About me

Ruokamaailman onnistumisia ja pettymyksiä äidin ja vähän muidenkin resepteillä. Gastronomian perinteet kohtaavat puolivalmisteet. Milloin missäkin kulttuurissa.

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

2015 kauneimmat ruokakuvani


Valokuvaaminen on kiehtovaa. Se on myös ihan pirun vaikeaa. Siinä ei aina välttämättä auta edes kalliit välineet (tai ehkä auttaa, en ole vielä päässyt kokeilemaan), kuvan sielu syntyy kuitenkin etsimen takana, näin ajattelen.


Selasin vuonna 2015 ottamiani kuvia ja olin jotenkin vähän pettynytkin. Tässäkö ne nyt ovat, kauneimmat otokseni? Jos mietitään aloitusta vuonna 2010 (sama kamera kuin nytkin) ja käyt selaamassa arkistosta kuviani ja reseptejä, on hyppäys  eteenpäin kyllä merkittävä. Silti  vain pieni prosentti tänäkin vuonna ottamistani valokuvista on mielestäni hyviä, erinomaisia niistä tuskin löytyy lainkaan.



Syitä löytyy. Taidot ja kiire ehkä ensimmäisinä. Kumpaakin tarvitaan hyvään valokuvaan. Ei tokikaan kiirettä, vaan päinvastoin aikaa, aikaa ja aikaa. Asetelman löytymiseen, sopivaan valaistukseen. Ruoka ei ole usein kiitollisin kuvattava, vaikka se kyllä pysyy paikoillaan kärsivällisesti, kas kummaa kuinka nopeasti valuva juusto jähmettyy, kastike kuorruttuu, annos leviää, kuivuu, yrtit uppoavat. Been there, seen that.



Kolmas syy, joka on toisaalta armollinen, toisaalta este kehitykselle on varmasti hälläväliä luonteeni. Jos ei tule hyvää ruokakuvaa, mennään sitten rumemmalla. Huonompikin riittää. 



Alusta asti olen kuvannut samalla rungolla Canon EOS 1000D. Ehkä markkinoiden halvin järkkäri. Ei mikään täyskenno, jos tiedät mitä tarkoitan (öö, itse en ole ihan varma...). Linssinä on  pari vuotta myöhemmin ostettu edullinen, mutta ruokakuvauksessa perus hyvä 50mm 1:1.8. Sitten minulla on ikuisuuslainassa isäni vanha  (yli 40v) vanha jalusta Sveitsin opiskeluajoilta, jonka onnistuin juuri rikkomaan ja jonka hätäkäytössä minua on ystävällisesti avustanut Jeesus. teippi.

Kaikki kuvani on otettu luonnon valossa. Tai joskus kyllä liesituulettimen. Joulupukki toi kuin toikin ulkoisen salaman, en ole vielä uskaltanut koittaa sitä.


Kursseja ei ole paljon käyty. Kiitän luojaani, että älysin joskus mennä itseoppineen valokuvaajan ja bloggarin, Liemessä Jenni Häyrisen pitämälle ekalle valokuvauskurssille. Se auttoi suuren harppauksen eteenpäin. Muutaman tunnin olen päässyt seuraamaan myös valokuvaaja Niko Bäckströmin  ruokakuvausta eräässä sponssitilaisuudessa, jossa Teresa Välimäki stailasi kuvattavat.



Voisinpa sanoa, että sen sijaan olen itse opiskellut kaiken mahdollisen netistä, kirjoista ja alan lehdistä. Ei valitettavasti (No, kerran googlasin "moody photography"). Luuhaan täällä netissä muutenkin liikaa, aika ei vain riitä valokuvausjuttuihin, köyhien vuosien kirjaostot ovat olleet minimissä, ja lehtirahatkin sijoitan mieluummin ruoka-aiheisiin. Tai ylipäätään välillä pitää siivota (no hyvin harvoin), laittaa ruokaa ja rakastaa lapsia. Ei kun koko ajan.


Hyvä kuva ilahduttaa ja hämmästyttää itseäkin. Uskon, etten ole vielä hyödyntänyt koko potentiaaliani tällä taiteen saralla. Makron ja sen täyskennokameran (kai?) lisäksi haaveilen vielä jostakin kuvankäsittelyohjelmasta, vaikka lightroomista ja siitä, että osaisin myös käyttää sitä ohjelmaa.


