About me

Ruokamaailman onnistumisia ja pettymyksiä äidin ja vähän muidenkin resepteillä. Gastronomian perinteet kohtaavat puolivalmisteet. Milloin missäkin kulttuurissa.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Frozen jäinen syntymäpäiväkakku



...Eli kakunteon pitkä oppimäärä.... 

Viime vuonna Maitotytön syntymäpäiväkakku oli oikeana päivänä pakastemutakakun päälle lätkäisty frozen-syötävä kakkukuva. Myöhemmin pidettäviin sukusynttäreihin sentään taiteilin toiveena olleen Lumikki-kakun.  Tänä vuonna yritin panostaa ja googlailin Frozen-kakkujen  lannistavaa ihmeellistä maailmaa, yrittäen edes etsiä taitotasolleni jonkun mahdollisen toteutettavan. Ihan jetsulleen ei mennyt kaikki tälläkään kertaa, mutta oikeasti olen aika innoissani kakusta ja tiedän, että viime yön harjoitusten jälkeen osaisin tehdä kaiken vielä paremmin nyt. Kuvaamiseen ei nyt keskitytty, mutta antakaahan kun kerron: kakku ja kuinka se tehdään.


Itse kakku
Frozen-jäätelökakku, koska Elsa, tuo jäisen vuoren huipulla satumaisessa lasipalatsissaan asustava kuningatar ansaitsi myös jäisen ja lumisen täytekakun, jäätelökakun siis. Tein normaalin, hiukan sitruunalla raikastetun 7 munan kakkupohjan, leikkasin ja kaivoin kakun sisustan niin, että pohjalle jäi ohut kakkukerros, sivuille hiukan paksumpi. Sisään mahtui juuri sopivasti 2 l pehmennyttä vaniljajäätelöä, jonka sekaan, hetken mielijohteesta, sekoitin pussillisen ranskanpastilleja, jotka antoivatkin täytteelle ihanan jääkuningatarmaisen viileän tuulahduksen. Kokosin kakun tuorekelmulle vuorattuun paistovuokaan, tasoitin pinnan jätskillä, vedin muovin yli, lautasen kanneksi ja vein yöksi pihalle (aivan TG-pakkanen, pakastimessani ei olis ollutkaan täytekakun mentävää tilaa). Tässä kohdin olin siis vielä varma, että hyvät henget ovat kanssani kakunteossa.... 

Otin kakun sulamaan reilu puolituntia ennen syöntiä, nostin sen tarjoilulautaselle ja peittelin rouheasti lunta markkeeravalla vaahdotetulla vispikermalla, jonka onnistuin päräyttää voiksi asti. Paksua halusinkin, mutta...

Jäätelökakku on kaikkien suuhun sopiva, kerralla syötävä  hyvä vaihtoehto perinteiselle kakulle. Täytyy vaan muistaa, että tämän tyyppiset koristelut voi laittaa päälle vasta juuri ennen tarjoilua, joten varaa aikaa myös siihen. En kuitenkaan halunnut sokerimassakakkua tällä kertaa ja tässä jäätelökakussa yhdistyykin ihanasti kerma(voi), jätski ja kakkupohja.



Jääkoristeet ja isomaltoosi

Koskaan en ole kakun kanssa niin googlaillut paljoa kun tämän. Innostuin jäisistä seinämistä, jotka hiukan mielikuvituksellekin tilaa jättäen markkeeraavat Elsan linnaa. Kun näytin kuvia Maitotytölle, hän oli heti, että jee, ihana linnakakku, vaikka tarjolla oli kuvia ihan näköislinnoistakin. Tähän ideaan me kuitenkin innostuttiin. Ja toteutus; no, tehdään sokerista ja siirapista ja väriaineesta jään näköistä. Ikävä vain, että kaikissa ohjeissa käytettiin sitä maissisiirappia, ja mistä sitä nyt tähän hätään. Uppouduin sokeritaiteen kiehtovaan maailmaan ja tajusin, että isomaltoosistahan ne oikeat sokerileipurit koristeet tekevät. Niinpä perjantaina hain Maitotytön päiväkodista ja kurvattiin Lapualle Leipurin Putiikkiin (tämä on nyt siis ihan ilmaista mainosta loistokaupalle!), jossa arvelin isomaltoosia olevan. Olihan sitä ja ohjeetkin sain, mitään kun en ymmärtänyt puolenkilon isomaltoosiraepurkista. Se on kuitenkin lähes kaloritonta hedelmäsokeria, josta voi valmistaa läpinäkyviä koristeita. Se nesteytyy 95 asteessa ja kuumennetaan 170 asteeseen. Ihan kiva kun huomaat, että sun mittarin asteikko riittää vaan 130 asteeseen! Kuuman massan voi värjätä tipalla sinistä vesiliukoista elintarvikeväriä, jolloin jäähän tulee tosi upea , luonnollinen, hiukan vihertävä sävy. Massan kanssa tulee olla varovainen, ettei se kuohahtele, tai ettet saa sitä päällesi, 170 astetta nimittäin polttaa. Suojakäsineet ovatkin suositeltavia, mutta mistä mulla nyt sellaaset olis ollu. Henget kuitenkin mukana vielä tässä vaiheessa ja onnistuin olemaan polttamatta itseäni.

