Vaihtelua arkiruokaan!

Kun arkiruoasta on kyse, on avainsanana nopeus ja helppous. Kaupassa ostoksia kiireellä haaliessa tai ruoanlaittoblockin yllättäessä (tiedäthän, kun ei tuu mieleen ainuttakaan reseptiä mitä vois tehdä siihen hätään) tuntuu, että avainsana vois olla myös kyllästyminen. Tarttee uutta verta arkiruokarepertuaariin.

Tänään Lännen Median ruokatorstai -sivustoilla suurimmissa maakuntalehdissä löytyy omat  ehdotukseni pikaisiin arkiruokiin. Liputan edelleen ihan arjessa perinteisille suomalaisille kotiruoille, keitoille, kastikkeille ja laatikoille sekä nopeille wokeille
ja pikaisille pastoille.

Yläkuvan värikkään kana-vuohenjuustopannun parasta antia ovat ihanat kasvikset.

Lohipastan maustaa uudelleen fenkoli ja jugurtti.

Yhden pellin tekniikalla valmistuu uunissa makoisat kasvislantit ja hunajaglaseerattu lohi.

Ja supersuursuosikkini on naudanliha ja parsakaali pikapaistettuna. Niin yksinkertaista. Niin nopeaa. Ja absoluuttisen herkullista!

Tsekkaa siis reseptit tänään torstaina 3.3  (Aamulehti, Satakunnan Kansa, Lapin Kansa, Kainuun Sanomat ja Pohjolan Sanomat, Ilkka ja Pohjalainen sekä Turun Sanomat, Kaleva, Keskipohjanmaa, Hämeen Sanomat ja Forssan Lehti).

Herkullista arkiruokaa teidänkin perheelle!

Sulvan Kestikievarin viikinkipidot

Sulvan kylässä, jossakin Vaasan ja Laihian välisuunnalla sijaitsee Sulvan Kestikievari, jossa vietetään Pohjolan villeimpiä viikinkipitoja. Been there, done that. Ja vielä muistankin kaiken.

Ihan suunnittelematta helmikuusta kehkeytyi viimmoisen päälle viikinkikuukausi. Ensin ystävämme kutsui meidät juhlistamaan viisikymppisiään villeissä viikinkipidoissa, sitten sain kunnian leipoa viikinkihäihin valtavan viikinkimiekka- hääkakun ja pisteenä sen iin päälle Urho11v. matkusti Heerenveeniin, Hollantiin, edustamaan Suomea nuorten epävirallisissa Euroopan mestaruuskisoissa eli Viking Race'issä.

Äidin urheiluperinteisiin (ja vartalolle) sopii paremmin edustaminen ruoan ja juoman ympärillä pyörivässä juhlinnassa. Pidot olivatkin mitä parhaimmat. Lumipyryisessä helmikuun illassa illan isäntä ja juhlakalu oli järjestänyt meille linja-autokyydityksen Seinäjoelta Sulvaan ja takaisin. Aperitiivit pysähdyttiin nappaamaan Kyrö Distilleryssä.

Sulvassa saavuimme idylliseen ja ihanan lumiseen vaippaan kietoutuneeseen pohjalaiseen pihapiiriin. Vanha kunnostettu pohjalainen hirsitalo tarjoaa monenlaista kokous- ja pitopalvelua, josta nämä viikinkipidot taitavat olla hillittömimmät ja suosituimmat. Näin se käy:

Kullekin osallistujalle oli katettu kypärä, sarvella tai ilman ja viikinkitunika, joka suojasi juhlavaatteita tarjoilijan präiskytellessä viiniä peltituoppeihin. Käsin syödessä sitä tarvittiin myös omien käsien pyyhkimiseen. Eikä kukaan hullu tietenkään omaan tunikaansa käsiään pyyhi vaan rennosti vierustoverin selkämykseen. Kestikievarin isäntä kävi läpi viikinkietiketin, jotta osasimme käyttäytyä. Välillä kajautettettiin isännän johdolla ilmoille karmeita viikinkihuutoja ja omaakin ohjelmaa oli , onnittelupuheita ja sellaista. 