Haaveilen siitä, että kuvillani olisi joskus tunnistettava tyyli ja että niistä huokuisi kuvan sielu, ruuan tarina. Että ne herättäisivät katsojassa himon ja halun, laittaisivat sylkirauhaset ylikierroksille.


Haaveilen siitä, ettei keittolusikasta aina heijastuisi kuvaajan siluetti.



Elämässä, pyhässä ja arjessa, parasta on kuitenkin uuden oppiminen ja päämäärien tavoitteleminen. Onnistumisen hetken euforiaa kannattaa hakea. Ja uskoa itseensä. Vuoden päästä haluan olla taas vähän parempi. Parempi ruokavalokuvaaja (myös parempi äiti, ystävä, vaimo -no se on ehkä vaikeaa- ratsastaja, olla luovempi, tarmokkaampi, osaavampi, lähempänä omia unelmiani).


Viimeiset viisi vuotta ovat opettaneet minut katsomaan valokuvia uudella silmällä, oppia janoen, ihaillen ja välillä hyvinkin kriittisesti. Valokuvaussilmäkin on kehitettävissä, uskon. Nykyään lehtien jutuissakin katson tarkkaan kuka on kuvat kuvannut.



Suomalaisten ruokablogien kuvien taso on  todella hyvä. Joidenkin kuvat ovat ihan ok, blogit voivat olla suosittuja myös persoonallisen sisällön kautta, eikä jokainen lukija katsele kuvia kriittisesti. Ja se on ihan ok. 

Sitten on ihan superhelmiä ruokabloggaajavalokuvaajia. Upeita kuvia löytyy vaikka Jotain Maukasta, Liemessä, Suolaa ja Hunajaa, Kokit ja Potit, Vatsasekaisin Kilinkolin ja Truly Kira - blogeista. Respect (and envy)!

Ja sitten on meitä hyviä. Mekin välillä onnistutaan ja toisinaan tosi hyvinkin! Osa melkein aina. Hieno ruokakuva sykähdyttää.



maanantai 28. joulukuuta 2015

Uuden Vuoden parempi risotto




Hummeririsotto. Se sen täytyy olla. Epäilemättä.

Silloin kun kuluneen vuoden viimeisen aterian, tai alkavan vuoden ensimmäisen, haluaa olevan jotakin yksinkertaisen spesiaalia, valitse hummeririsotto.


Koska kukin meistä ansaitsee pientä luksusta, ja hummeri jos mikä on sitä. Vaikka se nyt sitten ainakin omalla leveyspiirilläni onkin Cittarin pakaste-altaasta noudettu valmiiksi keitetty hummerinpuolikas (mikä tietenkin säästää herkkämielisempää tainnutusmetodin pohtimiseltaa ja toteuttamiselta) ja hummerin paloittelussa ja lihojen esiin kaivamisessa joutuu nähdä hiukan vaivaa ja käyttää väkivaltaa, on noista pienistä lihanpaloista ja kuorenpalasista (ehdottomasti paahda kuoret ja keitä niistä liemi) lähtevä maku vartaansa vailla.



Yhdestä hummerista riittää hyvin ainekset kahden hengen risottoon ja ruuanlaiton ihmeelliset kertoimet huomioiden, kahdesta saattaa riittää jopa kuudelle; mehevän täyteläistä, rakkaudella hämmennettyä risottoa.


Ja vaikka joulupöydän herkkujen kanssa maistuikin parhaalta kotikalja, tämä risotto nautitaan kirpaisevan kylmän, rapeana raksahtelevan mineraalisen samppanjan kera. Siitä voit olla aivan varma!


Resepti herkkuun löytyy  Apetinan Makutiimin sivustolta. Tarkasti sanottuna oman naamankuvani alta. Suositukset täältä (risotolle, ei naamalle).



Mikäs on teidän perinteinen Uuden Vuoden menu? Meillä syödään illalla perinteisesti itse asiassa juustofondueta (ihan oma perinne, ei mikään juusto-etiketti juttu), mutta koska nykyään ei Uuden Vuoden päivänä tarvitse enää krapularuokaa, sopii alkavaan vuoteen mainiosti hummeri. Risotto. Nam.

Yhteistyössä Apetina

torstai 24. joulukuuta 2015

Hyvää Joulua !