Sain levitettyä  värjätyn isomaltoosin levyksi öljytyn leivinpaperin päälle. Siitä tuli aivan jumalaisen kaunista läpikuultavaa hiukan sinertävää jäätä. Se kovettui hyvin. Ainut huono juttu, oli, että olin sen jättänyt aavistuksen liian paksuksi ja kun yritin lohkoa sitä  (Elsaa korkeampiin) teräväsärmisiin paloihin, mitään ei tapahtunut. (Jostain syystä mietin siinä kohtaa, että tehdäänköhän elokuvien stunt-ikkunakohtaukset juuri isomaltoosi- ikkunoiden läpi hypäten ja apua jos ne ovat näin kovia).

No tiedätte mikä jyllää Pohjanmaalla (voima!), joten hiukan turhautuneena täräytin sitä vähän kovempaa nyrkillä jolloin koko lasi hajosi parin 4-5 cm siruihin... eli aivan liian pieneksi.

Panic. Koska luulen, ettei Leipurinputiikin avulias Mikkokaan lähde toimittamaan minulle Isomaltoosia sunnuntain vastaisena yönä...

Googlaillaan taas. Isomaltoosin voi uudelleen sulattaa. Jee! Aamulla kokeilin ensin palalla ja kun se onnistui löin kaikki kattilaan. Huomasin heti sitten, että alkoi erottua jotain keltaista. Öljyä palojen pinnalta? Jostain luin nyt myöhemmin, että värjätyn isomaltoosin kuumennus on haastavaa ja niinhän se olikin, yhtäkkiä mulla oli kattilallinen RUSKEAA nestettä. Joo, ei ole jääkuningattaren väri!Let it go!

Tuskaista googlailua taas. Millä korvata maissisiirappi, jos kokeilisin vielä sokerireseptillä jään tekoa. Jippii, mulla on pullo glukoosisiirappia. Alan kokeilla karamellijään tekoa glukoosista ja sokerista ja pelkään koko ajan koska sokeri muuttuu ruskeaksi, mutta se ei muutu, värjään sen tipalla sinistä, kaadan kovettumaan (sitä on hiukan hintsusti, enkä saa ihan haluamaisenlaisia korkeita lohkareita) ja olen onnellinen,  Maitotytön päivä pelastettu.

Suosittelen kyllä isomaltoosin käyttöä, ainetta saa leivontaliikkeistä, se oli helppoa, tulos kaunista, vaikka nyt sokerisiirapistakin sain jäätä aikaan. Se kuitenkin jähmettyi nopeammin, eli sitä ei kauaa saanut leviteltyä. Käsittääkseni isomaltoosi pysyy myös kirkkaana paremmin, sokeri ruskistuu helposti, vaikka minä onnistuinkin sössimään tuon isomaltoosin uudelleen lämmityksen.



Elsa
Tunnustan , että etsin lauantaina Sjoen kaupat läpi pientä muovista Elsa-figuuria (missä olitte, henget?). Kun ei sellaista löytynyt oli pakko ryhtyä toimeen ja tekaista itse. Vinkit löytyivät taas netistä. Tämä koriste ei ole syötävä, koska se on tulostettu tavalliselle paperille. Tulostin siis Elsan ja leikkasin sen irti paperista veitsellä, ilman viittaa.  Kaulitsin palan valkoista sokerimassaa, kostutin pinnan ja painelin paperinuken siihen kiinni. Sitten leikkasin veitsellä nuken irti massasta. Aamulla kun se oli lähes kuiva, liimasin  elintarvikeliimalla takapuolelle pitkän tikkaritikun, tukemaan koko  ruumista ja niin, että saisin Elsan kakkuun pystyyn. "PahviElsa" oli jotenkin tosi 3D, kun takana oli puolisenttiä sokerimassaa. Valitettavasti kuvista ei näy ilmi, mutta maalasin hahmoon vielä upeat (no oli ne, muttei kehtaa koko ajan kehua) korostukset kolmella erivärisellä syötävällä glitterillä, sinisellä, vedenvihertävällä ja valkoisella. Kolmiulotteisen vaikutelman kruunasi Elsan viitta, joka ei kauhean hyvin myöskään näissä kuvissa erotu noista jäistä, ehkä tässä alimpana parhaiten. Eli tein Elsalle viitan värjätystä, glitteröidystä liivatteesta ja liimasin sen hulmuamaan harteilleen.


