Pitsinnypläystä ja ristiäisiä

Virkata en osaa. Tai äitini sanoi, että sinä et vain viitsi!

Nyplätäkään en osaa sen paremmin, mutta pitsi kuviona, vaatteissa, tekstiileissä ja koristeissa on kyllä heikko kohtani. Kallein aarteeni on Oravan mumman ylioppilaslahjaksi minulle virkkaama parisängyn peite.

Viikon välein 3 ihanaa vauvaa on saanut nimensä kastejuhlassa ja kun minulta pyydettiin kakkuja, halusin kokeilla pitsiä. Hurautin Lapualle Leipurin Putiikkiin, josta löytää aina kaiken, on ihanaa päästä tutkiskelemaan tavaroita hyllyssä, minä en ole koskaan oppinut niin taitavaksi nettishoppaajaksi, että nauttisin siitä yhtä paljon, mutta nettiputiikkikin heiltä löytyy siis. Ja herra omistajalta saa aina parhaat vinkit, itsekin kun on kakuntekijä. ( ja tämä on ihan normi asiakkaan ylistystä, emme niin sanoakseni tee kaupallista yhteistyötä! Ilo suositella kuitenkin vahvasti!) 

Pitsin teko onnistui kerta yrittämällä, en ehtinyt tietenkään harjoitella, mutta pientä jännitystä on aina oltava elämässä. Pitsimassa on siis sokeripohjaista, se ei kuitenkaan maistu makealta, eikä pitsissä ole mitään makua ylipäätäänkään. Pitsimassaa voi ostaa valmiina, eri väreissä tai sitten jauheena jolloin massa saadaan aikaan sekoittamalla siihen vettä ja halutessasi väriainetta (pastavärit käyvät hyvin). Aineen lisäksi tarvitset muovilastan ja silikonimaton, jossa on uurrettuna pitsisi malli. Omassa matossani saa kerralla 3 nauhaa, 2 riittää kakun ympäri.

Valmistat siis massan ohjeen mukaan vatkaamalla se sileäksi ja lisäämällä mahdollinen väriaine.  Ensimmäiseen kakkuun tein vaaleansinistä pitsiä, toiseen valkoista. Kauppiaan vinkistä laitoin massaan mukaan 1tl glyseriiniä, se tekee massasta entistä joustavamman ja käsiteltävämmän, ei kuivu liian nopeasti.

Massa levitetään silikonimatolle tasaisella muovilastalla, vähän kuin kaakelinsaumauksessa eri suunnista niin että joka kolo täyttyy ja saat ehjän pitsin. Lopuksi vedät ylijäämät lastalla pois. Kaikki tämä  on helppoa ja onnistuu jokaiselta. Laita matto sitten 60 asteiseen uuniin, ajat vaihtelevat massojen mukaan, omani oli 20 minuuttia. Anna jäähtyä, (sammutin uuniin ja annoin olla vielä hetken, lisää aikaa jos pitsi ei meinaa irrota) ja irrota pitsi   varovasti muotista. Tämäkään ei osoittautunut vaikeaksi. Nuavvaan, komiaa pitsiä, jonka voit liimata elintarvikeliiman avulla kakun pintaan. Pitsi muuten peittää sopivasti kaikki mahdolliset reunarumuudet, eli sen kriittisimmän kohdan massapäällysteisen kakun teossa. Pitsin voi myös valmistaa vain huoneenlämmössä kuivaamalla, mutta siihen täytyy varata pari päivää.

Natasiskon kanssa katseltiin ristiäiskakkujen kuvia netistä, tämä minunkin käyttämäni vauvamuotti on tosi monella käytössä. Meitä nauratti, että varmaan 30 ensimmäistä kakkukuvaa vauva oli kaikissa peiteltynä peitolla tai sille oli tehty ristiäispuku, vaatteet tai vähintäänkin vaippa. Minulle ei koskaan ole oikein tullut mieleenikään peittää tuota suloista alastonta (tai pelottavaa kuten Campasimpukka kerran kommentoi) vauvafiguuria, eikä kukaan ole kyllä pyytänytkään. Kaikki kakkuni ovatkin kyllä olleet aina jotenkin luontoteemaisia, herkkiä ja minusta vauva saa olla ihan ilkosillaan.

Ihailen yli kaiken leivontabloggaajien kukkateoksia ja Mansikkamäen Eben kukat ovat vertaansa vailla. Ne ovat aina oikeita kukkia, siis tarkoitan että kukka, vaikka sokerimassasta tehty on kuin ilmetty esikuvansa, ruusu, neilikka, pioni, lilja, omenankukka, orvokki, lumpeenkukka...Ebeltä löytyy.

Itse olen vissiin piirun verran näppärättömämpi, enkä niin viitseliäs ja siis kertakaikkisen hidas näissä koristeiden teossa, että valmistan vaan tuollaisia noname-kukkia, yhteisnimittäjänä pieni ja suloinen koko. Ja sitten vielä vähän pienempiä.

