About me

Ruokamaailman onnistumisia ja pettymyksiä äidin ja vähän muidenkin resepteillä. Gastronomian perinteet kohtaavat puolivalmisteet. Milloin missäkin kulttuurissa.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

HALLOWEENIN HELPOT MINIMUNAKKAAT

 Kaupallinen yhteistyö: K-ruoka


Karrrrmiva halloween alkaa olla aivan kulman takana.
Olen niitä ihmisiä, jotka eivät ole tunteneet itseään ihan kotoisiksi kaikissa uusissa maailmalta lainatuissa hömpsötys-perinteissä. Mikä halloween, kun meillä on pyhäinmiestenpäivä ja kekri? Eikä ainakaan mikään karkki tai kepponen? Meillähän tuo makeisten keräily ovelta ovelle tapahtuu lankalauantaina pääsiäistrullien toimesta. Juu, ja mä olen just se äiti, joka pakottaa lapsensa pukeutumaan nimenomaan trulleiksi eli pääsiäisnoidiksi, meiltä ei lähdetä pupu-, kissa- tai harrypotter-asussa.

Kuulostaa siltä, että jollakulla kiristää pipo, vai...

Onneksi olen aina ollut helppo luopumaan periaatteistani, joten lasten myötä olen kumminkin sukeltanut täysillä mukaan halloweenhörskötyksiin. Sillä onhan se ihana, sopivan pelottava mahdollisuus yhteisiin tekemisiin ja piristävä teema lokakuun loppuun.

Kovin pelottavaa ei teemaan sopivan syömisen tarvitse olla. Viime vuonna tehtiin Maitotytön kanssa mokkapaloja, joihin muovailimme marsipaanista kauniin oranssit kurpitsat. 

Joten meillä on nykyään kaapit täynnä halloween-asuja, on pidetty monet monet halloweenkekkerit naapuruston lapsille ja tykkään lasten kanssa koristella, suunnitella ja toteuttaa jotakin hauskaa teeman ympärille, hurrrrjan herkuista tarjoiltavista aina ympäriinsä leviteltäviin hämähäkinseitteihin.
 

Pikku vieraat rakastaa pukeutua. Muistan sen yhden vuoden kun Urho14v oli vielä tosi pieni koululainen ja NaapurinUllan kanssa järjestettiin meillä Halloween-juhlat ja uppoudettiin niin koristeluihin ja pelottaviin tarjottaviin, ja omiin asuihimme (tein itselleni sellaisen järkyttävän vetoketju-maskeerausnaamion, jonka jälkeen parivuotias Maitotyttö pelkäsi nähin päiviin asti pimeällä aina "naamoja"), että lopppujen lopuksi viittä vaille vieraitten saapumista tajusin, että itseasiassa, Urholle ei ole oikein mitään asua. Käärin poikaraukan vessapaperirullaan muka muumioksi, mutta eihän tuo kyllä ollut mikään leikinkestävä asu.

Aivan liian hirveät äidit vuodelta 2012

Tänäkin vuonna taitaa olla pikkujuhlat tulossa, ainakin Maitotyttö odottaa niitä ihan itsestäänselvyytenä.
Muutama herkku ja jännittävä juoma pöytään on valmistettava. Halloween inspiraatiota löytyy täältä K-Ruoka sivuiltakin teema-osiosta. Luulen että teen verinen sormi -hodareita ja pakastan jääkuutioitten sekaan pieniä hämähäkkejä. Ja sitten näitä superhelppoja minimunakkaita:



Halloween-munakkaat

24 kpl

1pkt (240 g) Pirkka Parhaat chorizo raakamakkara
6 kpl munaa
150 g Pirkka emmental-mozzarella juustoraastetta
½ dl kuohukermaa
24 kpl Pirkka mustaa kivetöntä oliivia

1. Purista chorizot kuoristaan paistinpannulle ja paista keskilämmöllä kypsäksi. Riko makkaroiden rakenne samalla murumaiseksi esim. kahden puulastan avulla. Siirrä syrjään.

