Heinzin hyvä mieli!

Että jostakin pienestä voi joskus tulla niin hitsin hyvä mieli. Sellainen että ihan mahanpojasta asti kuplii ylöspäin huulia kohti pieni hymynkare uudestaan ja uudestaan.

Hain eilen paketin, jonka olin unohtanut postiin, tai no en unohtanut, mutta jemmasin pakettikortin niin hyvin, että en sitä enää löytänyt. Ystävällisest lähipostini Salen myyjät sitten etsivät lopulta pakettini. Tiesin sen sisältävän jotakin terveisiä Heinzilta, mutta kun lopulta vedin pullon esille ja näin etiketin, mua alkoi aivan järjettömästi hihityttää.

Jos joskus on joku haaveillut saavansa nimensä neonvaloihin, miltähän se mahtaa tuntua, kun ketsuppipullon kylkikin herättää näin suuria tunteita meikäläisessa.

Pullon mukana tuli kirje, jossa kerrottiin, että Facebookissa on meneillään kilpailu (viikon 42 loppuun), jossa voit suunnitella oman tekstin omaan pulloon. 50 parasta ehdotusta saavat oman ketsuppipullon itse suunnittelemallaan etiketillä.

Aika hauskaa!

Eniten tykätty: tuulihatut

Siitäpä onkin piiiitkäpiitkä, ellei vallan liian pitkä, aika kun olen tehnyt viimeksi tuulihattuja. Joskus muinoin niitä tehtiin useamminkin kaikkiin juhliin, mutta ellen aivan väärässä ole niin viimeisestä satsista on kulunut jo yli 12 vuotta, taisin tehdä niitä Helmi-kummitytön ristiäisiin (ja tiramisua!). Aika hiljan tuli Helmin äidin, Karjamekon (maailman ihanin ja helpoin anagrammi ellei peräti sananmuunnos) kanssa puheeksi nuo tuulihatut, heidän suvussaan kuulemma muistellaan niitä vieläkin lämmöllä ja varsinkin niiden mahtavan makuista täytettä. Sillä täytehän ne nyt lopulta kruunaa. Itse puhun nyt siis suolaisista tuulihatuista ja vaikka minulla ei ole aavistustakaan, mitä niiden väliin silloin 12 vuotta sitten laitoin, niin ei tämä täyte ainakaan huonompi ole.

Ja miksikäs sitten teen (tai tein) usein tuulihattuja. Tämä saattaa yllättää väärässä uskossa elävät, mutta vastaus kuuluu: "Siksi kun ne on niin tosi helppoja." Muutama niksi taikinanteossa, ja vikaan ei voi mennä. Varsinkin kun tykkää rustiikista ulkonäöstä, eli lätkii kokkareet vaan pellille ilman turhia pursotteluja. Joutsenet on sitten erikseen, mutta ei nekään käsittääkseni ole vaikeita. Juuri muisteltiin, että Natasiskon Yo-juhliin tehtiin näitä aikanaan kanssa. Ja sitten Natan kahden ystävänkin juhlissa oli ollut tuulihattuja, mutta hienompia, eli joutsenen muotoisia...voi mitä nuoruuden traumoja!

Nyt menin googlailemaan pöpöliinin ristiäisiä varten myös taikina ohjeita ja niissä on hämmentävää variaatiota rasvan, munien ja jauhojen suhteissa. Siksi kaivoin esille vanhan kotitalouskirjan ohjeen, jonka mukaan aikaisemminkin olen onnistunut. Ja yllätys yllätys/ täyte on ihan omapäinen ja sitä voi varioida, mutta en kyllä missään nimessä laittaisi mitään majoneesia sekaan. Täytteen salaisuus on kylmäsavutuotteet, ne antavat makua pieninäkin määränä, valitsitpa poroa härkää tai lohta.

Taikinan tei puolitoistakertaisena 30 hengen ristiäisiin (Einon) ja kaikki meni. Tuo täytemäärä taas riittäneen tuplamäärälle tuulihattuja, ainakin. Ja siis, nämä olivat tosiaankin kehutuimmat tarjoilupöydän antimista

Tuulihatut
n.40 pientä

100g voita
2dl vettä
2 dl vehnäjauhoja
3 munaa

Kuumenna rasva ja vesi kattilassa kiehumispisteeseen.