Hyvää, rauhallista, turvallista, maukasta ja rentoa Joulua jokahittelle!

Yllä oleva kortti on lopputulos tämän vuoden Joulukorttimaniasta. Tuokoon se joulumieltä teille kaikille. Ja muistutuksen siitä kuinka hyvin meillä on asiat tämänpäivän Suomessa!

Lähimmäisenrakkautta toivottaen,

Nanna, Urho, Maitotyttö ja Iso-Hoo

maanantai 21. joulukuuta 2015

Joulun alla arkiruokaa


Meitä on moneksi. Itse kuulun siihen joukkoon, joka välttää jouluruokien syömistä ennen joulua kaikin voimin. Toivoo, ettei kukaan kutsu perinteiselle joululounaalle tai ettei pikkujoulun menu koostu kinkusta ja laatikoista. Haluan säästää sen oman, aika perinteisen jouluruokanautinnon aattoon. On oltava mitä odottaa.

Joulunalusviikot ovat touhuntäyteisiä, on monenmoista joulujuhlaa ja niitä pakollisia kaapinsiivouksia (not!), ja vaikka en joulustressiä suostu harteilleni ottamaankaan, ei vuorokauden tunnit meinaa riittää millään kaikkeen siihen jouluvalojen asetteluum, askarteluihin, piparkakkutaloihin ja muihin, joita oikeasti haluaisi lastensa kanssa tehdä. 

Jotta kauniisti sanottuna joskus tuntuu vähän toivottamalta. Tuntuu, että muilla on koti järjestyksessä, piparit leivottuna ja ne valotkin ripustettuna paljon ennen ensimmäistä adventtia.

Ruokapuolen kanssa mennään reseptillä helppoa, arkista, ei jouluista (no paitsi, se lipeäkala nyt tänä vuonna...). Jauheliha on aika pop raaka-aine.



Sari Spåra Sweet Food o'mine- blogista, tästä aika läheltä pohjanmaan rannikolta on ehtinyt tänä vuonna vaikka mitä. Esikoiskirja Meren maku sai seuraa vastailmestyneestä Talven maku-kirjasta. Sieltä sopivasti löytyi resepti jauhettuihin merimiespihveihin. Just sopivaa joulunalusarkiruokaa.


Jauhettu merimiespihvi
4:lle Sari Spåran Talven maku -kirjasta

400g naudan jauhelihaa
1 raastettu raaka peruna
1 keltuainen
1 dl kuohukermaa
1 tl suolaa
1/2 tl valkopippuria
Voita paistamiseen
3 suurta sipulia
1 rkl voita
10 perunaa
1 lihaliemikuutio
5 dl vettä
Suolaa maustamiseen

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. sekoita jauheliha, raastettu peruna, kerma ja mausteet taikinasta ja muotoile ohuita pihvejä. Sari ehdottaa 10 kpl, minä sain mielsestäni sopivan kokoisia 7 kpl.

Paista pannulla voissa kaunis väri molemmin puolin ja laita sivuun.

Kuori ja viipaloi sipulit. Pehmittele ne kauniin kullanruskeiksi voissa pannulla. Käytin punasipulia kun muuta ei yllättäen ollut.

Kuori ja viipaloi perunat lohkoiksi.

Voitele sopiva uunivuoka voilla (itse valitsin turhan pienen) ja lado perynat, pihvit ja sipuli kerroksittain vuokaan. Mausta kerrokset suolalla.

Kiehauta vesi ja ja sulta liemikuutio (tai fondi). Kaada liemi vuokaan (itse olisin pienellä vuuallani pärkännyt puolella määrästä-

Paista uunin keskitasossa n. 30 min, kunnes perunat kypsiä. meillä siinä meni kauemmin.

Oli kuulkaa hyvää, rehtiä kotiruokaa ja kukapa sitä voi vastustaa. Halutessaan pihvitaikinan voi maustaa tujumminkin.