Pöytään kannettiin pitkät laudat, joissa kuudelle hengelle aina kilon kimpaleet ylikypsää possua, härkää, kanaa ja lohta, sekä 2 kiloa aivan mielettömiä ribsejä. Lisäksi jokaiselle oli muhkea uuniperuna ja kastikkeeksi kipoissa aiolia. Lautaseksi oli katettu tortillalätty ja aseeksi kullekin morapuukko. Peltimukin viereiseen snapsilasiin kaadettiin vielä viikingin verta. Vai olisko ollu vastustajan.Ateria päätettiin jäätelöön, sitä ei nyt ihan saanut kauhakaupalla kaapia, mutta eipä olisi masuun mahtunutkaan.

Jotenkin tämä barbaarinen syöntitapa sai juhlakansan vallan riehaantumaan. Kestikievarin isäntä haki välillä kitaran ja lauloi ja kertoi hauskoja juttuja. Ja olihan meillä itselläkin tietenkin hauskat jutut. Ainakin omasta mielestä.

Sanalla sanoen melkoista ilonpitoa. Eikä nälkäiseksi jäänyt kukaan! 

Kiitos vaan Kari ikimuistoisita pidoista! Ja onnea seuravalle vuosisadan puoliskalle!

Kyrö Distillery Company

Suomalainen sauna. Siellä sikiää perinteisesti mahtavimmat ideat (sekä iso osa väestöstämme). Saunasta sai alkunsa myös kaveriporukan kesken ajatus ruis-tislaamosta... ja loppu onkin historiaa.

Isossakyrössä, Etelä-Pohjanmaalla, vanhassa meijerissä sikiää siis Suomen tämän hetken trendikkäin juoma. Alkuperäinen tuote, ensimmäinen suomalainen 100% rukiinen single malt viski valmistuu juotavaksi 2017. Se on tislattu kahteen kertaan ja kypsyy amerikkalaisissa valkotammitynnyreissä.Sitä odotellassa voi maistella vaikka Juuri- kypsentämätöntä ruistislettä.

Mutta se hittien hitti on tietenkin Napue -gin. Napue valmistuu 12 perinteisestä kuivatusta yrtistä ja 4 tuoreesta suomalaisesta luonnosta kerätystä raaka-aineesta; mesiangervosta, tyrnistä, koivunlehdistä ja villikarpaloista, jotka antavat sille sen ainutlaatuisen, jäljittelemättömän maun. Napuesta valmistettu Gin&Tonic palkittiin 2015 maailman parhaana arvostetussa (n. 150 osallistujaa 90 maasta) International Wine & Spirit Competitionissa. 

Pääsin maistamaan tuon kuulun GT:n sen syntysijoilla Kyrö Distillery Companyssa, entisessä Kyrönmaan meijerissä, Isossakyrössä, siis ihan tässä hoodeilla. Ravintola on auki joka kuun ensimmäinen lauantai ja tislaamokierroksia tehdään myös tilauksesta. Herkullisen juoman seurueellemme tarjosi muuten viiskymppisiään juhliva ystävämme, joka kyyditsi koko juhlaremmin linja-autolla Vaasan suuntaan juhlimaan ja järjesti ehkä parhaimman pitstopin ikinä kurvaamalla Kyrö Distilleryn pihaan. Tai linja-auton kuljettaja kurvasi, muut juhlimme.

Mutta se Gin&Tonic. Tehdäänpä se isäntien suositusten mukaan.

Maailman paras G&T Kyrö Distilleryn Napue Ginistä

Matala, laajasuinen lasi
jäitä
4cl Napue giniä
12 cl Fever Tree Indian Tonic 
rosmariininoksa
muutama suomalainen karpalo

Täytä lasi reilusti jäillä, näin juoma pysyy tarpeeksi kylmänä, eikä laimene liian nopeasti. Mittaa (aina) lasiin 4 cl Napueta. Kaada päälle hyvälaatuinen tonic ja  sekoita. Viimeistele rosmariininoksalla ja muutamalla karpalolla. Nauti!

