Finnjävel-ravintola on keittiömestarit Henri Alénin ja Tommi Tuomisen upea kunnianosoitus suomalaiselle ruokakulttuurille. Koskaan aikaisemmin ei lie omiin raaka-aineisiimme ja ruokaperinteisiimme sukeltavaa tutkimusmatkaa tehty tähän tapaan.
En aivan vieläkään osaa analysoida, mitä söin, näin ja koin. Tiedän vain, että kokemus oli upealla lailla käsittämätön. Eteemme kannettiin pieteetillä rakennettuja, yksityiskohdiltaan ja kokonaisuudeltaan täydellisiä fine dining annoksia. Silmät sulkiessani, makujen ja rakenteiden sulautuessa suussani, sukelsin takaisin tuttuihin suomalaisiin makuihin, kuinka osaisin sen kertoa; täydellisen karjalanpiirakan makuelämykseen tai samalla huikeaan ja tuttuun kalakeittoon, lanttuun joka maistui miljoona kertaa paremmalta kuin lanttu. Lohiannokseen joka muuttui paletilla täydellisiksi rapujuhliksi.
Varmasti osaltaan elämykseen ja aistien virittymiseen edesauttoi kaikkien yksityiskohtien huolellinen viimeistely. Ateljè Sotamaa on designin takana. Upeat astiat ja ruokailuvälineet tekivät kunniaa annoksille, kuin myös toisinpäin. Artesaanipuhallettujen lasien tai pitkänhuiskeiden ruokailuvälineiden kaunis saattoi jossakin kohtaa mennä käyttömukavuuden edelle, mutta ei sillä ollut mitään väliä, viinilasit olivat niin jumalaisen kauniita, jokainen omalla erikokoisella suuaukollaan varustettu.
Heti alussa pyydettiin kiinnittämään huomiota valojen ja varjojen leikkiin. Lasit loivat upeita kuvioita pitkin pöydän pintaa ja hämärtyvää iltaa. Upea, odottamaton yksityiskohta.
En ole ehkä maailman helpoin asiakas. Kiinnitän huomiota varmasti erikoisiin asioihin, jo senkin takia, että olen itse niin pitkään tehnyt tarjoilijan töitä. Ja silkasta kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta kyselen ruuista ja ruoka-aineista kysymyksiä, jotka usein saattavat tarjoilijan hämmennyksen tilaan. Lisätään siihen vielä pikkuisen oikoonen huumorintaju, ja siinä saakin asiakaspalvelija miettiä, että sijoitunkin asiakasrankingissä top10 :een vai olenko siellä vihoviimeisten sarjassa.
Meidän 6 hengen seuruettamme luotsasi menussa eteenpäin Sebastian, ihana, nuori ja taitava, korrekti tarjoilija, joka ei antanut kysymyksieni hämmentää. Sopivan etäinen, silti äärettömän huolehtivainen ammatissaan. Monsieur! - Madame! puhuttelimme välillä illan kuluessa toisiamme sujuvasti ja jotenkin se minulle kaikessa yksinkertaisuudessaan korosti myös ilman ainuttakaan vitsinpätkää aika ainutlaatuisesta huumorintajusta. Kiitos, Sebastian!
(huusin minä kyllä välillä myös, että "Hei, Seba!"... ettei nyt kenellekään jäisi käsitys, että osaan käyttäytyä jotenkin suunnattoman korrektisti).
Kun nyt kerran olimme paikan päälle, suhteellisen kaukaakin tultu, niin 7- ja 10 ruokalajin menuvaihtoehdoista päädyimme tuohon 10:een.
Keittiö tervehti meitä kalakeitolla, josta oli poistettu keitto, vai kuinka se meni, maussa se oli täydellisenä, sekä pienillä suupaloilla.
Meillä oli ilo vierailla ravintolassa viikolla, jolloin tarjolla oli ensimmäistä viikkoa kokonaan uudistunut ruokalista. Menun vaihto kun tapahtuu 3 viikon aikana, niin, että ensimmäisellä viikolla vaihtuu 5 ruokaa, seuraavalla sitten toiset 5 ja kolmannella viikolla se on täysin uudistunut. Paitsi onhan joku supersuosikki aina jätettävä. Kyllä. Se karjalanpiirakka.