Tyttöjen kakun kanssa oli huimaa jännitystä. Lupasin toimittaa kakun sunnuntaina tuohon lähelle ystävälleni. Iso-Hoo golffasi, Urho oli yökylässä joten en saanut mukaan "kakunkantajaa", Maitotyttö tuli toki mukaan, mutta mulla oli jo koristelussa täysi työ vahtia koristeita, eli ajattelin kakun olevan turvallisimmillaan eri penkkirivistöllä tytön kanssa (ennen koirani söi koristeet, nykyään Maitotyttö). Tein kakun tuohon yläpinnaltaan sileällä jalalliselle lasivadille, koska se on kaunis. Siihen päälle menee sopivasti Tupperwaaran korkea kakkukupu, ei se tietenkään kiinnity siihen mitenkään, mutta ne sivulukitustapit sitä kuitenkin pitävä paikallaan sopivasti.

Niin, että sanoinko jo, että tässä kilometrin välimatkalla on yksi liikenneympyrä? Kakku oli mielestäni turvallisimmassa paikassa kuskin viereisen istuimen jalkatilassa. Siinä ei paljon sovi liikkumaan. Mutta keikahtamaan siinä sopii. Tsiisus! Kakkuvati poikittain ajoin loppumatkan samassa asennossa vadin kanssa toisella kädellä vatia tukien. (Maitotyttökin ihmetteli takapenkiltä, että äiti, sä makaat ja ajat yhdellä kädellä = tästä sai luultavasti huippuäiti-pisteitä). Mietin purskahdanko heti itkuun vai vasta perillä...

Kuin TOSIAANKIN ihmeen kaupalla, kakku oli vielä vadilla ja koristeet kiinni, kun pääsin sen perillä tarkistamaan, jotenkin se kakkukupu kuitenkin piteli sen kakun vadilla. Tai se oli niin raskas (14 munan kakku) ettei helpolla lähtenyt lentoon. Pyysin tuoretta mummia pitelemään vatia ja heivasin kakun takaisin keskelle varovaisella voimaotteella ja siivosin vadin ryyttyyntyneet reunat.  Ja lähetin mielessäni kiitosterveiset yläkertaan! Phiuf ja huh huh.

Ekan pitsivauvakakun sain aivan kommelluksitta perille kun matkasimme mukana koko perhe kuulemaan kun uusi serkku sai nimensä. Nuutinminna oli täälä kertaa toivonut ihan romanttista kakkua, ja eiköhän tästä sellainen tullut.

Jotenkin on ihana, kun kaikki pukeutuvat parhaimpiinsa ja yhdessä juhlistetaan vauvan uutta nimeä (ja seurakuntaan liittymistä) perinteisin seremonioin. Elli-isosisko ekaluokkalainen soitti aluksi pianoa ja sitten tietenkin veisattiin; Urho10v pyyti minua laulamaan hiukan hiljempaa. Kun nyt kerrankin sais veisata. Pappi ei ollut kuitenkaan sama kuin viimeksi, se jolle  kummina toiminut Natasiskoni tokaisi heti seremonian jälkeen "tsiisus kraist, täälon kuuma" ja pappi tokaisi, että "ou mai gaad, mikä kakku...", eikä myöskään meidän lasten rippipappi jolle Urho aikoinaan pukeutui Maitotytön ristiäisten alla munamieheksi ja piipitti "pieni muna suuri sielu".... (sorry, oli pakko kerrata nämä legendaariset...)

Koska tässä tilaisuudessa oli ilmiselvästi myös henki mukana, minun oli pakko yrittää ikuistaa se myös kameraani. Ja kas, siellähän se on verhon takana! (Eino-isoveli 2v.)

Nyt kurkistaa kunnolla!

Voi teitä ihanaisía.  Ihanat vauvat; Eemi Olavi, Aini Maria ja Elli Maija.

Ristiäiskakkuinspiraatiota hakevat, tsekatkaa muutkin teeman kakkuni:

Syyskakku Eino Hermanni
ruusukakku vauvalle Tatu Tuomas Wilhelm
tähtikakku Jane Susette
nimiäiskakku Miko Julius
vauvakakku Linnea Hymy Sofianna
tennarikakku Hilja Likka

Roosan ihana omppupiirakka

Roosa ja minä tutustuttiin alkuvuodesta -93 kun menin edellisvuonna aukaistun hotelli Vaakunan aulabaariin Lou Lou'hin töihin. Roosa oli Turusta (vai Salosta), sillä oli pitkä punainen tukka ja se oli muutaman vuoden vanhan Ronni-pojan yksinhuoltaja. Nyt vasta omien lasten myötä ymmärrän kuinka kovilla Roosan on täytynyt olla, vieraassa kaupungissa, ilman tukiverkkoa, vuorotöissä. Roosa oli (ja on) reipas, ahkera, omapäinen ja rohkea. Vaikka Roosa on mua jokusen vuoden nuorempi, muistan aina kun se sanoi mulle jonain kiirepäivänä kun olin alkanut tehdä vuoroja myös Fransussa, että Älä Nanna juokse, se ei helpota tätä hommaa yhtään. Se onkin ollu yks tärkeimpiä ohjeita tarjoilijan urallani (luultavasti oon kyllä silti joskus sortunu, ainakin hölkkään).