Tässä kakkua syöty niin paljon, että koristeet siirretty jo toiselle laidalle

Melkein tekis mieli kokeilla näiden koristeiden tekoa uudelleen, nyt vähän kokeneempana. Jospa torstain kaverisynttäreille...




Teko-ohjeet jäälle ja viitalle

Isomaltoosista
500g Isomaltoosirakeita
pari tippaa sinistä vesiliukoista väriä

Laita rakeet kuiviltaan teräskattilaan ja sekoittele kunnes rakeet sulaa. Kun seos kiehuu nestemäisenä, asenna lämpömittari, niin että se ei koske kattilanpohjaa ja anna seoksen lämpötilan nousta 170 astetta. Ota kattila liedeltä, anna seisoa muutama minuutti ja sekoita väri mukaan. Ole joka vaiheessa varovainen, isomaltoosi on todella kuumaa, piparinrakennussokeripalovammat ei oo mitään tämän rinnalla. Ole varovainen myös, ettei neste präiskähtele (silmät) kun lisäät vaikka värin.

Levitä massa uuninpellin päälle öljytylle leivinpaperille OHUEKSI kerrokseksi. Anna kovettua (itse vein pihalle pakkaseen ja kovettui tosi nopeaa.) Riko korkeiksi teräviksi jäänpaloiksi. Varovasti! Ei niinkun entinen likka!

Sokeri-glugoosisiirapista
2 dl valkoista hienoasokeria
2/3  dl glukoosisiirappia (löytyy ihan marketista)
3/4 dl kuumaa vettä
pari tippaa sinistä väriä

Kuumenna sekoittaen teräskattilassa soleri, siirappi ja vesi. Kun seos kiehuu, lämpötila ei nouse yli 107 asteen ennenkuin vesi on haihtunut, eli kestää hetken. Nosta sitten lämpötila 150 asteeseen, ota pois liedeltä ja lisää väri. Toivottavasti asteet ovat oikein, näin muistan lukeneeni, en nyt tähän hätään löydä niitä. Joka tapauksessa  sokerin lämpötila vaikuttaa siihen kuinka kovaksi sokerimassa jähmettyy...jos nyt mitään tajusin.

Molempiin seoksiin voi lisätä myös jotain makuöljyä.

Elsan viitta
Löysin videon, jossa opastettiin viitan teko, mutta ei annettu reseptiä liivateseokselle. Tein sen jotenkin näin tai sinnepäin. ...And it worked!

 vettä
liivatejauhoa
elintarvikeväriä (sinistä)
elintarvikeglitteriä (sinistä)

Sekoita 2-3 tl kylmää vettä saman verran liivatetta, lisää sitten vähän kerrallaan kuumaa vettä, että saat paksuhkon tahnan, sekoita hyvin ja sekoita väri myös joukkoon. Metallialustalle tai esim kakkuvuoan irtopohjalle  voit sitten siveltimellä maalata halutun korkuisen viitan korkuisen neliön. Ensin liivate "rakoilee, mutta pensselöi ja levitä ja lisää liivatetta, kunnes sinulla on aukoton neliö. Ripottele päälle glitteriä. Anna kuivua yön yli. Viitta ikäänkuin kuivaa ja käpertyy irti pohjastaa. Leikkaa se sitten varovasti viitanmalliseksi (kolmio ja liimaa elintarvikevärillä tai vaikka valkosuklaalla elsan hartioille!


Lopuksi vielä aivan hirveesti terkkuja kaikille tänä vuonna 3- 10v. syntymäpäiviään viettävien tyttölasten äideille!








lauantai 16. tammikuuta 2016

Tahna, mousse, levite, röra, dippi, päällys...



You name it! Kaikenlaiset pienet sormisyötävät on herkkutarjottavia eivätkä itse asiassa mitenkään vaivalloisia valmistaakkaan, kun suunnittelet suupalojen päällyksen erilaisten sekoitettujen tahnojen varaan, sen sijaan, että asettelet kullekin korpulle 3 erillistä ainesosaa yksitellen. Mun makuun saa ollakin vähän krouvimman näköistä, eihän tässä mitään michelinkokkeja olla.

Jos oikein yksinkertaistaa, niin tahnat voi tarjota omissa kipoissaan ja jokainen saa tehdä omat pikku herkkupalansa. Ei ollenkaan hullumpaa sekään.


Ensin tietysti tarvitaan jotain sen tahnan alle. Pikkusen erilaisia koostumuksia, niin hyvää tulee; vaalea ja tummaa, rapeeta ja tuoretta.  Jopa perunalastu voi olla hyvä pohja tahnalle.Sain loppuvuodesta testaukseen aivan supereita tattarinappeja, siis gluteenittomia, ja niistä kuulette kohta lisää, on muuten vastaus aika monen rukouksiin!