Lisää jauhot sekottaen taikinaa puuhaarykalla. Keitä seosta koko ajan sekoittaen, KUNNES SE IRTOAA KATTILAN REUNOISTA. Taikina tuntuu tässä vaiheessa kovalta ja sitkeältä.

Nosta kattila pois liedeltä ja anna taikinan jäähtyä hiukan.

Lisää munat yksitellen sähkövatkaimella vatkaten. Tässä vaiheessa taikinasta tulee hiukan pehmeämpää mutta siitä muodostuu kuitenkin yksi klöntti. Joka on siis siinä yleiskoneen tai sähkövatkaimen vispilässä kiinni, luulen mä.

Nosta pellille kahdella ruokalusikalla kokkareita. Ei tarvitse muodosta välittää kunhan muistat koon puolesta, että leivonnaiset kohoavat uunissa kaksinkertaisiksi.

Paista 170 asteessa keskitasossa 20-30 minuuttia. Älä auo uuniinluukkua paiston aikana. Jos leivonnaiset eivät paistu kypsiksi, ne lässähtävät, mutta tätä ei ole kyllä koskaan minulle käynyt. Mitä suurempia teet, sen kauemmin tietysti paistat, mutta miksi tekisit suuria, pienet on söpöjä.

Halkaise jäähtyneet tuulihatut niin, että yksi sivu jää vielä kiinni ja täytä löpsäyttämällä lusikallinen täytettä sisään ja kansi kiinni pehmeästi.

(Paras) tuulihattujen täyte
tää on varmaan sadalle...

2 pakettia ruohosipulituorejuustoa
2 dl ranskankerma
120g kylmäsavuhärkäleikkelettä
1 Ahvenanmaan suolakurkku (ne nyt vaan on niin hyviä)
4 dl  vatkattua vispikermaa
1 lehtipersiljapuntti

Sekoita tuorejuustot ja ranskankerma pehmeäksi. Lisää pieneksi silputtu leikkele ja hienonnettu yrtti sekä pieneksi kuutioitu suolakurkku. Sekoita lopuksi joukkoon kermavaahto.

Näiden aineiden suhteita voi siis vaihtaa jonkin verran maun kärsimättä. Yllätyksellistä on, että noinkin pieni leikkelepakkaus antaa huiman maun. Itse tein täytteen kermavaahtoa lukuunottamatta illalla jääkaappiin maustumaan, aamulla lisäsin kermavaahdon kakun koristelun yhteydessä.

Tuulihatut voi valmistaa hyvissä ajoin ja pakastaa. Täyttäminen kannattaa tehdä juuri ennen tarjoilua, etteivät sitkisty. Itse tein tuulihatut yöllä ja jätin ne vain ilman mitään suojauksia odottamaan aamua ja hyvin pysyivät rapeina.

On ne ihanan kuohkeita suupaloja. Ihan niinkuin macaronitkin, joita jouduin tekemään kolme satsia ennenkuin onnistuin. En enää muistanut mikä niissä olikaan kriittistä. Nyt muistan, ja kerron joskus teillekkin. Ei ollu muuten sekään mitään salatiedettä. Äitinikin (joka ei ole koskaan macaroneja tehnyt)  jo kyseli, että mitenkä ihmeessä ne voi koko ajan epäonnistua. Tuntematon käsite mun äidille. Mutta ei mulle.

Mutta tuulihatut. Ne onnistuu.

Pöpöliinin ristiäiset ja syksyinen kakku

Sunnuntaina vietettiin Pöpöliinin ristiäisiä. Pöpöliinihän on PikkuveliNuutin ja Nuutinminnan ja Elli5v perheen uusin tulokas. Pöpöliini.

Pöpöliinin, joka nyttemmin Eino Hermannina tunnetaan, kakkuun toivottiin vauvaa ja sovittiin sitten jostakin syksyisestä pihlajanmarjameiningistä, niillä kun voisi koristella kahvipöytääkin. Minä ehdotin sitten vielä sellaista satumaista tapiojatellervojakokometsänväki- koristelua, josta nyt lopputulos on tässä näkyvillä.

Eläinten mallit kaivoin Rouva Patalinnun blogista, muistiin oli jääneet nuo söpöt ystävät poikansa 1-v syntymäpäiväkakusta. Tyyliniekat voivat tietysti kritisoida, että kuinka autenttisen näköinen vauvakopio natsaa tuollaisten söpöilyeläinten kanssa ja kenenkäs jättiläisen maan puusta (no sieltäpä juuri!) nuo pihlajanmarjat sitten ovat? Siksi tämä onkin satumetsäkakku!