Meitä yhdistää myös rakkaus eläimiin, molemmat oli koiranomistajia, Roosa myös kissan (Kääk!) ja kirjoista olimme molemmat oppineet nauttimaan jo pienenä.  (Mulla on sitä paitsi hyllys yks sun kirja Roosa, siitä perheestä Kreikassa ja sulla on mun Tuire Kaimion Hevosen käsikirja). Roosa rakastaa myös oopperaa ja meillä oli sama suosikki; baritoni Tommi Hakala. Roosan kanssa myös lämmitettiin molempien nuoruuden harrastus ratsastus, jota on jatkunut meikäläiselläkin siitä asti. Roosa on nykyään jo ties monennenko hevosen omistajakin.

Minä lähdin sitten laivalle töihin ja joskus ehkä -97 Roosa lähti puutarhakouluun ja takaisin Turkuun (Saloon/Kaarinaan), sanoinko jo, että Roosa on myös tosi hyvä piirtämään? Mulle Roosa uskoi otsatukkansa ja hiuslatvojensa leikkuun. Sitä arvostan, olen kyllä leikannut useita kuontaloita elämässäni, aina se on yhtä suuri hämmästys, että joku luovuttaa sakset mulle ja uskoo kun vastaan kysymykseen - Ootko sä leikannut hiuksia? (Kysymys kannattaisikin muotoilla Osaatko sä...)

Nähdään todella harvoin. Nyt on ihana, kun tiedän, että Roosa lukee mun blogia. Roosa myös jaksaa laittaa sähköposteja kuulumisistaan ja minä en saa koskaan niihin vastattua. 

Mutta ei se mitään. Me tullaan aina olemaan ystävät. Roosa ja Nanna.

 Tämän niin Roosan näköisen piirakan ohjeen Roosa laittoi mulle jo viime syksynä ja nyt sain sitä sitten tehtyä. Alkuperäinen ohje on Talvitunnelmia-kirjasta, mutta Roosa on muokannu reseptiä; enemmän kanelia, enemmän voita, korppujauhoja pintaan. Minäkin jouduin muokkaamaan reseptiä kun ei ollut aprikoosihilloa kaapissa, laitoin sen sijaan viskillä maustettua appelsiinimarmeladia, joka oli lojunut jääkaapissani ties kuinka kauan. No ei viski koskaan voi omenalle huonoa tehdä. Jännää tehdä piirakkaa, jonka ulkonäköä ei koskaan ollut nähnyt, mutta tälläinen siitä tuli.

Hirmuisen herkullinen, ihan kuten Roosa lupasikin. Enemmän jälkiruuan tyyppinen hemmottelu kuin kahvipöydän siististi leikkautuva piirakka. Taikinareunat ja pohja maistuvat ihanilta omenoiden kanssa.

Ja anna sille sitä vaniljakastiketta. Reilusti.

Roosan ihana omenapiirakka

pohja
4 dl vehnäjauhoja
150g voita
4 rkl jääkylmää vettä

Täyte
6-9 hapokasta omenaa
1,5 dl aprikoosihilloa (tai viski-appelsiini)
 2 tl kanelia
1 dl tummaa sokeria
2-4 rkl voita
kourallinen korppujauhoja

Nypi kylmä voi ja jauhot taikinaksi, lisää  vesi ja muotoile taikinapalloksi. Ota avuksi paljon jauhoja, sekä alle ja päälle ja kauli taikinasta iso ympyrä, nosta leivinpaperin päälle ja käännä vaikka kaksinkerroin (jauhoja välissä) ja laita puoleksi tunniksi jääkaappiin lepäämään.

Kuori omenat, poista siemenkodat ja paloittele omenat. Sekoita omenapaloihin, hillo  ja kaneli.

Ota piiraspohja jääkaapista ja aseta se pyöreän piirakkavuoan pohjalle, reunat saavat roikkua reilusti yli. Asettele omenatäyte keskelle pohjaa hiukan kekomaiseksi, eli keskelle enemmän. Ripottele päälle sokeri ja käännä sitten ronskisti reunaliepeet piirakan päälle. Viimeistele vielä korppujauhoilla ja voilastuilla.

Paista 175 asteessa noin tunti.

Kiitos, ystävä! Erinomaisen paljon!