Mielelläni olisin laittanut tähän myös kuvan ruispellossa ilkosillaan juoksevasta tekijäporukasta, mutta koska Mari ehti jo, ei mun tartte.

Lisäisin vielä, että  minä en mitään ginistä ymmärrä, mutta olipa hyvää. Nanna on nyt Napue-fani. Koska, no, Napue on nannaa!

Tsemppiä kohti tavoitetta; Maailman tunnetuimmaksi Ruistilaamoksi 2022 mennessä! Niinhän se on, priimaa pakkaa tulohon.

Faktat ja storyline  Kyrö Distillery Companyn sivuilta.

PULLA. EI MULLA MUUTA.

Pullantuoksu. Sen pehmeys, sen tuoreus, sen lämpö, sen MAKU.

Sen maku yhdessä kylmän maitolasillisen kanssa. Pullaa syödessä voi olla ainoastaan onnellinen. 

Pulla on zen. Pulla on Yoda. Pulla on pala taivasta. Pala pullaa on taivas. Pulla on hirsimökki ja leivinuuni. Pulla on mumman syli kun lapsenposki painautuu vasten vähän jauhoista kaatia. 

(Ei, en tietääkseni ole syönyt mitään sieniä tänään).

Korvapuustit on ehkä parasta mitä tiedän. Osaan tehdä hyviä. Ja kauniita. Mumma opetti, että puusti pitää painaa kahdella sormella lyttyyn ihan pohjaan asti. Ja jos toisinaan tuleekin susirumia, niin nekin on silti hyviä.

Joskus voi vähän leikkiä. Tehdä vähä kuin bostonia tai ymmyrkäistä nyhtöpullaa. Siitä on herkullista repäistä käsin pala. Repäistä toinenkin, jos ensimmäinen oli liian pieni (ainahan se on).
Ei unohdeta taikinasta kardemummaa, ei välistä kanelia, mutta tehdään täytteestä pikkuusen erilaanen.

Resepti tähän mun nyhtöpullaan löytyy  Apetinan sivuilta. Vinkiksi vaan, että jos seuraavalla kerralla tekisit vaihteeksi vaikka tätä.

Yhteistyössä Apetina.com

#KEITTIÖPAHE: PURKKIRAVIOLI

Ruokablogeissa kiertää #keittiöpahe haaste. Keittiöpaheeksi  luetaan sellainen ruoka, jonka valmistukseen ja syömiseen henkilö lankeaa toistuvasta, jota suorastaan himoitsee. Esimerkiksi porkkanaa ei tule lukea keittiöpaheeksi, koska se on aivan liian terveellistä. Paheellisuus-aspekti täyttyy usein epäterveellisyys-määrityksen kautta, voipa se olla jotain sellaista, jonka valmistusta kuvittelee muiden paheksuvan, vaikka einestä. Sen syömisestä saattaa tulla jopa pikku morkkis. Ruokabloggaajana kantaa usein tahtomattaan ja joskus hiukan omastakin tahdosta sellaista "puhtaista raaka-aineista, yksinkertaisen merokkaasti mutta alusta asti valmistettua ruokaa" -viittaa. Todellisuudessa tuo viitta sopii vaan harvoille hartioille ja suurin osa meistä kokkaa hyvin aikein, mutta välillä sortuen. Totta se kyllä on, että kun ruuanlaitossa oppii arvostamaan raaka-ainetta, sitä harvemmin enää haksahtaa einekseen.

Mitä niitä nyt sitten on ollu? Noodeli-Nata taisi haasteen aloittaa ja noodelit onkin paheista ainoa, joka on mennyt vähän minulta ohi. En ole vaan oppinut niille instanoodeleille oikein koskaan. Varmaan tykkäisinkin. Sen sijaan esimerkiksi valmismarinoidut siivet, Mäkkäri, pakastepizza, juustonaksut ja pannini sopivat tämän likan paheelliseen elämään enemmän kuin hyvin.