Ihanan Sarin ihana Talven maku -kirja on parhaillaan juuri tälläisissä resepteissä. Suvun keittotaito on siirtynyt Sarin huomaan, perinteitä vaalitaan, mutta uusia ideoita kehitellään jatkuvasti. Meren Maku - kirjassaan Sari osoitti jo olevansa expertti villiyrttien käytössä. Uusin kirja onkin häkellyttävän suloinen kokoelma reseptejä laidasta laitaan. Se on jaettu syksyyn ja talveen ja kussakin käydään läpi erikseen kasvisruuat, kalat, kanat ja lihat ja jälkiruuat. Lisäksi kirjasta löytyy säilöntäreseptejä, makeisia ja leivontaa. Kirjasta aistii elämän, suvun ja perheen merkityksen, arjen ja juhlan vaihtelun. Sarin kauniit tekstipätkät maalaavat kuvaa meren asukkaan elämän kauneudesta ja raadollisuudesta.

Meidän Myrskylahden Sari!

Kirja on arvostelukappale kustantajalta.

torstai 17. joulukuuta 2015

Retrorakkautta: Lipeäkala


Lipeäkala on kuulunut vuosia jouluruokieni kokeiltava on – osastolle. Se ei kuulu perheeni jouluperinteisiin, vaikka minulle on kerrottu, että mummolassa sitä joulunaikaan syötiinkin, mutta en sitä lainkaan muista. Hiukan syyllisenä olen vuosi toisensa jälkeen ohittanut kaupassa tarjolla olevat lipeäkalat, siirtäen valmistusta aina seuraavaan jouluun.

Nyt on lipeäkala selätetty. Tiedän miltä se maistuu: Pehmeällä, hennon kalaiselle ja täyteläiselle, hyvin hienovaraiselle. Juuri sellaisella lapsuuden lohturuualle, jonka makujen tasapaino on täydellisen lempeä. Tiedän miltä se tuoksuu: Voimakkaalta. Vähän niin kuin kaalinkeitto, haju valtaa koko talon ja kertoo selkeästi ovesta sisään astuvalle, mitä on tulossa. Tiedän nyt myös kuinka lipeäkala valmistetaan: Äärimmäisellä hellyydellä ja rakkaudella. Ja tämän totisesti tiedän.




Lipeäkalan valmistus meni nimittäin ensimmäisen kerran jälkeen uusiksi. Suhtauduin asiaan liian keveästi ja suurpiirteisesti ja sain aikaan uunivuoallisen vaalea velliä. Livautin livekalan uuniin 200° asteeseen ja säädin ajastimen soimaan. Valkokastikkeen keitto oli kellon pärähtäessä hiukan kesken ja ajattelin kalan kyllä pärjäävän uunissa vielä hetken. Kun sitten otin vuoan pois, kaataakseni ylimääräiset nesteet, oli kaikki sulautunut yhteen lipeäkalapainajaiseksi. Makua maistoin valkokastikkeen kera saadakseni osviittaa mahdollisesta onnistuneesta laitosta. Pakotin itseni syömään lautasellisen lipeäkalakeittoa, muistellen kaikkia koskaan kuulemiani syömäänpakotustarinoita. Niitä riittää. Lautasellisia, jotka vuosikymmenten jälkeenkin saavat aikaan negatiivisia reaktiota aikuisissa ihmisissä. Lipeäkalaa en sille listalle halunnut, joten otin uusinnan.




Lipeäkalan valmistus on oikeasti hyvin yksinkertaista ja helppoa. Tuotetta löytyy kaupasta paistovalmiina, joten kuivan kalan liottelua ei tarvitse tehdä alusta asti. Lipeäkalaa löytyy myös kolmen yksittäisen palan mikrovalmiissa pusseissa, tämä onkin varmasti kalalle soveltuva nopea valmistustapa. Aikaisemmin lipeäkala useimmiten keitettiin varovasti, mutta voin kuvitella kuinka hajoamisherkkää se on. Niinpä valitsin valmistusmetodiksi uunissa paistamisen ja varmuudeksi käytin lämpömittaria, jonka asetin hälyttämään 70°. Halusin ehdottomasti valmistaa ateriaksi perinteisen kokonaisuuden, keitin siis perunat, kuumensin herneet voinokareen kera ja valmistin valkokastikkeen, jonka maustoin valkopippurille. Itse kala maustettiin lopuksi reilusti maustepippurilla ja koska pekoni ei koskaan mitään ruokaa ole pahentanut, paistoin muutaman siivun, jotka murustelin annoksen pinnalle.




Saanko esitellä siis tämän loppuvuoden ruokasaavutukseni: Onnistuneesti (rakkaudella ja hellyydellä) valmistettu lipeäkala. Hienovarainen, lempeä makuelämys. Ja lipeäkalansa syönyt nainen. Tyytyväinen. Kuulun nyt lipeäkalansyöjien heimoon.