2. Riko munat kulhoon ja riko niiden rakenne haarukalla. Lisää juustoraaste, kuohukerma ja chorizo kulhon ja sekoita.

3. Voitele minimuffinivuoka ja annostele omelettitaikina koloihin. Paista 175 uunissa 10 minuuttia.

4. Leikkaa oliivit pituussunnassa puolikkaiksi. Leikkaa puolet (24) oliivin puolikkaista aina kukin 6:ksi jalaksi. Ota esipaistetut munakkaat uunista ja aseta kullekin munakkaalle oliivin puolikas hämppiksen ruumiiksi. Asettele 3 jalkaa kummallekin puolelle hämppiksen ruumista. Paista vielä 5-10 minuuttia, kunnes hyytyneet läpikotaisin ja kauniin kullanruskeita.

5. Tarjoile lämpinä tai kylminä.




 Kaupallinen yhteistyö K-ruoka.



torstai 11. lokakuuta 2018

SILAKKA SESONGISSA

On se tainnu tulla sanottuakin, että silakka on niin mun lempparikala. 

Nyt on taas päästetty silakkatroolarit matkaan ja silakkaa saa hyvin kaupasta. Ehdoton lemppari on kokonainen silakka, se on periaatteessa se kaikkein tuorein vaihtoehto, kun silakan fileeksi työstämiseen ei ole hussattu aikaa. Tykkään perata ne itte, siinä ei kauaa nokka tuhise ja voissa paistetut, ruisjauhoissa pyöritellyt silakat vaan on parhaimpia mitä tiedän. Ne pitää paistaa niin, että ruoto häntineen on syötävää.  
Haaskheelle ei jää kun  silimät! No ei vaiskaan, kyllä mä sen pään irrotan ja sisuskalut.

Myös joulupöydän kalaherkuista rakkaimmat ovat mulle äitin tekemät valkosipulisilakka ja sinappisilakka. En ole vielä tavannut ainoatakaan silliä, joka nuo päihittäis mun rankingissa.

Tänään on lehdissä silakkareseptit mun käsialaa. Reseptejä tehdessä ei ollut vielä kokonaisia saatavilla, joten jouduin tyytymään silakkafileisiin. Onhan ne helppoja ja käteviä. Sitruunamuusin kanssa wasabituorejuustolla täytettynä aika ässiä, tuossa yläkuvan kivillä.



Silakkapihvit paistuvat myös uunissa, kuten myös monenlaiset silakkarullat ja vuoat. Oma valintani osui tällä kertaa välimerellisiin mausteisiin, tomaattiin, fetaan ja oliiveihin.


Silakka ottaa itseensä vaikka mitä maustetta, se suorastaan nauttii marinoinnista. Taipuu hyvin limellä kypsytettyyn cevicheenkin, joka taas maistuu upeasti saaristolaisleivän pinnalla,



Oikein hauskan illanistujaisruoan saa valmistamalla silakoita kuin etanoita, pannuineen kaikkineen. Tämä on yksi mun ikisuosikeistani.

Ja sitten vielä kolme syytä seuraavan herkkuleivonnaisen valmistukseen:

Koska syksy.
Koska kurpitsa-aika.
Koska porkkanakakku.

Pahoitteluni etukäteen porkkanakakun ystäville. Tästä tuli vielä parempaa.



keskiviikko 10. lokakuuta 2018

ESTONIAN BURGER FACTORY




Yksi matkailun ihanuuksista ovat uudet ruokakokemukset.
Perheellisen 7- ja 14v. lapsilla varustetun ruokabloggaajan arki ja varsinkin lomat on yhtä tasapainoilua ruokafiilistelyn ja arjen realiteettien välillä.

Kai ymmärrätte mitä tarkoitan? Ei ihan fiilistellä.
Tai siis kyllä kai ne tuosta kasvaa ja viisastuu ja kansainvälistyy, mutta lähtöpointsi on, että uudet kulinaristiset kokemukset eivät paljon VVK. Urho14v. on suostunut syömään esim. pizzaa vasta reilut pari vuotta (pizza, tuo kulinaristisen kokemusten huipentuma... mutta ehkä ymmärrätte mitä ajan takaa).

