About me

Ruokamaailman onnistumisia ja pettymyksiä äidin ja vähän muidenkin resepteillä. Gastronomian perinteet kohtaavat puolivalmisteet. Milloin missäkin kulttuurissa.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

(PULLAN) LEIPOMISEN TÄRKEYDESTÄ


Kaikki on turhaa, paitsi purjehdus. Vai oliko se puutarhanhoito?
Minä sanon, että LEIVONTA.

Taikinaterapia ei oo ollenkaan tuulesta temmattu nimitys. Itseasiassa varmasti kaikki, missä nyhjäistään tyhjästä, terapioi ja buustaa ihmisen onnistuessaan uudelle levelille, kun alussa on vaan vaikka jauhoja, maitoa, hiivaa ja muita tykötarpeita ja parin tunnin kuluttua ihana, tuoksuvainen, pehmeä korvapuusti, joka huutaa viereensä lasillista kylmää maitoa. Voiko sen suomalaisempaa, kotoisampaa ja hellempää makuyhdistelmää olla? No, ehkä se ruislimppu, voi ja piimä. Ehkä.






Kyllä ihminen tarvitsee onnistumisia. Ehdottomasti. Ja aivan ilman kenenkään kehuja, itseleivottu nisu palkitsee leipojansa tuoksullaan ja maullaan. Siihen vielä naapurin kehut paremmasta pullasta kuin pullastaan kuuluisan anoppinsa leipomat, aviomiehen hotkima 7 korvapuustin ennätys ja lasten onni ja ilo. Ja vielä viikkojen päästäkin kun Urho12v aloittaa: sä-et-oo-pitkään-aikaan-leiponu, koska-taas-leivot, äiti-kohta-sun-pitää-leipoa, mikset-sä-koskaan-leivo? Ilmeisesti olen siis tarpeellinen. The Leipoja.



Käden upottaminen taikinaan on niin konkreettista. Minä käytän ehdottomasti kyllä yleiskonetta taikinan vaivaukseen. Miksi en käyttäisi? Leivonnassa riittää työvaiheita käsillä tekemiseen, vaikka vaivauksen ulkoistaakin. 

Omat, ihanimmat lapsuusmuistot liittyvät pullaan. Kaivelin kuvia omista lapsistani leipomassa.



Näytti hyvältä, mutta Likka taitaakin levittää vain talkkia...

Sori!




Ihania muistoja. Ja hirveitä kuvia.

Mutta sitä minä vaan, että pulla on ehkä ihaninta, ilmaisinta (no ainakin halpaa) lopussa-kiitos-seisoo-yhdessä tekemistä lasten kanssa. Luovaa, silti samalla täytyy oppia kurinalaisuuttakin. Jottei hiiva pala, pulla pala, että taikina kohoaa, ettei taikina tartu.

Kaikki on niin tarkkaa ja silti jumalattoman suurpiirteistä. Ehkä siksi tykkään leivonnasta. Että osaan niin, ettei tartte mitata. Että tunnen sen sormenpäissä.




Ja vaikka pullat palaas, niin elämä jatkuu.

Ja ihan kaikessa suurimmassa hädässä: MÄ PAISTAN PAKASTEPULLIA!

Ei oo vaan pullan voittanutta. Paitsi lätynpaisto on kyllä lähellä.


17 kommenttia:

  1. Minä leivon pullaa ihan liian harvoin:( Pitäisikin ottaa ja leipoa, vaikka huomenna.

    VastaaPoista
  2. Pulla ja sen leivonta ON ihan parasta. Oispa pullaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa-a, Liisa, pitäiskö sinunkin opetella leipomaan? (...Siis Liisahan on Kivistön varsinainen leivontamestari...)

      Ei olla nähty liian pitkään aikaan. Pullakahvit, sometime?

      Poista
    2. Mun pitäis varmaan taas aloittaa toi leipominen, että voisin kunnialla kantaa leivontamestarin viittaa harteillani. Ens viikonloppuna on kyllä suunnitelmissa palautella taitoja pullataikinalla.

      Poista
  3. Pullaa.Ja kylmää maitoa.Kyllä kiitos - myös muistutuksesta! Huomenna leivotaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos tämä postaus inspiroi jonkun tarttumaan oikeasti taikinaan, niin tämän viikon hyvä työ on mun osalta paketissa!

      Poista
  4. Ihana postaus! Pullaterapia on parasta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on. Jotenkin vielä enemmän kuin mikään muu leivonta.

      Poista
  5. Ihania kuvia, ihania muistoja. Pulla yhdistää sukupolvia <3

    VastaaPoista
  6. Pulla on ihanaa! itsekin olen leiponut kummilasten kanssa pullaa, pienten kanssa se on jotenkin vielä hauskempaa. Nyt odotan innolla, että tuo minikokki kasvaa pullanleivontaikään :)

    Niin ihania pieniä leipureita postauksen kuvissa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokaisen lapsen sisimpään pitäis istuttaa pullanleivonnan siemen!

      Poista
  7. Siis vaikka en ole erityisesti pullan ystävä niin nyt kyllä haluaisin iskeä hampaani noihin sun pulliisi. Ja voi miten suloiset lapset sulla on :)

    VastaaPoista