pois. Sen pitäis onnistua parhaiten halkaisemalla sieni tyvestä ja vetämällä sitten puolikkaat irti pintakelmusta. Ei välttämättä onnistu .

Pilko sienet. Kauneimpia saat jos pystyt viipaloida ne kokonaisina "sienenmallisena", ainakin osan. Samalta ne toki maistuu muutenkin pienittynä.

Laita viipaloidut sienet kuumalle pannulle, sen verran, että pannun pohja peittyy yhdellä kerroksella. Anna tattien luovuttaa nesteensä ja kuivahtaa, lisää sitten ruokalusikallinen voita ja tuplasti hienonnettua sipulia ja anna sienten ruskistua ja rapeutua (no ei ne kauheasti ruskistu tai rapeudu) haluamasi määrä ja sipulin pehmetä. Mausta suolalla ja hiukan mustapippurilla. Mutta varovasti sen pippurin kanssa.



Ihanat voissa paistetut voitatit maistuvat sellaisinaan lisukkeena, leivän päällä, pastassa, risotossa tai tattikeittona. Sienä ei tarvitse aina myöskään TODELLAKAAN hukuttaa kermaan, voitattin valmistus on siitä oikein kouluesimerkki.

Paista näin koko sienisaalis pienissä erissä. Lisää hiukan hienonnettua persiljaa tarjolle vietäessä, näyttää houkuttelevammalta.




Aivan tajuttoman herkullisia. Nautittiin viimeiseen palaan asti sunnuntain aterialla kun pöydässä oli myös isäni savustama lohi, äidin valmistamat ruskistetussa voissa hölskytetyt puikulat ja uunijuurekset. Voiko ruoka enää paremmalta maistua?

No ei voi.