Hyvä resepti perinteisen lipeäkalan valmistukseen löytyy. Itse lisäisin tuon lämpömittarin käytön, ihan sattuneesta syystä. Palat ovat nimittäin hyvin erikokoisia, ja ylikypsennys on tässä tapauksessa todella myrkkyä, enkä näe livevelliä ihan tulevana ruokatrendinä. Jos omistat siis digimittarin, käytä sitä, kala on valmis 70° asteessa. Ja kun oikein innostut, seuraavaksi lipeäkala muuntuu pizzaan ja espanjalaistyylisiin kalakroketteihin.


Enkä pakottanut lapsiani syömään lipeäkalaa. Ensi jouluna taas kokeillaan!

Kaupallisessa yhteistyössä K-ruoka

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Joulukorttimania



Ennen vuotta 2004 en ollut lähettänyt kenellekään ainon ainokaista joulukorttia. Sitten syntyi Urho ja muutti kaiken. Joka vuosi teen jostakin valokuvasta kortin, jossa pääosassa lapseni. Ylläoleva kuva on yksi rakkaimmista, vuodelta 2007, Urho ja Obelix.

Rakastan joulukorttiteeman suunnittelua, joskus idea on päässäni lähes koko vuoden, joskus se tulee viime tipassa. Rakastan joulukorttien saamista, jotka kaikki liimaan esille aulassa olevan Wc:n oveen (ulkopuolelle), se koristaa hienosti koko eteistä ja siihen kaikki aina pysähtyvät tutkailemaan kortteja. Olen siis niitä jotka piinavat ystäviään ja lähimmäisiään lastensa kuvilla ja anteeksi nyt julkisesti, jos se jotakuta ärsyttää, mutta minulle jokainen kortti on hyvin henkilökohtainen, sen eteen on nähty paljonvaivaa ja sen mukana kulkevat jouluterveiseni läheisille.

Sometulvassa, sähköisten yhteydenottojen keskellä postin kuljettama kortti on  entisestäänkin arvokkaampi ja arvostetumpi, eikä suomalaisten kortinlähetysperinteelle näy loppua. Äläkä pyydä anteeksi, jos et ehdi tai halua kortteja lähettää, sekin on ok, enkä ole ketään postituslistaltani poistanut sen takia, etten saa "vastakorttia". Tiedän kuitenkin, että olet ajatellut minua, kun saat kortin. Ja minä sinua.

Alkuvuosina luottokuvaajani Viivi otti kuvat ja sommitteli ne. Nykyään otan ne useimmiten itse, käsittelen ja rajaan, Viivi lisää tekstit ja printtaa kortit. Yleensä viimeisenä edullisen postituksen päivänä, joskus jopa jälkeen. Photoscape ilmaisohjelmassa löytyy kivat suodattimet, joilla kuvista saa vanhanaikaisia tai retroja, olen niihin kovasti mieltynyt. 

Tänä vuonna, sunnuntaina, kun otimme kuvia ainoaan valoisaan aikaan kun olimme kotona yhdessä pariin viikkoon, oli taas tosi haasteellista. Mulla ei ole erillistä käännettävää salamaa ja kiinteä suora salama on vain liian julma. 

(Varoitus seuraa epäonnistuneita kuvia)


Tonen ongelma on, että tupamme on liian pieni, että pääsisin tuon 50 mm linssin kanssa tarpeeksi kauas, että saisin lapseni ylipäänsä mahtumaan kuvaan.

Ja sitten on nk. immailu. VOISIKO SE NAAMA OLLA IHAN HERTTAISEN LUONNOLLISESTI?


 KUULITTAKO TE MITÄ SANOON?


JA MAITOTYTTÖ, ON PAKKO PYSYÄ PAIKALLA, MUUTEN KUVA TÄRÄHTÄÄ ILMAN SALAMAA NÄIN HÄMÄRÄS....


JA SAMA SULLE , URKKI!


MUTTA KYLLÄ VOI HYMYYLLÄ. MOLEMMAT! Tai mitä väliä, tämä on ihan epätarkka kaikin puolin, niinkun suurin osa ilman salamaa.