Parasta mitä omena tietää?

 

No sehän on vaniljakastike! Tai ainakin olisi syytä olla, sillä minä pruukaan omassa keittiössäni hukuttaa omenani sen pehmeän täyteläiseen (ja omenan kannalta myös siis viimeiseen syleilyyn) olipa sitten kyse uuniomenoista, piirakkareseptistä tai strudelista. Oikeastaan en kyllä ole tainnut koskaan tehdä strudelia itse, mutta miljoona kertaa sitä Itävallassa hartaudella nauttinut. Ja olisitte kumminkin uskonut, jos olisin sitä sanonut tehneeni. (ToDo lista, sijalle n. 1032. , strudelin teko)

Nykyään ovat tulleet niin pirskatin näppäriksi noissa elintarvikealan yrityksissä, että tuppaavat sielläkin valmistamaan paksua ja hyvänmakuista vaniljakastiketta, jota tulee helposti napattua ostoskärryyn siinä maitolaarin kohdalla. Avainsanoina, helppo ja nopea ja taustalla ehkä jotkut lapsuudessa epäonnistuneet vaniljakastikkeen tekoyritykset. Palanut maito/kerma, sen pahemmaksihan ei voi paljon ruuanlaitto tulla.

Vaniljakastikkeen keittämisestä edelliskerran on siis kulunut jonkinmoinen tovi, joten oli taas todistettava ja muistutettava itselle, että sen tekoon ei liity mitään salatiedettä. Ja että kotitekoinen ON vielä herkullisempaa. Pinnoitettu kattila on ehkä puulastan ohella keittäjän paras kaveri tässä puuhassa. Ja pieni annos kärsivällisyyttä.

Vaniljakastike
4:lle

2 keltuaista
1 rkl sokeria (ruskeaa ruokosokeria)
2 dl kulutusmaitoa
2 dl kuohukermaa
2 tl perunajauhoja
1 vaniljatanko (sen puuttuessa myös 1 rkl vanilliinisokeria)

Laita kaikki ainekset vaniljatankoa lukuun ottamatta kattilaan ja vispaa vispilällä tasaiseksi. Halkaise vaniljatanko, riivi musta seimenmassa veitsen lappeella ja pudota se liemeen, samoin vaniljatangon puolikkaat (mikäli käytät tangon sijasta vaniljasokeria, mausta sillä vasta valmis kastike.

Kuumenna kastike kiehuvaksi, koko ajan puuhaarukalla sekoittaen kunnes se sakenee. Älä keitä. Nosta kattila liedeltä, siirrä kattila jäähtymään altaaseen, jossa kylmää vettä ja jatka sekoittamista kunnes kastike jäähtyy.

Kaada kivaan nekkaan tai pulloon ja laita jääkaappiin jäähtymään, jotta voit sitten viimeistellä jonkun herkullisen lämpimän omenapaistoksen vaniljakastikkeella.

Ja kulinaaripisteet kotiin. Urho10v. ja Maitotyttö3v niiiiiiiiiiin arvostavat kun äiti näkee vaivaa.

Taco Nito

Ennen koulujen alkua kävin lasten ja mumman kanssa minilomalla Turkkusessa. Siitä ei ole kulinaarisesti kovin kummoista kerrottavaa. Ei sillä, etteikö Turulla olisi tässä suhteessa (todellakin) tarjottavaa, mutta budjettimatkustaminen (pennoset löysivät loppusijoituskohteensa Muumimaailmasta) lasten kanssa tarkoittaa, ettei äitin mielihalujen toteuttaminen ole listalla.

Muonituksesta huolehti pääasiassa lähikauppa. Kerran käytiin mäkkärissä, kerran haettiin kämpille pitsat (eikä todellakaan pizzariumista) ja ennen kotiin lähtöä käytiin lounastreffeillä Unkarista juuri palanneiden meksikolaisten kanssa, oliko se nyt sitten Posti, Pankki vai Koulu....

Nyt ei olis pahitteeksi pikku annos vertaistukea, jossa kerrotte, että teidänkään lapset eivät istu tuntikausia kauniisti ja ruokaa arvostaen kohteen in- ravintoloissa tai nauti  käyskentelystä maatilatorin tuoretarjontaa vertaillen. Tai vaikka istuisivatkin, niin teillä ei ole varaa lähettää kuin yksi perheenjäsen kerrallaan syömään maistelumenuuta. Valehdelkaa vaikka.

Yhdessä pidin kuitenkin pääni ( ja siinä, että tabletit ja Ipadit ei kuulu ruokapöytään). Poikkesimme lounaalla Taco Nitossa, Turun autenttisimmassa meksikolaispikaruokapaikassa. Luojan kiitos. Tuo ihana tacolajitelma pelasti reissuni syöntipuolen (ja miksi matkustan?...no, syödäkseni...) Tuoreet itsetehdyt salsat ja kotitekoiset maissitortillat. Täältä lähtee sydämiä. Iso suositus Taco Nitolle ja sen tacoille. Burritot tuntuvat vetoavan erityisesti suomalaisiin, mutta kyllä hei taco on se katuruoan sydän.