Ihanan pupun, ketun ja pöllön muotoiluun käytin halpatyövoimaa (ilmaista), eli raahasin lauantai-iltana Natasiskoni kylvettämään ja nukuttamaan Maitotyttöä ja meksikolaislähtöisen tekopoikamme Uliseksen muotoilemaan eläimet, kun itse tein jotain muuta (luin lehtiä ja viilasin kynsiäni...not!). Olisin minä ne mieluusti tehnyt itsekkin, mutta säästin varmaan parituntia aikaa sillä, että Uli antoi arkkitehtuuriset kykynsä käyttöön.

No olen minä ihan ylpeä noista pihlajanmarjoistakin. Aamulla kakkua koristellessani valkoinen päällys jäi vajaaksi, joten fiksasin sen vielä kiertävällä puunrungolla. Kuvaukseen oli aikaa taas  miinus minuutti ja ihan hirmuvaikea oli saada koko kuvaa isosta kakusta muutenkaan.

Sisälle tein raikkaan omenakakun ohjeella täytteen, mutta aika makea siitäkin tuli. Mulla on todellakin haussa vielä se täydellinen raikas täytekakuntäyte, varsinkin tuolla sokrupäällysteellä kakusta tulee mielestäni liian makea. Onko kellään ehdotuksia? En ole itse mikään täytekakun syöjä, ja siksikin tämä on ongelmallista. Myös nykyään hyvin suositut mansikka- ja muut valkosulkaamousset koen liian makeiksi.



Elli 5v esitti pianolla 2 herkkää tunnelmakappaletta tilaisuuden päätteeksi. Niinkuin yleensä, lämpötila talossa nousi vierasjoukon ansiosta jo itse kastetoimituksessa. Natasiskoni toimi sylikummina ja seisoi tietenkin rouva Papin vieressä. Kun toimitus päättyi ja sai "puhua", siskoni tokaisi "...tsiisus kraist, täälon kuuma...".

Natasisko katui ja häpesi sanavalintaansa hartaasti. Tilanne kuitenkin helpottui hieman kun rva Pappi meni keittiöön, näki kaakun ja tokaisi: " ou mai gaad, mikä kakku! "

Slurpsis! sano tuomari...

...ja päätti kollegoidensa kanssa valita Karkkikanaa vartaassa (vai olisko tuo tikussa?) Hartwallin Happy Joe-siiderien lanseerauksen yhteydessä järjestetyn Onnen omenoita siideribrunssi-reseptikilpailun voittajaksi.

Arvon tuomarit, keittiömestari, 1. kauden masterchef tuomarinakin toiminut Risto Mikkola, ruokatoimittaja Sanna Mansikkamäki ja Hartwallin siidereistä vastaava tuotepäällikkö Karita Taura kommentoivat annostani seuraavasti:


 Slurpsis! Ei tähän muuta voi sanoa. Todella herkullinen ohje, joka on toteutettavissa yksinkertaisesti. Broilerille aivan uudenlainen maku, joka innostaa varmasti monia kokeilemaan siideriä ruuanlaitossa.Kaunis kuva ja esillepano innostaa kokeilemaan tätä herkkureseptiä.

 Blogia lukiessa pystyin maistamaan makujen liiton suussani, yammyy! Kivaa nimikikkailua. Kekseliäs esillelaitto kuvassa.

 Hyvä idea siideribrunssille. Kauniit kuvat ja herkullinen resepti tuovat heti veden kielelle. Maut sopivat erinomaisesti Happy Joen kanssa nautittavaksi."

Kunniamaininnan ansiokkaista kilpailutöistä saivat

·         Kunniamaininta,  1 .sija, Kokit ja potit:  ”Siiderihaudutettu possu”

·         Kunniamaininta, 2. sija, Keittiökameleontti:  ”Munakoiso-sandwich, omenaista salsaa ja cashew-juustoa”

·         Kunniamaininta, 3. sija, Kokkeillaan (Kotiharmi kokkaa):  ”Iloisen joukon siiderisyrnikit”

Lisäksi haluan vielä liittää tähän listaan oman suosikkini Soul Kitchenin Annan siiderisimpukat.