Tein näitä tahnojani jo viime vuoden lopulla, glögikauteen ja Uuteen vuoteen, kaikkiin kivoihin kokoontumisiin. Tarkempi juttu löytyy Apetina -sivustolta, jossa häärin Makutiimin Suomen edustajana parin muun huipputyypin kanssa.

Ihan pakko kuitenkin helliä teitä vähän kuvilla ja inspiraatiolla. Mun tarjottimelta löytyy tietenkin, jotain lähi-idän tyylistä, vähän kuin hummusta, mutta lisättynä vielä yhdellä' extraherkku raaka-aineella.


Sieltä löytyy ihanan intensiivisiä, erilaisia makuja, helposti toteutettuna, sen vaan vinkkaan, että kylmäsavustetuista tuotteista se maku tulee , niin lihaan kuin kalaan.


Ja vättämättä ei tarvita lihaa tai kalaakaan...


Avokadoa kylläkin, sitä tarvitaan aina. 


Klassikkojen klssikko taitaa olla kuitenkin Skagenröra. Ai jai, mä tykkään siitä, aina ja kaikkialla.


Juttu kokonaisuudessaan siis Apetina -sivustolla, jossa paljon muitakin huikeita reseptejä. Kannattaa kurkata.

Yhteistyössä Apetina

perjantai 15. tammikuuta 2016

Katkarapukasari


Kasarimpaa ei ehkä löydy.  Kasarivuosikymmenen loppupuolella löytyi joka ravintolan listalta, riisin tai uuniperunan kanssa, jostakin ei-niin-kätevästä-syönnin-kannalta- ruukusta tarjottuna. Tunnetaan siksikin myös nimellä katkarapuruukku. Valikoitui tilaukseen listalta suhteellisen varmasti, ellei siellä ollut sitten myös metsäsieniruukku, joka toi hiukan epäröintiä valintaan.

Katkarapukasari ei toki ole mitään rakettitiedettä reseptiikaltaan, joten kotonakin valmistus onnistuu. Oikeastaan melkoista pikaruokaa, katkiksia kun ei paljon kannata sitkistellä muhitella.

Omiin kasaritunnelmiin palasin kun kurkin jääkaappiin Mitä- tänään-syötäisiin-  ja jääkaapista-löysät-pois-meiningillä ja rasia jokiravunpystöjä suolaliemessä ja pinaattirasia huuti käyttöönottoa (oli siellä vielä vajaa rasia herkkusieniä ja kermaakin).  Niin, että tästä taiskin tulla jokiravunpyrstökasari. Vielä kun muistais kuinka tein sen...


Jokiravunpyrstökasari

1 rkl öljyä
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
3 rkl tomaattipyreeta
iso kourallinen (tai 2) tuoreita herkkusieniä
70g pinaattia
tujaus valkkaria (1-2 dl) jos sattuu kaapissa olemaan auki
5 dl hummeri(fondistatehtyä) lientä, kala(kana(kasvislientä)
rasiallinen jokiravunpyrstöjä suolaliemessä
2 dl kermaa
 suolaa, pippuria, lehtipersiljaa tm yrttejä

Freesaa pilkottuja sipuleita öljyssä. Lisää hetken kuluttua pilkotut sienet, freesaa pari minuuttia lisää- Lisää tomaattipyre ja pinaatit löystymään pannulle. Lisää nesteet ja anna kiehua hetken kokoon paksummaksi kastikkeeksi. Lisää lopuksi jokiravunpyrstöt ja kuumenna. Tarkista mausteet.

Näin kasarina. Nopeasti ja huolettomasti. Hyvää tulee. Söin tätä lasten kanssa (siis käytännössä yksin: Mitä nää vihreät on? Voin syödä, mutten noita vihreitä. Sä tiedät, äiti, mä en tykkää sienistä. Miksi nämä katkaravut maistuu näin erilaisilta?)

Tähän kasariin tois ihanasti vielä lisäpotkua savupaprika tai chili, jotka kumpikin jäi hyllyyn lasten takia. 

Ihan hyvin olis voinu laittaa! *huokaus*

torstai 14. tammikuuta 2016

Suosikkikeitot pakkasilla




Mikä on sun suosikkikeitto? Tiedän, todella vaikea valita. Siis todella. Keitoissa on jotakin ihanan kotoista, perustuuhun monen suomalaisen arki tuttuihin peruskeittoihin, jotka ruis- tai näkkileipä siivun kanssa täyttävät masut lounasaikaan ja arki-iltana. Ja mitä syödään kökässä? No keittoa. Oonpa tanssinut häitä ja juhlinut merkkipäiviä tai muistellut vainajaa keiton voimin. Aina on maistunut. Ja mikä päivä se on torstai ellei hernekeittopäivä?