Hiukan ihmettelin pussinachoja, muuten niin käsintehdyssä menussä, ne kun eivät edes ole tyypillisesti myytävää katuruokaa (Meksikossa saatat saada muutaman totopoksen  guacamolen kyytipojaksi). Mutta tässäkin on ilmeiseti kysymys kysyntään vastaamisesta. Plus onhan tuollainen nachoannos aitoine salsoineen HYVÄÄ... mutta syökää niitä tacoja kun haluatte maistaa palan Meksikoa!

Ja palvelu oli tuona päivän ainakin erityisen hyvää. Tänne palaan.

SHAWARMA

Mietittiin viikonloppuna lapsuusperheeni kesken parhaimpia katuruokakokemuksia. Mielipiteet vaihtelivat meksikolaisesta aasialaisen kautta gyrokseen, mutta kaikki syöneet taisivat mainita myös erään tietyn kanashawarman, jota olemme jääneet muistelemaan erityisellä lämmöllä. Jonsei shawarma nimi soita kelloja, niin voin kertoa, että se on useimmiten lähi-idän maissa ja arabikulttuureissa syötävä ohut rullalle kierretty leipä, joka sisältää yleensä lihaa, joka on paistettu döner kebabin tavoin vartaassa, sekä jonkinlaista jugurttikastiketta. Käärössä voi olla myös hummusta, tahinia, pikkelöityjä kaviksia tai sitten vaan salaattia, tomaattia, punasipulia.
Meidän perheen muistoihin jääneet shawarmat nautittiin kylläkin Dhakassa, Bangladeshissa, vanhemmillani oli vakiokioski, josta haettiin mukaan nuo ah niin maukkaat kääröt, mikäli  lounaan ja illallisen väli oli venymässä liian pitkäksi. Useampaan otteeseen mekin reissullamme niitä nautimme, ne kun olivat vaan niin herkullisia.

Shawarmat ovat jääneet meiltä vähän unholaan, vaikka Saudeissakin aikoinaan taidettiin niitä syödä. Silloin 80-luvulla ei vaan aina tiedetty kaiken nimiä...minäkin aina luulin syöväni  lihapullia kun vedin falafeliä...

Mutta nyt oli aika tuoda shawarmat kotikeittiöön kun Oiva Pari -kisa haastoi mukaan etsimään gourmet streetfoodia ihanan pehmoiselle Riojalaiselle Campo Viejo Reserva 2008 - punaviinille.  Streetfood + Gourmet + Punaviini = yhdistelmä ei todellakaan ole helpoimmasta päästä. Tämä punaviini kaipaa ehdottomasti lihaa, siis lammasta laitettakoon, leipä sopii aina viinin kera, siitä shawarma ja gourmet osion saa hoidella pienet yksityiskohdat, itsetehty leipä, granaatinomenasiemenet. Vaikka gourmeeta oli tarkoitus tehdäkin, meitä osallistujia muistutettiin myös siitä, että kaikkea ei aina tarvitse tehdä aasta alkaen vaan  myös laadukkaiden puolivalmisteiden käyttö on sallittua.

Ja mitä teen minä? Aloitan leivän teolla. Leivän voit korvata tässä myös tortilloilla tai ohuella rieskalla. Tiedän, ei aivan sama kuin arabialainen flatbread, mutta sen jäljitteleminen kotikeittiössäkään ei ole tuottanut vielä aivan toivottua lopputulosta. Tällä kertaa tein leivän turkkilaisen yufka-leivän reseptillä. 

Lammasshawarma
6 kpl

Yufka
4-5 dl vehnäjauhoa
1 tl suolaa
1,5 dl lämmintä vettä
2 rkl öljyä

Sekoita suola ja vehnäjauho (ensin 4dl) kulhossa ja kaada vesi ja öljy keskelle. Sekoita jauhot nesteeseen kädellä ja vaivaa  kunnes taikina irtoaa kulhon reunoista. Tarkoitus on saada taikinapallo, ei liian pehmeä eikä kova, lisää jauhoja ettei taikina ole liian tarttuvaa. Nosta pallo pöydälle ja jatka vaivaamista kunnes sinulla on sileä kimmoisa pallo. Kääri tuorekelmuun ja anna levätä mielellään ainakin 4 tuntia huoneenlämmössä. Yön ylikin on hyvä.