Aina vaan paranoo... NYT EI KANNATA HERMOSTUA, JOS ÄITI KERRAN VUODES OTTAA TEISTÄ VALOKUVIA... (Urho: et sitten laita näitä mun kavereille!)


EIKU NOUSE SITTENKIN ISTUMAAN...ETTÄ TE SOVI KUVAAN....




 EI RUVETA , URHO!


 TÄSTÄ EI TUU MITÄÄN!

  
Oikiasti, itkua tuhartaen koneelle miettimään mitä voi tehdä 152 samankaltaisesta kuvasta. Siis mikä mielenhäiriö saa ihmisen ottamaan tärähtäneen kuvan jälkeen vielä yhden... x 151? Toivo, usko, optimisti, usko enkeleihin, lottovoittoon?

Onneksi on se 153 kuva. Jonka kamalat värit voi vetää seepialle ja josta tuntuu kumpuavan tarina, kun sen käsittelee kaiken pelastavaksi pula-ajan kuvaksi. Kiitos Jumala, enkelit ja Ray! (Ja photoscape).

Ne on nyt postis!

lauantai 12. joulukuuta 2015

Ruis-kaneliässät


Joo, piparit kuuluu jouluun. Ja meillä ne on ties kuinka monennetta vuotta ruispipareita. Kahdesta syystä: Maku ja leivottavuus. Mutta yhtälailla mun perinteiseen jouluun kuuluu kaneliässät. Vieläkin muistan ne purkit ja pahvilaatikot, joihin piparit ja kaneliässät voipaperin suojaamina pakattiin Oravan mummolas, säilytyspaikka oli vintille johtavilla kylmillä portahilla.



Tämä vuosi on ollut huikea ruokakirjavuosi. Moni hyvä taitaa jäädä runsaudenpulassa varjoon, yksi josta en ole paljon kuullut puhuttavan on ollut Maija Silvennoisen Ruiskirja. Selasin sen eilen taas läpi joulunkiilto silmissä ja sieltähän löytyi Ruisässät. Pakko kokeilla. Varsinkin kun mausteena oli myös muodikkaasti kardemummaa ja reseptissä käytetyn muscovadasokerin ajattelin ihanasti täydentävän tummaa ruista. Kaltaiselleni riuskalleruisihmiselle  kirjasta tuli taas merkattua monta muutakin reseptiä, esim. Ratamestarin kiisseli, Karitsa-hapankorppupaistos ja Lohta ruiskuoressa. Valikoima on siis perinteisestä moderniin, Maijan rautaisella ammattitaidolla. Se ikipainikaverini juureen leivottu ruislimppukin löytyy ohjeistettuna.



Ruisässiä kannattaa leipoa myös kahdesta syystä.: Maku ja Leivottavuus. Kaneliässäthän on aika pirullisia leivottavia. taikina tarttuu ja jos käytät jauhoja, kanelisokeri ei tartu pintaan. Keksinkin metodin jossa pyöritän taikinanauhaa taikinapallerosta suoraan sokerikanelikasassa.  Ehkei mikään aito marttametodi, mutta toimi ja säästi useamman kirosanan.




Ruis-kaneliässät
Resepti Maija Silvennoisen Ruiskirjasta

125 g voita
200 g (3dl) muscovadosokeria
3 munaa
2 tl kanelia
2tl kardemummaa
1/2 tl suolaa
1/2 tl leivinjauhetta
6 dl hienoja ruisjauhoja (mulla oli vaan tavallisia, vaikuttaakohan se tuohon rakeisempaan ulkonäköön?)

pinnalle
1/2 dl sokeria
2tl kanelia

Vaahdota voi ja sokeri. Sekoita kuivat aineet. Lisää munat ja kuivat vuorotellen voi-sokerivaahtoon.

(tässä välissä kerron, että mulla oli kaapissa muscovadosokeripaketti, joka oli avattu varmaan jonkun tl takia ja se oli muuttunut tiiliskiveksi. Laitoin sen mikroon ja pari tl vettä päälle ja reilu minuutti niin sain sen pehmeäksi. Vähän nesteytyi, mutta hyvin se vaahdottui sokerin kanssa.)

Anna melko löysän taikinan asettua jääkaapissa 2 h, mulla oli koko yön. Leivo taikinasta sentin paksuista tankoa ja leikkaa 8 cm paloiksi jotka pyöräytät ässiksi.