Kun mukaan ottaa kaikki maailman keitot, niin loppua ei herkuille näy. Tänään mun keittosuosikit maailmalta löytyvät Lännen Median Ruokatorstai-sivuilta. Siis  Aamulehti, Satakunnan Kansa, Lapin Kansa, Kainuun Sanomat ja Pohjolan Sanomat, Ilkka ja Pohjalainen sekä Turun Sanomat, Kaleva, Keskipohjanmaa, Hämeen Sanomat ja Forssan Lehti. Olkaa hyvät, reseptiä pukkaa!

Keittoja yhdistää se, että ne ovat aika nopeita valmistaa ja tällä kertaa keveyden nimissä säästellään ainakin kermaa ja juustoa. Mutta hyviä ovat!




Tomaattisen äyriäiskalakeiton alkuperän sijoitan jonnekin välimeren suuntaan. Keitto tuoksuu ja maistuu ihanalta ja sillä voi hemmotella vaikka sunnuntai-vieraita.


Nuudelikeittoihin, niihin kyllä hassahtaa. Tällä kertaa kaverina löytyy vietnamilaista possua.


Gulassikeitto on takuuvarma talvitarjottava. Sen liemi on ihanasti sakea ja paprikainen. Gulassikeitto vie aina omissa muistoissani Itävallan alpeille. Se ja mutkamäki, ne vaan kuuluu yhteen!


Uudet ravintosuositukset suosittelevat lisäämään erilaisten linssien ja papujen käyttöä. Tuhti proteiinipakkaus ei kaipaa lihaa rinnalleen. Jos olet tulisen ystävä, saa tästä intialaismausteisesta keitosta helposti hottia tarjottavaa!


Tämä kovin punavoittoisten, mutta ah niin erilaisten, keittojen viisikko päättyy meksikolaishenkiseen kanatortillakeittoon. Siinä hauskana jujuna on se, että jokainen ruokailija saa lisätä mielinmäärin tarjolla olevia lisukkeita keittoonsa.

Lisäksi tarjoilen vielä ohjeen näppäriin krutonkeihin, jotka päihittävät valmiskrutongit 10-0.


Ja koska olen korianterin suuri ystävä, niin vinkkaan myös parhaimmat talviset elossapitovinkit tälle herkkälehtisille yrtille. Joka kruunaa aika monen keiton. Se, tai lehtipersilja.


Sitten vaan keiton keittoon! Reseptit siis tänään sanomalehdessä.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Liha-luuliemi


Uusi Vuosi, uudet trendit. Maailmalta kannattaa käydä joskus lainaamassa ja jos ruokatrendeistä puhutaan, niin New York on paikka, josta ammentaa. Viime vuoden villitys siellä on tänä vuonna kuuminta hottia täällä. Ja sehän on liha-luuliemi.

Brodo eli broth, kunnon liha-luuliemi. Pitkään ja hartaasti keitetty; ydinluista, vähälihaisista luista, kasviksista ja mausteista haudutettu kirkas lihaliemi, joka antaa syvyyttä niin kastikkeisiin, risottoon kuin vaikka pho-keittoon. Liemen voi keittää tietenkin myös kalanperkeistä tai äyriäisten kuorista. Noista usein kompostiin heitettävistä aineista syntyy pienellä vaivalla mitä upein liemi, joka päihittää lihaliemikuution mennen tullen. Minä vielä vähän harjoittelen sitä, että pakasteesta löytyisi aina tarvittaessa (asiallisesti merkitty!) kulloiseenkin tarpeeseen sopiva herkullisen makuinen liemi.


Kyllähän liemiä on keitetty aina, nyt uutena jujuna on käyttötarkoitus. Lihaliemen voi nimittäin nauttia sellaisenaan. Proteiinipitoinen, paljon kollageeniä sisältävä liha-luuliemi lämmittää kylmässä pakkaspäivässä, piristää ja antaa energiaa. Aivan täydellinen termospullontäyte siis. Maistan jo hiihtoretkellä nautitun liemikipon huulillani! Isossa Omenassa liha-luuliemeä hörppivät kahvimukeista terveystietoiset, sen kun uskotaan olevaan hyväksi niin nivelillä, luille, sisuskaluille ja iholle, hiuksille sekä kynsille.

Minä uskon ainakin makuun ja lämmitykseen!


Liha-luuliemen keitossa tulee helposti reikäkauhaa ikävä, ellet sellaista omista. Kirkkaan liemen keittämiseksi on pinnalle kiehahtava sakka siivilöitävä pois. Muuten liemen teossa ei ole mitään vaikeaa, sipulitkin heitän kuorineen mukaan. Pieni ripaus happoa, viinietikkaa, viiniä tai tölkillinen tomaatteja auttaa irrottamaan ravinteet luista. Ranskalaisen tradition mukaan liemi koostuu yleensä yhden eläinlajin luista, nyt sekoitetaan vaikka kananluita ja nautaa. Kuinka vapauttavaa. Ja helpottavaa, sunnuntainakin löytyy kaupan hyllystä kanankoipia ja häränhäntiä. Mausteilla saat klassisesta liemestä helposti viriteltyä uuden version, vaikkapa aasialaisen. Liemeä voi keitellä vuorokaudenkin, kunnes luut lähes murenevat, mutta hyvän makuista saa 3-4 tunnissakin.