Jaa taikina 6 osaan ja pyöritä ne palloiksi. Jauhotetulla alustalla kauli taikinasta niin isoja ja ohuita semmoisia lähes paperinohuita) ympyröitä kun pystyt. Voit pinota ne odottamaan paistoa, mutta laita joka väliin leivinpaperi. Kuumalla, kuivalla paistinpannulla paista puoli kerrallaan kunne se kupruilee ja saa hiukan rusehtavia pilkkuja. Pinoa valmiit leivinliinan sisään.

Lammas

400-500g yrttivalkosipulimarinoitua lampaan ulkofilettä
1 tl jeeraa
1 tl garam masalaa

Halkaise huoneenlämpöiset lampaan ulkofileet pittussuunnassa ja sitte pilko soirot vielä suupalan kokoisiksi. Paista kuumalla pannulla  nopeasti kypsiksi, kun saat lihat pannulle, mausta ne vielä jeeralla ja garam masalalla.

Punakaali
300g suikaloitua punakaalta
1 rkl öljyä
 2rkl punaviinietikkaa
1 tl sokeria
suolaa ja pippuria

Paista punakaalta öljyssä pannulla kunnes se hiukan pehmenee. Possauta mukaan lopuksi viinietikka, ripottele sokeri ja mausta suolalla ja pippurilla.

Jugurtti- Tahinikastike
2 dl turkkilaista jugurttia
3rkl tahinia
2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
1/2 sitruunanmehu
reilut kouralliset tuoretta minttua ja korianteria hienonnettuna
suolaa

Sekoita kaikki aineet keskenään ja anna makujen tasaantua jääkaapissa vartin verran.

1-2-3 Lanttu
1/2 lanttu
1/2 dl etikkaa
1dl sokeria
1,5 dl vettä
Kuori ja leikkaa lanttu lastuiksi kuorimaveitsellä. Pistä lanttulastut kannelliseen lasipurkkiin. Lisää myös muut aineet. Ravistele purkkia ja jätä maustumaan 1/2 tunniksi.

Lisäksi
1/2 granaatinomenan siemenet

Kokoa shawarmat asettamalla lämmitetyille leiville lammasta, punakaalia, reilusti kastiketta, lanttulastuja ja granaattiomenan siemenet. Älä täytä liian täyteen! Kääri tiukalle rullalle ja aseta odottamaan saumapuoli alaspäin  lämpimälle paistinpannulle. Kietaise shawarmat tiukkaan voipaperiin  ja halkaise vinottain keskeltä syömisen helpottamiseksi.

Nappaa kainaloon pullo ihanaa punkkua ja niin monta shawarmaa kun pystyt syömään. Tai ehdit. Koska pian ei ole jäljellä ainoatakaan.

Pernod Ricard Finland toimitti punaviinin haastetta varten

Hevonen, ihmisen paras (syötävä) ystävä

Tätä kirjoitusta on hirveän vaikea aloittaa. Haluaisin osata muotoilla sanat ja niistä yhdistyvät lauseet juuri oikealla tavalla. Jotta ymmärtäisitte.

Olemme siinä onnellisessa asemassa, että voimme itse valita, mitä syömme ja kunniotettakoon jokaisen päätöstä. Muutama fakta teille kuitenkin, nyt kun itsekin olen viisaampi.

Vietin eilisillan nimittäin hevosenlihan parissa. Yhdessä parinkymmenen hevosalan yrittäjän ja harrastajan kanssa matkasin Isonkyrön Orismalaan tutustumaan  Hahtolan tilateurastamoon, jossa tänään, kuten lähes joka perjantai, on hevosten päivä. Ei se teurastamo ole mikään kummallinen paikka, tavallinen maaseututila, jossa asialliset ja  säädökset täyttävät tilat. Koska hevosen ja sen läheisen ihmisen välillä on usein voimakas kiintymyssuhde, suhtaudumme me ihmiset asiaan usein liiankin tunnepitoisesti. En ole ensin itsekään aivan varma, miten suhtautua katoksen alla oleviin suolattuihin vuotakasoihin. Ilmassa leijuu vieno lampaantaljan villarasvan tuoksu. Tunnen itseni perverssiksi kuvatessani vuotia. Mutta  kun saan hetken hengähtää ja tilan isäntä alkaa rauhalliseen tahtiinsa, hiljaisella äänellä jutustelunsa huomaan, että tavallinen, teollisuuden stressistä vapaa maatila tämä on, kyllä tänne on hyvä ystävänsä saatella.