Joten kun matkustetaan, usein tärkeintä on nälkäkiukkukohtausten  minimointi muutenkin räiskyvässä perheessä. Silloin äidin on tehtävä kompromissi, välillä tärkein ruokapaikan valinnan kriteeri on lasten oletettu suhtautuminen paikkaan. Eikä kyse ole pelkästään tarjottavasta ruuasta vaan myös hyvin usein ravintolakäynnin kestosta. Useamman tunnin nautiskeluillalliset eivät vielä ole kovin kova sana meidän jälkipolven keskuudessa.

Toisaalta, mäkkäröidessä saa aina mahan täyteen edullisesti. Onneksi äitillekin kelpaa Mäkkäri. IsoHoolta ei kysytä. Ainahan nelihenkisessä perheessä joku hannaa vastaan.

Meidän tämän kesän kesämatka supistui vajaan viikon retkeen Virossa. Tallinnassa olimme  kaksi yötä Pirita Spa -hotellissa Iso-Hoon ikääntymistä muistaneen työnantajan lahjoittamalla lahjakortilla. Olimme reissussa autolla, koska jatkoimme siitä vielä Pärnuun. Tämä olikin oikein kätsyä, koska Pirita tunnetusti on hiukan syrjässä keskustasta. Toisaalta, ihan pikku vinkkinä, oletteko koskaan etsineet kohtuuhintaista  parkkipaikkaa keskustan tuntumasta? Tai ylipäänsä parkkipaikkaa minkä voisi maksaa suomalaisella puhelimella? Voin sanoa, että otimme ns. riskin...

Tämä mun ravintolajuttuni leviää taas käsiin: Mutta saavuttuamme sateiseen (kyllä, onnistuimme viime kesänä valitsemaan juuri ekan viikon heinäkuuta, joka ei siis ollut mitenkään helteinen) Tallinnaan aamulaivalla, lounastettuamme Piritassa, patsasteltuamme ympäristössä ja testattuamme Piritan uima-altaan urheilulliset ilot, olin katsastanut meille illalliseksi Tallinnan parempaa burger-tarjontaa.

Vähän niin kuin win win- lopputuloksen toivossa. 


Burgerit nimittäin vielä maistuvat kaikille perheessämme, joten sillä on hieman pelattava ja omasta puolesta toivottava, että törmäämme erityisen hyviin burgereihin.

Estonian Burger factory (Pärnu maantee 41a)valikoitui kohteeksemme. Se sijaitsee niukin naukin vanhan kaupungin ulkopuolella. Maanantai-iltana paikalla ei ollut hirveästi asiakkaita. Ravintola oli sopivan kolkon industriaali, sellainen ettei tarvitse empiä oliko tämä ravintola tarkoitettu meille.

 Paikan burgerit valmistetaan paikallisesta itsejauhetusta luomukasvatetusta Angus- karjasta. Parilalla paistetut ja savustusuunin (vai hiiligrillin?) kautta pöytään tulevat hampurilaispihvit olivat  meheviä, ihanan mediumeja ja todella tuhdin kokoisia. Raaka-aineissa muutenkin suositaan paikallista tuotantoa. Menu on tosi kattava, siitä löytyy kyllä hampurilainen jokaiselle. Mutta me mentiin tietysti klassikoilla.




Palvelu oli ystävällisen mutkatonta, kuten kuuluukin. 


Otimme alkupalaksi jaettavaksi pekoniin kääräistyt jalapeñot. Ei aivan mitä odotin, taisin odottaa niitä pakastepussista frittikeittimeen kaadettuja, joten eteen kannettu lautanen ylitti odotukset.


Annokset sisältävät pelkät burgerit sisältöineen ja tilpehöörit tilattiin erikseen.

Kotitekoiset ranskikset maistuivat kaikille, ihan au naturel. Listalta löytyi myös kattava valikoima paikallisia oluita.



Masut täynnä ja tyytyväisenä meidän perhe oli valmis käpertymään hotellin sänkyihin. Äitikin oli ihan tyytyväinen. Laatuburgeri. Jossei nyt ihan paras koskaan syömäni niin kiitettävällä arvosanalla kuitenkin. 

Hyvässä ja kivassa ravintolassa, vieraassa paikassa ja selvässä synkassa henksun kanssa olen ottanut tavakseni kysyä henkilökunnalta ravintolasuosituksia. Tällä kertaa rajasin sen koskemaan nimenomaan  hampurilaisia.