Voitte juurikin kuvitella, että justiinsa nyt ei oo olo kovinkaan  vaatimaton eikä nöyrä, jos se nyt kauhavalaisella koskaan sellainen on. Sanon vaan, että hirviän kiva voittaa joskus jotakin!

Ja palkinto on jokaisen ruokafriikin unelma: 10 hengen kokkaussessio ja illallinen Risto Mikkolan johdolla.

Ai niin, kiitospuhe...

Kiitos Hartwallille kisan järjestämisestä ja siitä että sain olla mukana edistämässä suomalaista siiderikulttuuria, kiitos tuomareille harvinaisen hyvästä tuomaroinnista, kiitos Maitotyttö, että päätit sinä päivänä ottaa parin tunnin päivänokoset puolen tunnin sijaan. Kiitos Iso-Hoo koemaistamisesta ja -juomisesta, kiitos lukijat ja blogiystävät tsemppaamisesta, kiitos kanssakilpailijoille vastuksesta, kiitos Liemessä Jenni valokuvauskurssista, kiitos inspiraatiosta, mistä lie tullutkin, kiitos tästä voittajafiiliksestä, kiitos, kiitos kiitos!

Omia omenoita ja omia haaveita

No mihinkä hän raaskii käyttää 15 kuvankaunista omenaansa omasta puusta? Todistettavasti 6 on syöty, koska eilisessä sadonkorjuussa sain 9 poimia. Onneksi edes syöty, aloin jo pelätä, että omenat menevät pilalle odotellessaan suurta ja tärkeää käyttötarkoitustaan. Mikään ei tunnu olevan omppujeni arvoinen resepti,,,,kyllä nyt taitaa Nannaa vähän hassuttaa...

Paras siis tehdä jotain aivan simppeliä.  Lehtitaikinalevypaketti kainaloon kaupasta ja 

Lantliv mat&vin lehden reseptiä toteuttamaan. Tämä on kyllä niin helppoa, että ei paljon reseptiä kaipaa, paitsi että ruotsalaisena twistinä tässä käytetään myös mantelimassaa, jota naapurimme tunnetusti tunkevat joka paikkaan, tai ainakin leivonnaisiin.

Aikas rustiikin näköisiä tulitaas kerran, kauniisti sanottuna, omenasiivut olisivat ehkä olleet edukseen hiukan ohuempina. Tämä on kuitenkin loistava vierasvara, tuoreet leivonnaiset nopeasti pakastimesta uuniin, varsinkin kun Tupun Tuvassa kertoi pakastavansa myös raakoja omenansiivuja piirakoita varten. Herkkuahan nämä ovat. Kaikessa erinomaisuudessaan on kyllä sanottava, että hiukan rasvainen tuntu jää kitalakeen jos yksi ihminen syö useamman ison kerralla. Teoriassa siis, en tunnusta.

Omenalehikäiset ?

3 lehikäistä/n. 6:lle

3 lehtitaikinalevyä n. 10x20 cm

200g mantelimassaa

4 omppua, 300-400g

1 rkl sokeria

1rkl kanelia

 1 muna voiteluun

Sulata taikinalevyt ja raasta mantelimassa.

Kuori omenat ja poista siemenkodat, viipaloi ja kierittele siivut sokerikaneliseoksessa kulhossa.

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Levitä mantelimassa levyille ja sen päälle omenansiivut. Voitele reunat rikkivatkatulla kananmunalla.

Paista 15-20 minuuttia.

Tarjoile vaniljakastikkeen tai -jäätelön kanssa. Mutta hyvin meni ilmankin.

yksi niistä...

Sain jo alkusyksystä/loppukesästä oikein hauskan tunnustuksen Piipadoo-blogin (mikä ihana nimi) Paulalta ja Piialta, josta tässä nyt kuuluu kaunis kiitos. Kun ovat kovia tyttöjä väkertämään niin, muokkasivat koko haasteenkin uuteen uskoon. Jos nyt oikein ymmärsin niin  haussa olisi 8 kohdan to do -lista.

Eli piipadoon malliin:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa

2. Jaa tunnustus eteenpäin , vaikka 4:lle3. Ilmoita näille  tunnustuksesta4. Kerro oma kahdeksan kohdan to do-lista

Mun to do -lista, joka myös diipa daapa -listana tunnetaan, jakaantuu nyt tässä kahteen osaan: 4 to do listan kokkausta ja 4 ruokaan liittyvää muuta to do joskus haavetta.