Teurastustilan ovella moni miettii, kuinka  oma hevonen käyttäytyisi, vaistoaako, haistaako jotain, korskahdellen kieltäytyy astumasta sisään. Tilan vanhempi isäntä Harri Hahtola kertoo, että hevoset kävelevät sisään poikkeuksetta rauhallisesti ja toimitus on nopeasti ohi. Hevoset tainnutetaan ampumalla pulttipistoolilla kiinteä holkki otsaluun läpi aivoihin, jonka jälkeen lasketaan veret, jolloin hevosen sydämen toiminta ja hengitys loppuvat. Koko toimitus verenlaskuineen on ohi 15 minuutissa, tainnutus toki hevosen astuttua sisään on ohi jo muutamissa sekunneissa. Tapa on ampumista turvallisempi ja eläinystävällisempi keino, puhumattakaan lääkkeillä tehdystä lopetuksesta, jokainen vaikka koiran eutanasiassa mukana ollut tietää, että sydän jaksaa, jaksaa, jaksaa. Lääkkeellinen lopetus voi olla  vaikeaa tai jopa mahdotonta, mikäli hevonen on kovin kiihtynyt.

Suomessa teurastetaan vuosittain n. 1000 hevosta. Muita loppusijoitustapoja on eläimen hautaaminen tai ruhon lähettäminen prosessoitavaksi käsittelylaitoksiin. Epäeettisintä on myydä hevonen eteenpäin ja siirtää ratkaisu jonkun toisen käsiin. Eläinsuojelulaki säätelee niin hevosen kohtelua, lopetusta kuin teurastustakin. Teuraaksi kelpaa rekisteröity, sirutettu hevonen, jota ei ole lääkitty tuotantoeläimille kielletyillä lääkeaineilla ja sallittujenkin varo-ajat ovat umpeutuneet, sekä hevonen on kunnoltaan elintarvikkeeksi soveltuva.

Teurastus on hyvä vaihtoehto. Sitä puoltavat niin eläinsuojelulliset, eettiset kuin taloudellisetkin syyt.  Hevonen ei päädy kiertoon, vaan saa teurastamossa asiantuntevasti nopean ja tuskattoman lopun. Arvokas liha ei päädy lopetusaineiden saastuttamana maaperään vaan puhtaana suoraan kuluttajille. Jokainen kilo on pois tuontilihan tuonnista, eli ekologisempi vaihtoehto. Koska hevonen ei ole tehokasvatettu lihaksi, on se riistan lisäksi lihoista eettisempiä. Teurastus on myös hevosenomistajille lopetusta ja muita loppusijoitusvaihtoehtoja edullisempi vaihtoehto.

Hahtolassa, jonka toimialueeseen lukeutuu koko Pohjanmaa, teurastettavat hevoset saapuvat perjantaina kello 8 mennessä asianmukaisesti täytettyine papereineen. Usein hevoset tuodaan itse. Eläinlääkäri on paikalla tekemässä tarkistukset. Päivässä pystytään hoitamaan n. 15 hevosta ja kannattavuuden kannalta minimi on 3-4. Hevosten ruhot lähetetään edelleen leikattavaksi lihatukkuun, josta lihat myydään edelleen ravintoloille,  ja elintarviketuotantoon. Nahat lähetetään jalostettaviksi ja esim. kavioita menee harjoittelukappaleiksi kengittäjien koulutuksiin.  Halutessasi voit ottaa hevosesi lihat myös palautuksena takaisin. Rouva vieressäni oli maksanut omista takaisin ottamista lihoistaan n. 800 euroa kun ne oli jatkokäsitelty Kauhajoen palvaamossa. Mikäli et halua lihoja, saat niistä nimellisen korvauksen, oliko se nyt 80 cnt kilo? Hevonen painaa 300-400 kiloa ja noin puolet sen elopainosta on lihaa. Hahtolassa jatkojalostetaan lihaa myös itse pienessä määrin.

Mikäli hevosesi ei kelpaa teuraaksi, on sinun mahdollisuus tuoda hevosesi myös haudattavaksi Orismalan maisemiin.

Me ruuasta nauttijat arvostamme hevosen lihaa. Se on vähärasvaista ja upean makuista, pihveistä parhaimpia. Suussa sulavaa palvattuna ja kylmäsavustettuna uskomattoman hyvää. Ruoanlaittajan ongelma on hevosenlihan huono saatavuus, Hahtolan isäntä taas manaa, että hevosesta halutaan pelkät fileet. Jäljelle kun jää ainakin 150kg muutakin lihaa jokaisesta hevosesta.

Toivottavasti hevosenlihan saanti helpottuu tulevaisuudessa.

Kun seitsemältä saavumme teurastamoreissulta retken seuraavaan kohteeseen, istumme jo yhdeksältä todellisen arvopöydän ääreen. Tarjolla on hevosenlihaa lisukkeineen 5 eri tavalla valmistettuna.  Kokkeina olemme toimineet me itse Maa ja kotitalousnaisten ruoka-asiantuntija Asta Asunmaan ja Juurella- ravintolan keittiömestari Jani Unkerin opastamana. Voin kertoa, ettei meillä kenelläkään hevosten kanssa enemmän tai vähemmän touhuavilla juuttunut teurastamokäynnin jälkeenkään pala kurkkuun. Mutta siitä lisää toisella kertaa.

Ai niin, ja tänään on perjantai ja oma ratsastustuntini.