Mutta oma keitiöpaheeni on PURKKIRAVIOLI. Sitä  syödään 3-4 kertaa kuukaudessa, kiireessä ja laiskuudessa. Se on syntisen halpaa ja viettelevän nopea lämmittää. Paksu parmesankerros peittää ja parantaa hiukan makua. Minä en sitä himoitse, mutta häpeän, oi häpeän, että valmistan lapsilleni niin usein tätä köyhähköä, prosessoitua ateriaa. Vielä suuremmin häpeän, että molemmat lapseni ilmoittavat lempiruuakseen raviolin. Se tarkoittaa nimenomaan purkkiversiota. Takuuvarmasti lautanen syödään tyhjäksi. 

Keittiöpaheeni on siis purkkiravioli, joka on pikku timanttieni mielestä parasta mitä pystyn heille ruuanlaiton saralla tarjoamaan.

Kaikki "lapsen suusta kuuluu totuus"-kommentit tullan poistamaan!

Kiitos haasteesta Tiskivuoren emäntä. Haastan kaikki blogini lukijat kertomaan oman keittiöpaheensa kommenteissa.

Taanoisella Ruotsin reissullakin ostettiin ICAsta purkkiraviolia kotiin viemiseksi. Pars tuliainen ikinä...

Lämmintä leipää

Vaihto-oppilaana Ameriikan kultamailla ollessani minulla oli ensimmäisessä perheessäni sangen erikoinen äiti. Tai kukaties, ehkä se erikoinen olin minä. Joka tapauksessa, kulttuurit kalahtivat yhteen kovalla kolinalla. Kiltti tyttö olin toki, emme me koskaan riidelleet, vaikka silmiä teki mieli joskus pyöritellä äidin edesottamuksille. Äidillä oli punertava papiljottikampaus ja ellei sitä ehditty laittaa, saattoi päähän pistää kirkkoreissun ajaksi myös peruukin. Joustavia teryleenihousuja löytyi kaikissa väreissä. Äiti ei käynyt töissä, taisi työkseen suunnitella minulle koulupäivän jälkeisiä askarelistoja. Päälle liimatuin kaikista äidin ominaisuuksista oli kuitenkin hänen äänensä, tai pikemmin puhetyylinsä. Se oli silkkaa, paksua, marilynmäistä hunajaa. Tilanteessa kuin tilanteessa. Kuinka puhelimeen voi vastata ”hello-o?” niin silkan siirappisesti?

Äiti oli siis samainen, joka pani minut kuorimaan pickup truck -lavallisen porkkanoita ja joka aina shoppailureissulla käytti tuota hunajaista ääntään lausuen ”I think everyone is going to pay for their own lunch today…” Erikoisinta minulle oli ehkä sunnuntain kuponkisulkeiset kun lehdistä leikattiin kauppareissua varten juhlavan paksu nippu erilaisia alennuskuponkeja. TG tämä tapa ei ole levinnyt Suomeen. Tai laskujen maksaminen shekillä lähettäen niitä kirjekuorissa pitkin osavaltioita. Se oli kieltämättä kätevää, että postipoika otti mukaansa myös laatikkoon jätetyt postitettavat kirjeet, kunhan muisti nostaa sen lipun merkiksi postilaatikkoon.

Ja sitten olivat kaupan no name brands. Ne olivat aina mustavalkoisissa pakkauksissa, ilman tuotemerkkejä (oikeastaan aika tyylikkäitä) ja edullisia. Niitä meidän perhe osti. Ikävintä silloin oli, että ne eivät useinkaan olleet aitoja asioita vaan vaikkapa imitation cheese product tai butter like product.  Kuinka kukaan voi ostaa – edullisestikaan – ­ imitaatiojuustosiivuja?

Nuo traumaattiset kokemukset käsiteltiin nuoruuden innolla mappiin öö. (Ja disclaimer: Kaikki amerikkalaiset perheet eivät varmasti olleet edellä kuvatun kaltaisia.) Sieltä ne eivät ole yhtään hankaloittaneet suhdettani Pirkka-tuotteisiin, joihin on kehittynyt varsin lämmin suhde, niin kuin kai monelle meistä. Pirkka-tuotteen ostaessa tietää saavansa laadukasta järjelliseen hintaan. Ja joo, oikeaa juustoa.