Nannan to do- kokkaukset. Niitä on pitkä lista, mutta tässä perusjutut joihin en ole vielä ennättänyt kauhaani upottaa. Älkää järkyttykö.

1. Focaccia
2. Hummerin valmistus
3. Kaalikääryleet
4. Kotijuuston teko

Jotenkin ruokaan liittyviä to do joskus -juttuja. Tai siis haaveita.

5. Mennä joskus Bangkokissa ST. Regis hotellin sunnuntaibrunssille. Anuliina kertoi siitä blogissaan ja sen jälkeen en ole saanut ajatukselta rauhaa.
6. Osallistua espanjalaisen ystäväni Felin  ruokakurssille Valenciassa
7. Aktivoitua joku ravintolapäivä jollakin kivalla teemalla
8. Kokata kansalle yhdessä Sarah  La Fountainin kanssa ( hups, tulossa jo ;D)

Ja näin sanoen, hän haastoi 4 lempiblogiystävistään mukaan, ja jos ei viitsi, taho tai kerkiä tätä jatkaa, niin ei ole pakko. Eihän siinä pahoita mielensä kuin yksi pohjalainen.

Pitemmittä puheitta siis Ankerias- joulukortin-askartelija-satusetä- Vipunen,
Suolaa-gintonic-puuhanainen-terävä humoristi-Jonna-ja Hunajaa,
Soppaa- kaikki-langat-käsissä-marja- ja silmukoita sekä 
Prinsessa-Veera-jolla-on-varmaan- - aikaa -tälläseen-hömppään-kun-palas-äitiyslomalta-just-töihin-keittiö.

Ai niin, ja puutarhani on nyt sitten talviteloilla. Äitee kävi vaihtamassa kanervat kuistin eteen...

Tillillinen kantarellisoppa

Enpä olisi arvannut, että tilli se on oiva mauste kantarellikeittoon! Onneksi löysin kirjakaupasta jo viime syksynä aivan ihanan sienikirjan "Sienionni". Se on tietenkin ruotsalainen (!), mutta kääntäjä Elina Uotila on tehnyt oivaa työtä lokalisoinnissa. Kirja on koostettu siten, että siinä käydään läpi parhaita ruokasieniämme ja jokaisesta sienestä on sitten juuri sille sopiva resepti. Tekijämiehet eivät nimittäin ainoastaan rakasta sieniä, he YMMÄRTÄVÄT niitä! Takana on ajatus siitä, että kaikki reseptit eivät sovellu kaikille: "Kermassa haudutettu ukonsieni maistuu vastenmieliseltä, mutta voissa paistettuna se pääsee oikeuksiinsa."

Väheksymättä yhtään pelkällä suolalla maustettua kantarellimuhennosta Jens ja Pelle kehottavat myöskin laaja-alaisempaan maustamiseen: Juustokumina, kurkuma, chili, sahrami, inkivääri, joitain mainitakseni. Ja kirjassa on sitä paitsi upeat, upeat kuvat!

Kuun alussa olin 3 päivää  samoilemassa pitkin lapualaisia metsiä kun toimin ratamestarina palveluskoirien jälkikokeessa. Ja sen vaan sanon, että tänä vuonna on enemmän hirvikärpäsiä kuin todellakaan KOSKAAN! Paljon  ihollani riehuvia hirvikärpäsiä enemmän minua harmitti kuitenki se, että jälkeä polkiessani törmäsin mustatorvisieniesiintymään. Siis valtaisaan sellaiseen. Kuvitelkaa tuska, en voinut jäädä niitä poimimimaan, vaikka ne olivat elämäni ensimmäiset mustikset!

Puhuin niistä ystävälleni, jonka olin pyytänyt jäljentekoon ja sanoin tulevani takaisin ne noutamaan. Mutta eihän sitä niin vaan lähdetä ja kun en itse päässyt, annoin koordinaatit tuolle ystävälleni. Mustatorvisieniesiintymä oli valitettavasti tööt, mutta palkaksi paljastuksestani sain puoli sankoa kantarelleja ja puolitoista suppiksia, olin kuulemma antanut koordinaatit sienien taivaaseen (määrän puolesta, en niiden kuolleitten torvien).