Lähteet: Kaupungineläinlääkäri Helena Koskentalon esitelmä-runko "Kiertoon, Kuoppaan vai hyllylle" ja Maaseudun Lihatukku Oy
Tilaisuuden järjesti Hevoosella vaan -koulutushanke, joka
järjestää koulutuksia kaikille hevosalan toimijoille ja sidosryhmille. Sitä toteuttaa Sedu Aikuiskoulutus yhdessä ProAgria Etelä-Pohjanmaan kanssa.

Kukkakaali-pasanda

Pasanda taitaa olla oikeastaan pohjois-intialainen/pakistanilainen liharuoka, mutta koska käsitteet on luotu venymään, venytetään ne nyt tässä käsittämään myös tämän kukkakaalipohjaisen curryruuan, jota ylistettiin Guardian-lehden sivuilla Jack Monroen* reseptinä. Ja koska brittiläset ovat varmaan ainakin EU:n kovinta currynsyöjäkansaa, uskallan peesata näissä nimiasioissa.

Helppoa ruuanlaittoa taas tämäkin, ja edullista. Vaikka kokkauksen aikana leviävistä huumaavan ihanista tuoksuista voisi kyllä maksaa vähän enemmänkin. Minkäs sille nyt sitten voi, että kotimaiset kukkakaalit ovat varmaan juuri nyt edullisimmillaan.

Ja suurinpiirtein tältä näyttävät kukkakaalit uunista tullessaan

 Kukkakaali-pasanda
4:lle

Iso kukkakaalinkerä, reilu kilo
öljyä
1 rkl raastettua tuoretta inkivääriä
1 tl kurkumaa

Lämmitä uuni 180 asteeseen. Trimmaa kukkakaalista ensin mahdolliset lehdet ja leikkaa (kaiva ja leikkaa) hiukan kovaa kantaa pois, upota sitten molemmat peukalosi kaalinpäähän ja revi käsin pienemmiksi kukinnoiksi. Leikkaamalla saat vain aikaan armottoman määrän pientä kukkakaalimurua. Laita kukinnot uuninpellille (leivinpaperille!), piskottele päälle öljyä ja raastettu inkivääri sekä kurkuma. Anna paistua n. 40 minuuttia.


Sillä välin

öljyä
2 isoa sipulia hienonnettuna
4 pullukkaa valkosipulinkynttä, hienonnettuna
1 punainen chili, hienonnettuna
1 tl juustokuminan siemeniä
1 tl garam masala -maustetta
3 dl kuohu- tai ruuanlaittokermaa
3 dl maustamatonta (turkkilaista) jugurttia
kourallinen sultaneita (kreivit tai kuninkaat ei käy)
kourallinen kuorittuja, vähän pienemmäksi rouhittuja manteleita
reilusti tuoretta korianteria
suolaa

Tarjoiluun Naan-leipää ja/tai riisiä.

...laita ison kasarin tai padan pohjalle  öljyä ja miedolla lämmöllä pehmittele siinä vartin verran sipulia, valkosipulia, chiliä, kuminansiemeniä ja garam masalaa. Ota sitten pata liedeltä ja anna hiukan jäähtyä. Sekoita kerma ja jugurtti  mukaan, hiukan jäähdyttyään pasanda ei niinkään leikkaa kiinni. Sekoita mukaan sitten uunista tulleet kukkakaalit, joka värjää kurkuman ansiosta curryn ihanan kellertäväksi. Kuumenna pata vielä kuumaksi, tarkista sitten suola, lisää sultana-RUSINAT (! ne vaaleat ja makeammat), mantelit ja korianteri.

* Jack Monroe - varsinaista name droppingia, minä en ollut koskaan kuullutkaan moisesta miehestä. Tarkemmassa tutkimuksissani hän paljastuikin nuoreksi brittiläiseksi YH- äidiksi (paitsi nykyään parisuhteessa), joka kirjoittaa blogia nimeltä A girl called Jack. Paitsi ruuasta, Jack kirjoittaa myös politiikasta ja ajaa eritoten köyhemmän kansanosan asioita, ruokapankki oli vielä pari vuotta sitten Jackille ja hänen pojalleen jokapäiväinen tuttu. Nyt taitaa rittää myös makkaraa leivän päälle, koska hän on suosittu kolumnisti, ruokakirjailija ja mediahenkilö Briteissä. Tulee vähän mieleen J.K. Rowlingin tarina. Jossain määrin, ehkä tatuoidusta ulkonäöstä ja reippaista mielipiteistä johtuen mulle tuli mieleen myös meidän  WTD:n Nata (Hox! En puhu nyt siis siskostani Natasta). Nata, WTD siis, kylläkään ei ole YH-äiti vaan taitaa hoivata pääasiassa eteläpohjalaista poikaystäväänsä. Terkut!