Paisto 175 n. 14 minuuttia

Säilyvät hyvin huoneenlämmössä tiiviissä kannellisessa purkissa. Voi myös pakastaa.




Perinteiset kaneliässät
Joulun parhaat piparit eli ruispiparit

Maija Silvennoisen Ruiskirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta

torstai 10. joulukuuta 2015

Rakastan tätä!




Aina tuossa synttärien aikoihin tulee tehtyä mielen perukoilla jonkinlaista paniikkiarviota menneestä ja tulevasta, omasta elämästä ja elämäntilanteesta. Onneksi osaan olla itselleni armollinen, enkä jää vatvomaan epäonnistumisia tai tekemättä jättämisiä, tuon tien valinta olisikin pitkä ja kivinen.

Kiitollisuuskin välillä meinaa unohtua, mutta tietenkin perhe, terveys ja koti on ne peruspilarit jotka mahdollistavat kaiken tämän elämän muun vouhotuksen.

Viimeisen 6 vuoden aikana olen aloittanut ja jatkanut tätä ruokabloggausta. Edelleen yhtä innoissani, ellen vielä innokkampana kuin alussa. Ruuanlaiton, siitä kirjoittamisen ja valokuvauksen yhdistelmä iskee just eikä melekeen omaan luovaan suoneeni. Palaute on ollut kannustavaa ja se on hyvä, sillä vieläkin mietin sitä yhtä HV-kommenttia (jonka olen poistanut) blogini alkuajoilta. Että kuinka ihmisellä voi olla noin paljon energiaa negatiivisuuden levitykseen? Pienimuotoisesti bloggaaminen tuo jopa voita leivän päälle ja koen yhteistyökuviot myös haasteellisina ja inspiroivina, vähän sellaisena bloggaamisen pippurina.

Yksi tämän vuoden uutuusjuttuja on ollut Apetina Makutiimi tai Taste Team toisella kotimaisella. Teen kansainväliselle sivustolle pari kertaa kuussa reseptin tai jonkun ruokaan liittyvän jutun. Sivusto löytyy englanniksi, suomeksi, norjaksi, puolaksi ja hollanniksi, aika hulvatonta lukea omia reseptiään puolaksi! Tunnen itseni tosi etuoikeutetuksi saadessani olla osallisena tässä kansainvälisessä tiimissä lahjakkaiden ja ihanien ihmisten keskellä.

Tämänkin family-size pho-keiton resepti löytyy Apetina sivustolta.


Kesäkuussa kävin pari päivää tutustumassa Arlan pääkonttoriin Aarhusissa, muihin bloggaajiin ja porukkaan, jonka vastuulla sivuston pyörittäminen on. Ohjelmaa oli, keittiössä tietenkin ja hauskaa sen verran, että unohdettiin kuvausryhmäkin, joka koko ajan kuvasi materiaalia.

Yksi hieno päivä vietettiin arvostetun keittiömestarin Mads Nobron (the same old story, kyllästyi elämään Michelinien tähtien kiilto silmissä ja downsiftasi itselleen elämän) Beta- yrityksen tiloissa. Mads oli räätälöinyt meille mahtavan ohjelman, pääsimme toteuttamaan upean kausimenun Madsin lempeän, mutta erittäin tiukan ohjauksen alla. Saattaa kuulostaa nyt vähän kontroversiaalilta, tarkoitan että keittiössä ei ollut mitään huutomeininkiä, mutta aika napakasti Mads piti huolen, että kohtelimme raaka-aineita niille kuuluvalla kunnioituksella. Minä olen nyt sitten toinen Madsin tuntema suomalaishenkilö ja statukseni vaihteli nopealla tempolla, ihanasta ja tervejärkisestä suomalaisesta keittiöfiaskoon sen mukaan osasinko suikaloida kaalia tarpeeksi ohueksi (en osannut; nyt puhutaan siis lähes henkimaailman siivuista) tai leikata ja muotoilla leipätaikinaa (siinäkin "bravuurissani" meni vikaan, juuri kun hän oli näyttänyt kuinka pala irrotetaan taikinasta, niin minä onneton leikkasin ja työnsin taikinaa pois päin kun olisi pitänyt vetää se leikattu pala irti taikinasta. Eli jos saatte kuvan asioiden tarkkuudesta.... ). Pluspisteitä sain kotonani olevista kesäkanoista ja leivinuunista (en siis varsinaisesti keittotaidoistani).