Tänään pakkasin Maitotytön ja oman äitini autoon ja kävimme Lapualla maan mainiossa Leipurin putiikissa ja vaikka oli kiire hakea Urho8v hammaslääkäriin, en malttanut olla pysähtymättä metsän laitaan. Ja kas, nappasin jopa pakkasyön jälkeen terhakkaan kantarelliryppään mukaani, 8 isoa ja 4 pientä. Siis keiton tekoon.

ja näinhän se alkaa

 Tillinen Kantarellikeitto
3-4 annosta (resepti Sienionni-kirjasta, Linder, Holmberg)

7-8 dl tuoreita kantarelleja
1 hienonnettu sipuli
2 rkl voita
suolaa ja valkopippuria maun mukaan
1 l kana-tai kasvisliemi (vesi+kuutio)
muutamia tillinvarsia
 2 dl creme fraichea
muutamia tillinvarsia
3 rkl hienonnettua tilliä

Pilko kantarellit oieneksi ja ruskista yhdessä sipulin kanssa voissa tilavapohjaisessa paksupohjaisessa kattilassa kunnes ne ovat saaneet kauniin värin ja alkavat tuoksua hyvältä.
Lisää suola ja pippuria.

Kaada liemi seoksen päälle ja lisää tillinvarret. Keitä kannen alla hiljaa 15 min.

Ota tillinvarret pois.
Lisää creme fraiche  ja tillisilppu. Kiehauta ja anna hautua 5 min.

Ja sitten mun piti lähteä kiikuttamaan Urhoa tatamille ja sen jälkeen oli vielä Kennelkerhon kokous ja sitten piti nukuttaa Maitotyttö, jonka lainalla olleen pinnasängyn piti luovuttaa takaisin, ja Likka ei siis tosiaankaan pysy siinä omassa uudessa perintösängyssään. Eilen meni 2h, tänään vaan puolitoista....

Mutta siis aurinko meni mailleen jo aikapäiviä sitten ja kuvat olivat ottamatta, jos ymmärrätte yskän. Että tuli nyt jonkinmoisia.

ja kun oikein hartaasi yrittää pimeässä kuvata, niin keittoon saa jo kuorenkin....

Ai niin, pojat ehdotti vaaleaa maalaisleipää sopan seuraan.

Mutta kyllä pohojalaanen ottaa rukihista!

( ja vielä: en tiedä johtuiko keittoon jo lisätystä suolasta, mutta yllättäen ranskankerma juoksettui! Nyt aloin illalla sitten pelastuoperaation. Nopeasti Googlettamalla löysin vain suurinpiirtein vastauksia että mitään ei ole tehtävissä. Kuumensin kuitenkin kiehuvaksi ja päätin lisätä hiukan Maizena suurustetta vaaleille kastikkeille ja keitoille. Ja yllättäen toimi aika hyvin, että vink, vink!)

Se on niin keltaista ja ihanaa...

Ja se on kuulkaa jotain, mitä nimihirviötä en viitsinyt edes otsikoksi laittaa, mutta paljastettavahan se on:
Tuoretta sokerimaissipolentaa suppilovahverohöystöllä.

Tämä on juuri tyypillinen maailmalta (siis Blogistaniasta) bongaamani resepti, pikkuisen jotakin itselleni uutta, jota en ole aiemmin kokeillut, mutta kuvaus tai kuvat saavat jo sinällään makuhermoni vettymään ja pääkopan raksuttamaan kuinka ja koska saan sovellettua tai jopa orjallisesti noudatettua reseptiä omassa köökissäni. Kelle tai mihin tilaisuuteen voisin sitä valmistaa? Onnistunko ylipäätään ja onko se sitten niin hyvää kuin väitetään, ja jos ei ole, niin epäonnistuinko minä vai resepti?

No tässä vaiheessa, ihanan yksityisen sunnuntailounaan syötyäni, (lounaalla tarjoilin siis kyseisen annoksen itselleni), voin sanoa, että ainakin minun lusikkaani tämä sopi oikein valtavan passelisti. Mulla on muodostunut maissiin joku erikoisen kiinteä suhde näin aikuisemmalla iällä, ainahan minä olen maissintähkistä tykännyt, mutta luulen, että vasta meksikolaiseen keittiöön rakastuminen on toden teolla tuonut, jopa sanoisin että maissinhimon. Ja nimenomaan sen  syvän, maissipuuromaisen maun, joka tulee (ihananan) tyypillisesti läpi missä tahansa annoksessa sitä on käytetty. Tätä on vaikea selittää, tunnen maun ja hajun milelikuvitusaisteissanikin, ja se ei siis ole se maku (tai mauttomuus) joka on  tonnikalasalaatin herne-.maissi-paprikasekoituksessa.