Liha-luuliemi (Brodo-ravintolan Marco Canolan reseptiä soveltaen)
800g maustamattomia kanankoipia
1 kg häränhäntiä
3 sipulia
2 porkkanaa
1 kokonainen valkosipuli
 3 varsisellerin vartta
1 tlk kuorittuja tomaatteja
 ½ lehtipersiljaruukku varsineen
2 tl kuivattua timjamia
1 tl mustapippureita
1 tl valkopippureita
2 laakerinlehteä
Suolaa

Huuhtele lihat kylmässä vedessä ja aseta ison kattilan tai padan pohjalle. Peitä kylmällä vedellä. Kuumenna kiehuvaksi ja anna sitten poreilla hiljalleen n. tunnin. Kuori pinnalle nouseva vaahto reikäkauhalla.

Lisää kaikki loput aineet ja vielä vettä niin, että kaikki peittyvät. Halkaise sipulit ja koko valkosipuli kuorineen, se ei haittaa koska liemi siivilöidään.  Anna kiehua kansi auki hiljalleen n. 3 tuntia.

Siivilöi liemi. Ota lihat talteen muuta käyttöä varten. Mausta liemi suolalla. Laimenna tarvittaessa vahvaa lientä vedellä.

Nauti höyryävän kuumana kahvimukista ja anna pakkasen paukkua.

Lisää liha-luuliemestä uudessa tammikuun K-ruoka -lehdessä, jonka saat ostosreissulla kätevästi mukaan marketeista ja kaupoista.

Kaupallisessa yhteistyössä K-ruoka


sunnuntai 10. tammikuuta 2016

#Tamarinhetki


Se oli hieno reissu. 

Juhlimme häitämme ystävänpäivänä -98 ja heti seuraavalla viikolla lähdimme huomenlahjarinkat selässä kuukaudeksi kiertämään Thaimaata, minä aivan ensimmäistä kertaa.

Bangkokissa nautimme nelisen päivää luxushotellista ja kaupungin sakeasta, kaaottisesta sykkeestä. Niin maalaistyttö kuin olenkin, tenhoaa minuun jotenkin suurkaupungin anonyymiys, olla yksi miljoonien joukossa, yksi tarina kaikkien tarinoiden seassa. Muistatko, mieheni,  kuinka risteilimme pitkin kaupungia Chao Phraya - joen pitkissä veneissä, yrittäen arvailla oikeaa poisjääntilaituria? Kuinka pyörryksissä olimme suunnattoman kokoisilla markkinoilla, joissa myytin kaikkea uhanalaisista eläimistä muovikippoihin? Kuinka houkuttelevia olivatkaan sadat katukeittiökojut, kuinka ihmeellisiä ennensyömättömät, meille nimettömät hedelmät? Kuinka eksyimme modernin toimistorakennuksen lounaskerrokseen, jossa lippuruokailusysteemin salat selvitettyämme söit elämäsi tulisinta kanasalaattia? Kuinka onnellinen meidän tarinamme olikaan?

Matkalla en etsi parasta kreisibailauspaikkaa, en houkuttavia ostosmahdollisuuksia (no, näitä ehkä joskus...), en samettirannan aurinkotuolia  komean rusketuksen toivossa. Haluan nuuhkia tuoksut, kuunnella äänet ja kokea elämänrytmin. Tavata ihmisen, nähdä maan kauneuden, aistia tunnelman. Ja syödä hyvin ja hyvin erilaisesti. Oppia jotakin kulttuurista, tavoista, kielestä. Astua askeleen omaan sisimpään,  taas rahtusen verran suvaitsevaisempaan ja ehkä viisaampaan.



Bangkokista jatkoimme yöjunalla pohjoiseen, Chiang Maihin. Patikoimme savuavilla, vuoristoheimojen kaskeamilla kukkulanrinteillä ja yövyimme kylissä.



Yöt paalujen varaan rakennetuissa harvalattiaisessa majoissa olivat viileitä, kävely aamu-usvassa pesupaikalle kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan lattialla nukutulla yönkankealla kropalla oudon rauhoittava kokemus. Mihin meillä on kiire?


Hymy, se kuuluisa hymy. Siellä se asuu, näissäkin kylissä. Tunnen itseni hiukan rosvoksi. Mikä minä olen tänne tunkeutumaan, omaa hymyäni tuputtamaan? 