Tiesittekö, että Pirkka on matkannut meidän kanssamme jo 30 vuotta? Nimi ja sanoma on niin tuttu, että melkein tekisi mieli sanoa mainosjinglejen sekoittumisen uhallakin, että mitä meillä oli ennen Pirkkaa?

Pirkka ei ole mulle pelkästään tuotemerkkiperhe. Ensiksi ajattelen aina lehtiä, joiden resepti-osiot luetaan tarkkaan. Niistä on jäänyt monta reseptiä repertuaariin ja yleensä kokeiltavaa löytyy joka numerosta. Nykyisin kiinnitän huomiota myös herkullisiin ruokakuviin ja stailaukseen. Pirkka ja K-ruoka-lehti ovat ihan parhaita kotimaisia ruokalehtiä! Jossain vaiheessa elämää aloin skippaamaan Apu-lehden vitsipalstan vaan Niksi-Pirkkaan ei koskaan kyllästy.  Toisinaan niksit ovat aivan oikeasti nerokkaita ja toisinaan ei, mutta silloinkin ne ovat yleensä aina viihdyttäviä. Että joku oikeasti…? (…ripustaa teepussin kuivauskaapin alaritilään roikkumaan jotta voi dipata sitä kupilliseen –ja toiseen ja kolmanteen – kuumaa vettä. Tai käyttää pitkillä ajomatkoilla pelkääjän paikalla torkkuessa sukkahousuja sitomaan pään otsanauhan tapaan niskatukeen. Ei pääse pilkkimään, ei heilumaan eikä niska kipeydy.)

No, te haluatte palavaksenne tietenkin tietää nyt mikä on mun suosikki Pirkka-tuote.  Monesta, niin monesta tykkään vaan yksi on ylitse muiden: Pirkka ciabatta esipaistettu italialainen maalaisleipä.

Jos et asu missään herkkuleipomoiden äärellä eikä oman leivän leipominenkaan tuota takuuvarmoja herkkutuloksia, käänny vaan Pirkka ciabattan puoleen. Niissä on pitkä päiväys, joten muutama voi aina olla varastossa odottamassa kun illan salaatti tai keitto kaipaa tuoretta rapeakuorista leipää. Hinta on just alle euron.  Usein ciabatta pelastaa myös viikonlopun aamiaisen luksukseksi. Luksukseen kun kuuluu uunituore leipä.  Ja ihan ehdoton ciabatta on juhlissa. Meillä on aina lämpöisen tuoretta rapeakuorista maalaisleipää tarjolla kaikissa pidoissa. Ja tästä ottakaa te vinkki; se on nimittäin piste iin päälle missä tahansa pitopöydässä, tuore leipä. Enkä aina ole edes kertonut, etten se minä ollut, se oli Pirkka. Onko se valehtelua jos tyytyy vain hymyilemään kun joku kommentoi: ”Sä oot taas leiponu niin ihanaa leipää?” Hei ja paistotuoksu tulee taloon myös, toisin kuin muualta rahdatussa leivässä. Jos olen intaantunut tekemään turhaneksoottista ruokaa, ovat lapset täyttäneet mahansa voilla ja leivällä (en ole varma onko tämä bonus?).

Jos leipää jää tähteeksi, se on just oikeanlaista bruschettoihin  seuraavana päivänä.

Niistä onnistuu mainiosti myös tuollaiset kasari-lämppärit. Sellaiset aidon tavalliset joista Amerikan herkkujen keskellä joskus haaveilin.