Tykkäsin reseptistä sen verta, että suosittelen ihan itse kokeilematta kokkaamaan myös alkuperäisversiota missä oman höystöni tilalla on herkullisen kuuloinen munakoisokastike. Tuunasin jääkaappini sisällöstä johtuen reseptiä takaisin klassisempaan suuntaan, eli vaihdoin fetan parmesaaniksi.

Periaate siis oli, että miksi valmistaa polentaa kuivista ryyneistä, kun sen voi tehdä tuoreesta sokerimaissista? Jopa meidän cittarista onnistuin löytämään tuoretta kotimaista sokerimaissia, mutta ymmärrettävästi tämä ruoka ei ehkä ole ihan ympärivuotisessa sesongissa Suomessa. En siis käyttänyt niitä esikypsennettyjä tähkiä vaan ihan fressin raakoja. Tsekkasin muuten kuoriessani suojalehdetkin tamaleja silmälläpitäen, mutta kovasti olivat kapeaa mallia, vaikkakin pitkiä.

Tuoretta sokerimaissipolentaa suppilovahverohöystöllä.
4.lle

Polenta:
4 sokerimaissintähkää (ei esikeitettyjä)
4 dl vettä
2 ruokalusikallista voita
1 dl raastettua parmesania
1/4 tl suolaa
mustapippuria myllystä

Suppilovahverohöystö:
1 l tuoreita suppilovahveroja tai niitä vastaava määrä pakastettuja (suppikset menee niin pieneen)
2 isoa punasipulia
1 rkl voita
2 rkl sherryviinietikkaa tai balsamicoa tai jopa punaviinietikkaa
1 ruukullinen rucolaa silputtuna
suolaaa, mustapippuria

Polennan valmistus:
Poista maissintähkistä suojalehdet ja "hiukset", leikkaa veitsellä pois kanta ja pala suiposta kärjestä. Raaputa/leikkaa sitten veitsellä veistämällä jyvät irti tähkän rungosta, joko pitämällä tähkää pystyssä leikkuulautaa vasten tai pituussuunnassa laudan päällä maaten (siis se tähkä, ei kokki)( nyt tuli mieleen, että eksyyköhän joku mun blogiin tämän jälkeen jos googlettaa Lauri Tähkää?)Ei haittaa, vaikka jyviä ei saa irti kokonaisina, kohta kuulet miksi.

Laita jyvät  mielellään pinnoitettuun kasariin ja kaada vesi päälle. Jyvien tulisi peittyä veteen. Keitä hiljaisella tulella 12 minuuttia ja nosta sitten reikäkauhalla tehosekoittimeen., säästä keitinvesi.

Aja jyvät sileäksi, lisää tarvittaessa keitinlientä. (Kyllä taa varmaan onnistuis sauvasekoittimellakin). Laita sitten maissitahna takaisin kasariin ja lisää vielä keitinlientä, että saat melko lievän keiton ja ala sitten hiljalleen sekoitellen keitellä maissipuuroa  10-15 min.kunnes saat sitä muusimaisen.Mminä jätin kyllä omani ehkä vähän löysähköksi, mutta tykkäsin siitä näin.

Lisää joukkoon voi ja parmesaani, suola ja mustapippuri ja keitä vielä 2 minuuttia. tarkista maku ja tarjoa.

Suppilovahverohöystön valmistus:
Paista suppilovahveroita kuivalla pannulla kunnes neste haihtuu, lisää voi ja puolirenkaiksi leikatut sipulit, hauduttele pehmeiksi. Lisää voita jos tarvis. Lopuksi  lorauta sekaan etikka, suola ja pippuri maun mukaan, anna kiehahtaa, sammuta liesi ja kääntele rucola joukkoon.

Annostele sienihöystö polentan päälle. Maut sopivat ihanasti, lempeä maissi pehmensi suppiksien ja rucolan hiukan pippuristakin kirpeyttä.

Ehdottomasti teen tätä  polentaa joskus sen munakoison kaveriksi ja  illallisfiinistelyissä kalalle tai pihvinkin seuraan.

Mutta kuten leikkisästi tavataan sanoa (=tosi ärsyttävä sanonta) ei muuta kun lusikka käteen ja ääntä kohti!