Sain suosituksen Uulits- nimisestä gourmethampurilaisravintolasta. Tallinnassakin tuntuu olevan nostetta paikallisille herlevityyppisille keittiömestarivetoisille burgerravintoloille.

Toinen suositus oli Estonian Burger Factoryn  oma uudempi, vanhassa kaupungissa sijaitseva ravintola Mini Burger Factory.  Paikan erikoisuus on, että samaan annokseen kuuluu kolme erilaista miniburgeria ja kullekin lasillinen juuri sille mätsättyä olutta. Hauskalta kuulostava konsepti. Jaoin jo tätä suositusta eteenpäin kylässä piipahtaneelle Suomelan perheelle, joka oli juuri menossa viikonlopuksi haasteellisella eli sekalaisella seurakunnalla Tallinnaan ja tämän tyyppisen ratkaisun koettiin koituvan enemmistön onneksi. Mitäs sanoo Marja kokemuksesta?









lauantai 6. lokakuuta 2018

KEHNÄSIENIRUUKKU


Eikä todellakaan mikään kehno sieniruukku. Eikä kehno sienisato 2018, vaikkakin minun tapauksessani se on ollut lähinnä kehnäsienisato. Jos nyt pysytte perässä tässä varsinaisessa verbaali-ilotulituksessa (ja tähän toden totta laittaisin monta kylki kallellaan nauravaa hymiötä, ellen olisi päättänyt, etten käytä hymiöitä leipätekstissäni, kommenteissa ne on kyllä sallittuja tällä mun ihka omalla säännöllä). 

Kesällä kuuntelin ihan rauhassa kun povattiin, että ei ei, nyt ei tuu sieniä ollenkaan, kun on ollut niin kuuma ja ajattelin, että katsotaan nyt vasta  virallisena sienikautena, mikä se saldo on. Ja kyllä se 2018 taitaa jäädä kirjoihin ja kansiin aivan hillittömänä tattivuotena ainakin, niin olen ymmärtänyt kun olen katsellut ja kuunnellut kun ihmiset ovat raahanneet niitä kiloittain kotiin. Mustatorvisieniäkin on ollut julmetusti. Jos mitään sienistä tiedän, ja siis en todella paljoakaan, tiedän sen, että vuodet eivät ole veljeksiä sienisadon suhteen, eivätkä kaikki lajit ponnista maasta samaa tahtia joka vuosi. Muistan sen yhden kevään kun huhtasieniä oli kaikkialla, mutta sen koommin en ole niihin törmännyt. Tänä vuonna olen tavannut epätyypillisesti hirveän isoja valevahvero esiintymiä (mitätön ruokasieni, vaikkei myrkyllinen).

Mutta itse olen aika epäonninen sienestäjä. En esimerkiksi ole törmännyt yhden ainokaiseen herkkutattiin (ensi syksynä tulen sieneen joko Jotain Maukasta- Marin  tai Hellan ja Viinilasin- Johannan luo ihan vaan se tatinkiilto silmissä. Muutkin saa tarjota sienestystreffejä. Mutta vaan tosi tarkoituksella!).

Olen sitä miettinyt, että miksi näin, ja tälläisiin johtopäätöksiin olen metsässä samotessa päätynyt:
- En vaan yksinkertaisesti tunnista herkkutattia.
- Käyn aina samoissa maastoissa, koska takapihaltani aukeavat metsät kävellä kuinka pitkään tahansa, ja olen vakuuttunut, että nuo metsät, jotka ovat sekoitus jylhää kalliota (joo, todellakin täällä lakeuksilla) ja melkein märkää nevaa välillä tai läpipääsemätöntä ryteikköä, ovat jotenkin poikkeuksellisen köyhät sienivalikoimaltaan. Juu, löydän kangasrouskuja (paitsi tänä vuonna en nimeksikään), olen törmännyt satunnaisiin lampaankääpiin(tänäkin vuonna) ja vaaleaorakkaisiin ja joka vuosi löytyy takuusato kehnäsieniä, mutta minä en näissä metsissä oikein koskaan törmää esim kantarelleihin, suppiksiin, herkkutatteihin, karvarouskuihin jne. Tahdonvoima ei tunnu auttavan.
- Aloitan sienikauteni aina liian myöhään. Löydän vapaata aikaa sienimetsällä samoamiseeen vasta sitten kun ensimmäiset yöpakkaset jo mustuttelevat satoa tai rankat sateet ovat piiskanneet ylisuuriksi kasvaneet yksilöt niljakkaiksi ex-sieniksi. Meinaaminen kestää liian kauan.
- Lisäksi parhaat sienilöydöt osuvat kohdalleni silloin kun olen koiran kanssa metsässä irroittelemassa ilman veistä ja varsinkin ilman mitään pussia tai koria, nimimerkillä  uhraanko rintaliivini kantokopaksi.