Mistä (tyylikkyydestä) voi päätellä, että olemme nimenomaan Tanskassa?
Mutta ihana Mads oli joka tapauksessa ja jo jokaiselle räätälöity tervetuliaiskahvi sulatti sydämemme. Ja meidät nähtyään hän muutti heti päivän kulkua; -Te haluatte leipoa juurileipää, hän tuumasi. Ja halusimmehan me.





Ja se leivän valmistus olikin taidetta. Koskaan en ole kenenkään nähnyt taikinaa kohtelevan sellaisella hellyydellä. Mutta oli lopputuloksen patongit ja Focacciatkin omaa luokkaansa.






Monta uutta asiaa oli sisäistettävänä, aloittaen nyt siitä taikinan kohtelusta.



Taikinan teko kun aloitettiin niin sitä ensin vaivattiin koneella pienellä teholla tietty minuuttimäärä, jotta lämpötila ei nouse liian nopeasti ja vasta lopussa lisättiin kierroksia. Ja suola, se kuulkaas lisätään vasta viime metreillä, ettei se tee temppuja taikinan happamuudelle.



Saimme omat pikku Beta-juuret mukaamme ja onnistuin pitämään sitä elossa varmasti kolme kuukautta Madsin ohjein. No, mikään ei kestä ikuisesti. Harmi kun en kerennyt kunnolla leipoa siitä...



On mulla myös juuren ohje, eli ehkä tästä vielä uuteen nousuun.




Leipiä täyttelimme sitten herkuilla lounaaksi.


Juuri tälläiset päivät ja hetket jolloin saa imeä itseensä tietoa paljon pätevimmiltä on niitä parhaita. Menuta valmistellessamme tuli kaikenlaista uutta eteen.


Mads oli esimerkiksi valmistanut säilöttyä sitruunaa. Ja pitkällä aikavälillä. Tuoreimpia saimme maistella ja tuoksutella kylliksemme, mutta ne vuosia (vai oliko peräti 10?) säilööntyneet, ne olivat vähän niinkuin kruununjalokiviä, että sinne soppaan eikä kyllä lusikkaa pistetty. Taisi olla hammastikun kärki. Aromi oli kyllä huikea. Hyvin pienen veitsenkärjellisen raastoin suikaloiduin varhaiskaalin joukkoon. Aika täydellistä!



Kuvanottohetkeöllä uupui taas se kuuluisa valo, mutta suikaloitu ja säilötyllä, supervanhalla sitruunalla maustettu kaali kiepaistiin  haudutetun lammasannoksen päällimmäiseksi.
Sesongin mukaisesti valmistimme tietenkin parsaa. Aamulla nostetut jumalattoman pienet katkaravut pääsivät hellään (ja siis tätä teroitettiin) kuorintaani ja ne nautittiin annoksessa täysin raakoina, juu ei mitään hapoilla kypsennystä, sanoin että raakoina. Siinä töitä tehdessämme maistelimme niitä myös kuorineen raakoina. Kaikkea sitä. (Minä olen kovin tottumaton tälläisessä, näen yhä unia niistä Merituulen syömistä ankansikiöistä).




Yhtenä pääruokana oli kampelaa. Perkeistä keitimme tietenkin liemen.


Ja nyt seuraa mielenkiintoista. Paistoimme kalanruotoja rasvassa kuumella pannulla kunne ne kietoutuivat rätiseviksi kippuroiksi. Aivan mahtavia rapsakoita snackkejä!


Menuumme kuului paljon muutakin, kuvaamaan ei liiemmin ehtinyt. Jokaisessa pienessäkin jutussa, vaikka herneiden ryöppäyksessä oli joku pieni juttunsa, tietotulva oli mahdoton. Ja jotakin jäi mieleenkin.


Mutta nämä on kyllä niitä hetkiä.


Apetina Taste Teamiin voit käydä tutustumassa (valitsemallasi kielellä) Apetinan- sivuilla, jossa on muutenkin tarjolla herkkureseptejä.

Sieltä löytyy esimerkiksi tämä herkullinen kvinoa-kurpitsasalaatti. Kurpitsasesongin loppuessa sen voi muuten korvata paahdetulla porkkanalla!



Juttu kertoo yhteistyöstäni Apetina.com kanssa