Ja tiedänkö oikeasti mitään näiden ihmisten elämästä, elinkeinosta?
Varastan vain hymyt.



Selaan matkakuviani ja olen kuitenkin länsimaalaisen onnellinen. Koin paljon, opin paljon ja ehkä viisastuinkin hitusen. Toivon, että minä ja kaikki muut vieraat osaamme käyttäytyä.

Toivon sitä kovasti, kun katson pienen tytön (aivan kuin  Maitotyttö) suloisia kasvoja kuvieni joukossa.


Sen kuukauden päivistä jääneet muistot ovat ihanat. Katselen kuvia, muistelen, vuorotellen hymyilen, naurahdan ja välillä silmäni kostuvat haikeudesta, niiden hetkien kauneudesta ja onnellisuudesta.

Silloin ollut olemassa vielä mitään ruokabloggaajaa, ainut ruokakuva taitaa olla Chian Maissa käymälläni kokkikoulun kurssilla. Silti muistan aivan elävisti matkalta kymmenittäin aterioita, tuoksun, maun, astian, missä söimme sitä... ruokien nimet taisivat useimmiten jäädä hämärän peittoon, mutta tuon matkan jälkeen thairuokakeittokirjat ovat olleet kovassa käytössä ja ruokakauppoihin saapuneet galangal-juuret ja sitruunaruohot riemun aihe. Hitsi vie, täältähän saa välillä niitä pikkuisia kirjavia munakoisojakin.



Ihanat muistot saavat odottamaan paluuta hymyjen maahan, vaan onneksi joskus voi löytää paikan päälle makujen ja tuoksujen kautta myös kotimaassa.

Oma pieni #tamarinhetkeni löytyi  hiljattain Punavuoren Tamarin- ravintolassa. Pöytäseurana ainoastaan kamerani.



En voi sivuuttaa alkuruuaksi Larbgai-kanasalaattia. Se saa nenäni vuotamaan sopivasti ja tuon tutun tulisuuden himon heräämään. Aivan yhtä villin tulista se ei ole kuin tuo  aikoinaan Bangokin lounaalla nautittu. Mutta hyvinkin kahden chilimerkin arvoisen -tulista. Annoksessa maistuvat tutut maut ja ennenkaikkea se ihana tuoreus ja raikkaus, jonka yhdistän aina thairuokaan.



Pääruualle tilaan tarjoilijan suosituksesta listan uutuutta, Pad Tom Yum'ia, Tomyum-tahnan kera paistettuja vihreitä papuja, thai-chiliä, tuoretta basilikaa, kaffirlimelehtiä ja Thai-chilitahnaa pääraaka-aineeksi valitsemieni jättikatkarapujen kanssa.



Niin hyvää, että vaikka olen äärimmilläni täynnä, joudun testaamaan vielä paikan friteeratut banaanit.  Ja jään harmittelemaan, että mukana ei ole seuralaista, joka olisi tilannut kookosmaidossa keitettyjä mustikoita, joita olisin halunnut päästä myös maistamaan.

Ja miksi haluan takaisin Bangkokin katuruokakojuille, ravintoloihin, kokkikursseille ja brassailemaan lounaslippusysteemitietämykselläni? A) maut B) tuoksut C) siis ruoka! D)Matkaseura, joka sekoaa kanasta kookosmaidossa tai grillatuista kanansydämistä aivan yhtä perinpohjin kuin minä E) ...ja koska kamerani haluaa tällä kertaa ikuistaa KAIKEN. Ja etsimen takanakin ollaan päivityksen tarpeessa!


keskiviikko 30. joulukuuta 2015

2015 kauneimmat ruokakuvani


Valokuvaaminen on kiehtovaa. Se on myös ihan pirun vaikeaa. Siinä ei aina välttämättä auta edes kalliit välineet (tai ehkä auttaa, en ole vielä päässyt kokeilemaan), kuvan sielu syntyy kuitenkin etsimen takana, näin ajattelen.


Selasin vuonna 2015 ottamiani kuvia ja olin jotenkin vähän pettynytkin. Tässäkö ne nyt ovat, kauneimmat otokseni? Jos mietitään aloitusta vuonna 2010 (sama kamera kuin nytkin) ja käyt selaamassa arkistosta kuviani ja reseptejä, on hyppäys  eteenpäin kyllä merkittävä. Silti  vain pieni prosentti tänäkin vuonna ottamistani valokuvista on mielestäni hyviä, erinomaisia niistä tuskin löytyy lainkaan.



Syitä löytyy. Taidot ja kiire ehkä ensimmäisinä. Kumpaakin tarvitaan hyvään valokuvaan. Ei tokikaan kiirettä, vaan päinvastoin aikaa, aikaa ja aikaa. Asetelman löytymiseen, sopivaan valaistukseen. Ruoka ei ole usein kiitollisin kuvattava, vaikka se kyllä pysyy paikoillaan kärsivällisesti, kas kummaa kuinka nopeasti valuva juusto jähmettyy, kastike kuorruttuu, annos leviää, kuivuu, yrtit uppoavat. Been there, seen that.