Nuorehkoja kehnäsieniä
 Mutta se ei niin kehno kehnäsienisato: Se on ollut omilla metsästysmaillani riittoisa. Kehnäsieni on siitä hauska sieni, että se siis on käsittelemättä syötävä *** ruokasieni, mitä ihan kaikki eivät ole ottaneet repertuaariin. Se on itseasiassa tosi, tosi helppo vuorenvarmasti tunnistaa ja Sillä Sipulassa onkin annettu hyvät ohjeet tähän, mutta se on vähän ikävän eri näköinen eri ikäisenä. Ne keltaiset isot, laakeat ja reunoista säteittäin haljenneet tai jopa ylöspäin käpertyneet keltaiset sienetkin ovat nimittäin kehnäsieniä. Ja sitten sillä on yläpäässä tuo sukka, joka tuo mieleen aina mulla myrkkyvaroituksen. Onneksi niitä löytyy aina yleensä iso esiintymä ja monen ikäisiä, eli silloin tunnistaa myös nämä sammaleesta puskevat helmenhohtoiset kyrväkkeetkin kehnäsieniksi. 

Mutta tuo retroista retroin ruoka, sieniruukku. Muistatteko aikaa kasarin lopussa ja kenties vielä ysärin alussa, kun joka ravintolassa löytyi listalta ainakin äyriäisruukku ja sieniruukku? Tuo ruukkujen kulta-aika on syöpynyt mieleeni, olinhan silloin nuori ja rakastanut, enkä silloinkaan kummoinen pihvin syöjä, joten ruukut, ne oli mun juttu (terveisiä myös Fransmannin aurajuustoiselle broilerruukulle ja ai niin, ei sovi unohtaa pippurista härkäruukkuakaan! So retro!).

No nyt tuli sellainen sieniruukku-olo (en yritä tällä tekeytyä nuoremmaksi tai edes kovin rakastuneeksikaan). Helppoa helpompi, ihan tavallinen, eipä paljon reseptiä edes kaipaa:


METSÄSIENIRUUKKU
2:lle 
1/2-1 l tuoreita metsäsieniä, yhtä lajiketta tai sekoitus. Erillistä esikäsittelyä eivät vaadi esim. kehnäsienet, tatit, kantarellit, suppikset, lampaankääpä ja vaaleaorakas
2 rkl voita
1 iso keltasipuli
4-5 siivua pekonia
2 dl kermaa
suolaa, mustapippuria, tuoretta lehtipersiljaa
2 dl juustoraastetta, voimaksa on hyvää, esim Emmental tai Gryere

Pilko puhdistetut sienet pannulle tirisemään voin kanssa. Lisää muutaman minuutin päästä silputtu pekoni ja hienonnettu sipuli ja paistele  miedolla kunnes pekoni kypsää ja sipuli kuullottunutta. Kermat sekaan ja mausta suolalla ja pippurilla. Anna tekeytyä muutama minuutti ja laita sitten kahteen uuninkestävään pikkuruukkuun. Jaa juusto päälle ja anna kuorruttua uunissa. Tarjoile uuniperunan kanssa, leipää unohtamatta.


Kävin läpi omat sienireseptini tai siis ainakin ne, johon olen muistanut laittaa sienitägin...

Kannattaa käydä katsastamassa, tämän alta löytyy 25 reseptiä.

Siellä on muun muassa ihana sienijulienne, maa-artisokka- ja kantarellilätyt (pihvit), monenlaista pastaa, keittoa ja salaattia. Ihan voin sanoa, että proudly presented.

Mutta ei hirveesti tattiruokia....