Kasarilämppärit (Pirkka 30v. kunniaksi vaikka kokonaan Pirkka-tuotteista)

1 Pirkka ciabatta paistettuna

kinkkua tai tonnikalaa

ananasta

tomaattia

juustoraastetta

voita

2 munaa

paprikajauhetta

Halkaise Pirkka ciabatta pituussuunnassa. Voitele molemmat puolet voilla. Asettele päälle kinkunsiivut tai tonnikala, kuutioituja tomaatteja ja ananasrenkaat. Sekoita rikotut kananmunat juustoraasteeseen ja mausta paprikajauheella (myös loraus sinappia on kiva). Kaada juustokuorrute leivänpuolikkaiden päälle. Kuorruta uunissa 200 asteessa kunnes juusto kuplii iloisesti. Leikkaa annospaloihin ja tarjoile.

Kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa

MITÄ LAPSI TEKEE RAVINTOLASSA?

No syö tietysti, sanot.

Aina se ei ole niin yksinkertaista. No tai syöminen on. Lapset joko syö tai on syömättä. 

Lasten kanssa on joskus pakko kiva käydä syömässä ravintolassa. Meillä sitä harrastetaan ehkä kustannussyistä verraten harvoin ja jos lapsilta kysyy matkoillakin, että minne ravintolaan mennään, on vastaus jee, Mäkkäriin.

Kun suku syö yhdessä tärkeinä päivinä olemme yrittäneet istuttaa lapsiin ajatuksen pöydässä loppuun asti istumisesta ( ja myös arkisin syömme saman aikaan yhdessä keittiön pöydän ääressä). Silti se on vaikeaa. Meidän lapset on aika villiä pelleilijöitä ja isänsä on kolmas, eli meno  arkiruokapöydässä on välillä kuin stand up -keikalta. Minä ilonpilaaja yritän hillitä menoa minkä pystyn. Molemmat lapset kun innostuvat kertomaan jotain juttua, heille tulee tarve yleensä myös nousta tuolilta pöydän päähän esiintymään. No ei sentään pöydän päälle.

Kunnon nautittava ravintolakäynti on yleensä usean tunnin juttu. Milläs pidät lapset penkissä? Vaikka olen ehkä läpeensä leväperäinen monessa suhteessa olen pyrkinyt siihen, että viihde-elektroniikkaa ei käytetä pöydässä. Kotona on asia ratkaistu niin, että televisiomme on yläkerrassa, eikä keittiöstä ole siihen näköyhteyttä. Tarjoilijana olen useamman kerran nähnyt ihania, kaikenikäisiä lapsia, jotka antavat ruokarauhan vanhemmilleen pitkäänkin menuuseen, kun tabiltä katsotaan pöydässä filmiä tai pelataan kännykällä. Silläkin uhalla, että oma pöytäseurueeni kiinnittää ravintolasalin huomion levottomalla käytöksellään ja ettei sitä ruokarauhaa saada solmittua, en anna lasten kopeloida kännykkää. Hiukan tekopyhää siinä mielessä, että itse on pakko napata se instakuva kun kerran on ravintolaan päästy. Mutta en todellakaan jää sitä tuijottelemaan ja naputtelemaan.

Jokainen perhe tekee tietysti omat ratkaisunsa. Mutta meillä siis kännykät ja tabletit nounou ravintolassa ja kotona. Kotona ei myöskään lueta tai piirretä ruokapöydässä, paitsi aamiaisella saa lukea sanomalehteä (lapset ei ole vielä innostuneet...). Ravintolaan saatan ottaa vihkon ja kynät lapsille ajankuluksi ruokalajien väliin. Kerran opeteltiin myös taikatemppuja.

Ehkä noin yleisesti hiukan epätyypillistä, mutta lasten aika kuluu myös järkkärini kanssa puuhaillessa. Tämän postauksen kaikki kuvat (vipaa lukuunottamatta) on Hemavanissa lounaalla Urho11v. ottamia. Ja toisen aika kului iloisesti poseeratessa.

Samalla reissulla oli myös yksi kuningasidea levottomien lasten rauhoittamiseksi. Lupasin jaettavaksi suureellisesti kympin, jos Urho11v opettaa Maitotytölle, joka juuri täytti 5v, kuinka kengän nauha sidotaan. 

No arvatkaa miten kävi?