About me

Ruokamaailman onnistumisia ja pettymyksiä äidin ja vähän muidenkin resepteillä. Gastronomian perinteet kohtaavat puolivalmisteet. Milloin missäkin kulttuurissa.

maanantai 23. syyskuuta 2019

PAISTETTU VOITATTI


Välillä onni kävelee vastaan ihan varoittamatta.

Vanhempieni luona oli viikonloppuna pikavierailulla rakkaat meksikolaiset ystävämme Mirna ja René, sekä meidän tekopoikamme, heidän poikansa Ulises. Sunnuntai-aamusella lähdin Meimi the rottweilerin kanssa pyörälenkille lähimetsän kuntoradoille ja siskoni sitten jo soittikin, että ovat tulosssa ulkoilemaan siihen meidän kodin lähipoluille joten karautin samoille reiteille tarjoamaan vähän  suomalaista luontokokemusta...


Olikin muuten todella kaunis aamupäivä, mutta aivan turkasen kylmä tuulen takia, sormet olivat villahanskoista huolimatta aivan jäässä kolmen tunnin ulkoilun päätteeksi.

M&R, jotka ovat nykyään jo siis eläkkeellä, ovat ammatiltaan biologeja (R on kiertänyt maailmalla luennoimassa merikilpikonnista), joten vaikka Suomen luonto onkin aika kaukana tuollaisesta merikeskeisestä biologiasta, ovat he tosi kiinnostuneita kaikista marjoista, sienistä ja kasveista. Edellisenä iltana pidettiin rapujuhlat, joihin tein alkuruuaksi keiton torilta saalistetuista kotimaisista kanttarelleista, lisäsin keittoon vielä ihan eksotiikkafactoriksi kuivattuja mustia torvisieniäkin.

Kuten kaikki sieneilevät tietävät, tämä syksy on ollut taas aivan omanlaisensa sillä saralla. Jotkut ovat löytäneet hirveästi, toiset tuskin mitään. Nämä meidän lähimetsät ovat lajivalikoimaltaan vähän yksitotisia, mutta tatteja (nyt puhun nummi-, kangas- ja voitatista, herkkutatteja harvemmin tapaan) on kasvanut kuntopolkujen ja isompien polkujen pientareilla todella runsaasti. Viime viikolla kerkesi olla parit melko tuimat yöpakkaset, joten kangas- ja nummitatit olivat kadonneet kokonaan. Sen sijaan herkullinen, vaikkakin lakistaan limainen voitatti ei tuntunut piittavaan mitään, ja sitä oli runsaasti, ihan sellaisina nätteinä juuri nousseina herkkusienen kokoisina.




No, eihän niitä voinut vastustaa. Minä esittelin sienen vieraille ja maistoimme sitä siinä raakana, mausta ja rakenteesta tykättiin kovasti, pakkohan sitä oli ruveta keruupuuhiin. Meillä ei ollut veistä tai mitään koreja pyöräni etukoria ja koiran kakkapussia (käyttämätöntä) lukuunottamatta. Innostuimme niitä keräilemään lopulta varmaan nelisen litraa. Lakit olivat tosi tahmeita, eikä pystytty tietenkään työkalujen puutteessa noudattaa ohjetta puhdistaa sienet jo metsässä, eli mukaan lähti myös kaikki risut ja männynkävyt.


Mummolassa homma hoitui kuitenkin nopeasti kun oli monta putsaajaa. Ei ehkä tarpeellista ottaa lakin limaista nahkaa irti, mutta me nyt otimme tällä kertaa. Ja on se kyllä aika sitkeä ja roskatkin on siinä sitkeästi kiinni



VOITATTI faktoja (Suillus Luteus)

Voitatti on herkullinen tatti, jonka lakin limainen pinta saattaa rajoittaa lähempää tutustumista. Mutta turhaan. Voitatti on ihanan makuinen ja napakan kiinteä, erinomainen *** ruokasieni.  Sillä on lyhyt 3-10 cm pituinen jalka ja lakki voi olla 4-15 cm. Nahkamainen pintakelmu on tummanruskea/vaaleanruskea ja limainen. Pillisto on keltainen, jopa iloisen sitruunakeltainen ja ihan nuoressa tatissa pillistö saattaa olla kätkeytyneenä valkoisen kalvon peittoon. Sienen kasvaessa kalvo repeytyy ja jää usein kaulusmaisesti kiinni jalkaan. Jalka on kova, likaisen valkoinen tai keltainen ja tanakka.

Voitatti kasvaa kuivissa ja kuivahkoissa kangasmetsissä, polkujen ja teiden varrella, pihapiirissäkin. Männyn juurisieni.

Kannattaa kerätä siis näitä nuoria yksilöitä, vanhemmiten malto pehmenee ja madot valloittavat voitatin.

Voitattia sopii sekä pakastettavaksi että kuivattavaksi.



PAISTETUT VOITATIT

Voitatteja
sipulia 
suolaa ja pippuria 

Puhdista voitatit ja kuori halutessasi lakin nahka pois. Sen pitäis onnistua parhaiten halkaisemalla sieni tyvestä ja vetämällä sitten puolikkaat irti pintakelmusta. Ei välttämättä onnistu .

Pilko sienet. Kauneimpia saat jos pystyt viipaloida ne kokonaisina "sienenmallisena", ainakin osan. Samalta ne toki maistuu muutenkin pienittynä.

Laita viipaloidut sienet kuumalle pannulle, sen verran, että pannun pohja peittyy yhdellä kerroksella. Anna tattien luovuttaa nesteensä ja kuivahtaa, lisää sitten ruokalusikallinen voita ja tuplasti hienonnettua sipulia ja anna sienten ruskistua ja rapeutua (no ei ne kauheasti ruskistu tai rapeudu) haluamasi määrä ja sipulin pehmetä. Mausta suolalla ja hiukan mustapippurilla. Mutta varovasti sen pippurin kanssa.



Ihanat voissa paistetut voitatit maistuvat sellaisinaan lisukkeena, leivän päällä, pastassa, risotossa tai tattikeittona. Sienä ei tarvitse aina myöskään TODELLAKAAN hukuttaa kermaan, voitattin valmistus on siitä oikein kouluesimerkki.

Paista näin koko sienisaalis pienissä erissä. Lisää hiukan hienonnettua persiljaa tarjolle vietäessä, näyttää houkuttelevammalta.




Aivan tajuttoman herkullisia. Nautittiin viimeiseen palaan asti sunnuntain aterialla kun pöydässä oli myös isäni savustama lohi, äidin valmistamat ruskistetussa voissa hölskytetyt puikulat ja uunijuurekset. Voiko ruoka enää paremmalta maistua?

No ei voi.




2 kommenttia:

  1. Me ollaan oltu saman sienen äärellä :). Niin samaa mieltä tuosta kermasta.

    VastaaPoista