Sienipuuro oli umamin juhlaa.
Jäämestarin lohesta vastapäätä istunut Susanna tuumasi, että tämä maistuu rapujuhlilta, enkä voinut olla kuin yhtymättä tähän ajatukseen. Niin teki!
Luusoppa oli vaikuttavan näköinen annos
Mukuloita maakuopasta yhdisti lanttuun luumun samoin kuin suodattamattoman viinin, joka oli aivan käsittämättömän hieno valinta annokselle.
Varjot, ne tanssi omaa leikkiään.
Riimihirvi.
En osaa sanoa, miten ulkomaalaiset suhtautuvat tähän annokseen. Minä otin sen vastaan melkein riemunkiljahduksin. Olin jo useamman ruokalajin ajan hiljaa itsekseni miettinyt, että suomalainen ruisleipä loistaa poissaolollaan. Mutta sieltä se vain tuli, sittenkin. Tuore, uunilämmin ruisreikäleipä, oma voi ja lasillinen piimää.
Tuntuu ihan hullulta sanoa, että kaiken sen taidokkuuden keskellä, tämä annos sulatti sydämeni, karulla yksinkertaisuudellaan. Tässä vaiheessa olisi tehnyt mieli pussata kokkia, joka tämän oivalluksen menuseen toi. Justiin näin sen piti olla.
Tulihan se karjalanpiirakkakin. Ei heti tunnista, paitsi mausta. Aivan käsittämätön.
Savusilli.
Ryynimakkara. Ryynimakkara ja veripalttu uudistivat olemuksensa. Taas ulkonäöltään upeasti rakennettu annos. Valitettavasti myös menun ainoa osa, jonka olisin voinut jättää pois, lempeä maku oli hiukan kuiva ja se oli yksinkertaisesti liian iso. Olisin ollut tyytyväisenä maistamassa postimerkin kokoista palaa, mutta melkein korttipakan kokoisena, sitä oli vain liikaa. Ja liian vähällä mustaherukkageelillä.
Omenainen alkujälkkäri.
Mustikkarättänä.
Ja suu makiaksi.
En ole mikään ravintolakriitikko, ja osaan kertoa vain, miltä minusta tuntui, miten minä asiat koin ja mikä itselleni maistui.
Finnjävel sijaitsee suojellussa, 1830 rakennetussa kivitalossa. Sen kauniit huoneet kaarevine kivikattoineen muodostavat ainoan ikävän seikan niin mielettömässä kokonaisuudessa. Ruokailukokemus, niinkuin Finnjävelissäkin saimme todistaa, on aito moniaistinen kokemus, eikä aisteista voi ainuttakaan laiminlyödä kokonaisuuden himmentymättä. Tuona torstai-iltana ravintolasali oli viimeistä paikkaa myöten täynnä ja melutaso nousi käsittämättömän korkeaksi. Se haittasi ja häiritsi kokemusta vahvasti. Uskon, että myös henkilökunta kärsii ja väsyy tälläisessä melutasossa. Finnjävel ei ole ainoa helsinkiläinen ravintola, joka samaisesta ongelmasta kärsii ja valitettavasti suojellussa kohteessa mahdollisuudet akustiikan korjaamiseen taitavat olla pienet. Ymmärtääkseni Finnjävelille on sävelletty aivan oma taustamusiikkikin, mutta sitä ei ensimmäisen 10 minuutin jälkeen enää kuullut. Toivon totisesti, että äänimaisema huomioitaisiin entistä paremmin joka ikisessä ravintolassa.
Finnjävel on kuitenkin juuri sitä mitä luvattiin: sisua, ennakkoluulottomuutta, kunnianhimoa ja ripaus suuruudenhulluutta. Ylistys vuosisatojen ruokaperinteelle.
Oikein hyvä, PRKL!