Kolmas syy, joka on toisaalta armollinen, toisaalta este kehitykselle on varmasti hälläväliä luonteeni. Jos ei tule hyvää ruokakuvaa, mennään sitten rumemmalla. Huonompikin riittää. 



Alusta asti olen kuvannut samalla rungolla Canon EOS 1000D. Ehkä markkinoiden halvin järkkäri. Ei mikään täyskenno, jos tiedät mitä tarkoitan (öö, itse en ole ihan varma...). Linssinä on  pari vuotta myöhemmin ostettu edullinen, mutta ruokakuvauksessa perus hyvä 50mm 1:1.8. Sitten minulla on ikuisuuslainassa isäni vanha  (yli 40v) vanha jalusta Sveitsin opiskeluajoilta, jonka onnistuin juuri rikkomaan ja jonka hätäkäytössä minua on ystävällisesti avustanut Jeesus. teippi.

Kaikki kuvani on otettu luonnon valossa. Tai joskus kyllä liesituulettimen. Joulupukki toi kuin toikin ulkoisen salaman, en ole vielä uskaltanut koittaa sitä.


Kursseja ei ole paljon käyty. Kiitän luojaani, että älysin joskus mennä itseoppineen valokuvaajan ja bloggarin, Liemessä Jenni Häyrisen pitämälle ekalle valokuvauskurssille. Se auttoi suuren harppauksen eteenpäin. Muutaman tunnin olen päässyt seuraamaan myös valokuvaaja Niko Bäckströmin  ruokakuvausta eräässä sponssitilaisuudessa, jossa Teresa Välimäki stailasi kuvattavat.



Voisinpa sanoa, että sen sijaan olen itse opiskellut kaiken mahdollisen netistä, kirjoista ja alan lehdistä. Ei valitettavasti (No, kerran googlasin "moody photography"). Luuhaan täällä netissä muutenkin liikaa, aika ei vain riitä valokuvausjuttuihin, köyhien vuosien kirjaostot ovat olleet minimissä, ja lehtirahatkin sijoitan mieluummin ruoka-aiheisiin. Tai ylipäätään välillä pitää siivota (no hyvin harvoin), laittaa ruokaa ja rakastaa lapsia. Ei kun koko ajan.


Hyvä kuva ilahduttaa ja hämmästyttää itseäkin. Uskon, etten ole vielä hyödyntänyt koko potentiaaliani tällä taiteen saralla. Makron ja sen täyskennokameran (kai?) lisäksi haaveilen vielä jostakin kuvankäsittelyohjelmasta, vaikka lightroomista ja siitä, että osaisin myös käyttää sitä ohjelmaa.


Haaveilen siitä, että kuvillani olisi joskus tunnistettava tyyli ja että niistä huokuisi kuvan sielu, ruuan tarina. Että ne herättäisivät katsojassa himon ja halun, laittaisivat sylkirauhaset ylikierroksille.


Haaveilen siitä, ettei keittolusikasta aina heijastuisi kuvaajan siluetti.



Elämässä, pyhässä ja arjessa, parasta on kuitenkin uuden oppiminen ja päämäärien tavoitteleminen. Onnistumisen hetken euforiaa kannattaa hakea. Ja uskoa itseensä. Vuoden päästä haluan olla taas vähän parempi. Parempi ruokavalokuvaaja (myös parempi äiti, ystävä, vaimo -no se on ehkä vaikeaa- ratsastaja, olla luovempi, tarmokkaampi, osaavampi, lähempänä omia unelmiani).


Viimeiset viisi vuotta ovat opettaneet minut katsomaan valokuvia uudella silmällä, oppia janoen, ihaillen ja välillä hyvinkin kriittisesti. Valokuvaussilmäkin on kehitettävissä, uskon. Nykyään lehtien jutuissakin katson tarkkaan kuka on kuvat kuvannut.



Suomalaisten ruokablogien kuvien taso on  todella hyvä. Joidenkin kuvat ovat ihan ok, blogit voivat olla suosittuja myös persoonallisen sisällön kautta, eikä jokainen lukija katsele kuvia kriittisesti. Ja se on ihan ok. 

Sitten on ihan superhelmiä ruokabloggaajavalokuvaajia. Upeita kuvia löytyy vaikka Jotain Maukasta, Liemessä, Suolaa ja Hunajaa, Kokit ja Potit, Vatsasekaisin Kilinkolin ja Truly Kira - blogeista. Respect (and envy)!

Ja sitten on meitä hyviä. Mekin välillä onnistutaan ja toisinaan tosi hyvinkin! Osa melkein aina. Hieno ruokakuva sykähdyttää.