KUUBALAINEN ARROZ CONGRI

- Mitä siellä Kuubassa oikein syödään? oon udellut Natasiskoltani, joka on pikkutarkkuudessaan mitä mahtavin kokkauskaveri. Me niin täydennetään toisiamme.

- No, papua ja riisiä ja riisiä ja papuja, aina ja pelkästään ja kaiken kanssa.

Yleisimmin tuota mustien papujen ja papujen keitinliemestä tummanpuhuviksi värjäytyneiden riisien sekoitusta sanotaan Congriksi tai arroz congri (arroz on riisi) joskus myös pelkäksi moroksi. Olisin oikeasti halunnut nimetä tämän postauksen Moros y Cristianos eli Maurit ja kristityt, koska se on toinen nimi kuubalaiselle riisi-papu aterialle. Ja miten jännittävä? Nimi juontaa Reconquistasta, n 700 vuoden (710-1492) mittaisesta ajanjaksosta jonka aikana kristityt ajoivat islaminuskoiset maurit Iberian niemimaalta. Mustat pavut ovat vertauskuvallisesti maureja ja valkoinen riisi kuvastaa kristittyjä (kaikenlaisen vertauskuvaksi se ruokakin taipuu...). 

Ruuat ovat siis samantyyppisiä, joskus samojakin, toisaalla taas kerrotaan että congri keitetään yhdessä kun taas moros y cristianos erikseen ja sekoitetaan vasta tarjoiluvaiheessa. Ota ja tiedä sitten.

Congria voi syödä sellaisenaan, salaatin kera ja siitä saa vegaanin annoksen jättämällä pekonin pois, joka ei ole millään lailla pakollinen. Se maistuu oivana lisäkkeenä myös kanan tai possunlihan kanssa. Tärkeitä juttuja on ruuan pohja, tuoksuva kuubalainen sofrito paprikasta (tai miedoista minipaprikan näköisitä värikkäistä pikku chileistä, kuubalainen ruoka ei kuitenkaan ole koskaan tulista), sipulista ja valkosipulista, halutessasi myös pekonista, ja mausteet; oregano, laakerinlehti, kumina ja viinietikka. Tai vino seco, joka on jotain kotipolttoista ilmeisesti, sen voi korvata kuulemma viinietikalla tai jopa punaviinillä. 

Oikeaoppisinta on tietysti liottaa kuivat pavut. Keittää ne ja tätä keitinlientä käytetään sitten myös riisien keitossa. Minä kun olen kova oikomaan, käytin tietysti valmiita papuja. Niitä ei pidä huuhtoman ja valuttaman vaan kaada ne liemineen riisin joukkoon, tuo liemi kun juuri antaa riisille ominaista likaista väriä.

ARROZ CONGRI

2 rkl öljyä
1/2 vihreä paprika pieneksi pilkottuna
1 hopeasipuli pilkottuna
3- 4 valkosipulinkynttä hienonnettuna
5 siivua pekonia pienistettynä (jätä pois kasvisversiosta, usein tehdään ilman)
1 tl jeeraa
2 tl oreganoa
1 laakerinlehti
2,5 dl valkoista irtonaista riisiä
5 dl vettä
1 pahvitetra mustia papuja
2 rkl punaviinietikkaa
suolaa tarvittava määrä

Kuumenna öljy ja miedolla lämmöllä kuullottele paprikoita ja sipuleita 5 min., lisää sitten silputtu pekoni ja paistele kunnes pekonin rasva sulaa pois. Lisää pannulle riisit, kuullota ja sitten jeera, oregano, laakerinlehti ja vesi. Keittele kannen alla riisejä hiljalleen kypsäksi ja kun ne ovat mekein valmiita lisää pavut purkinliemineen ja viinietikkaa. Jatka hauduttamalla riisi kypsäksi. Tarkista suola ja lisää tarvittaessa.

Jo sofriton teossa hyvät tuoksut valtaavat keittiön ja tämä yksinkertainen riisi-papuruoka onkin varsinaista kuubalaisten comfort foodia. Yksinkertaisella tavalla kompleksin makuista. Tämä on niitä ruokia, josta perunansyöjäkansa saattaa maistaessaan miettiä, että no höh, oo kummosta, mutta jos vertaa perunakansan riisinsyöntitapoihin , joka on usein ihan sitä riisiä vaan vedessä keitettynä, niin ollaanhan tässä nyt täysin eri levelillä.

Toivottavasti osasin kirjoittaa reseptin oikein (Natasiskonikin mielestä). Me kun innostuimme  kokkaamaan kokonaisen kuubalaisen illallisen, Natasisko vastasi maniokista ja keittobanaaneista, minä congrista ja lihasta. Natasisko tietysti luotti keittotaitooni ja antoi aika vapaat kädet, mutta sitten aina tein jotain VÄÄRIN...lopulta puuskahdin, että enhän mä voi tietää kun en ole ikinä koko ruokaa nähnyt. Siinä kohtaa tuli esille myös tuo nimiconfusion. Mutta kyllä tämä congri lopulta läpäisi sensuurin, vaikka ensin mulla oli liikaa kuulemma tavaraa sofritossa ja sitten riisit jäi liian vaaleiksi kun ei ollut sitä varsinaista papujen keitinlientä. Congrin voi myöstehdä punaisista (kidney?) tai mustasilmäpavuista. Sen minä nyt ainakin tiedän.

Kai. 

AINA VAAN PAREMPAA KASVISRUOKAA

Varoitus: erinomaisten reseptien lisäksi sisältää kursiivilla ennen julkaisematonta tunnepitoista materiaalia.

K-ruoka haastoi meidät yhteistyöbloggaajat osallistumaan #kasviskeskiviikkoon ja etsimään siihen inspiraatiota tuoreen K-Ruoka-lehden sivuilta. Tänä keskiviikkona kasvisten pauloissa itseni lisäksi Peggyn Pieni Punainen keittiö. Kurkkaa Peggyn superherkku pokekulho!

Sillä peli on menetetty. En pysty lokeroimaan itseäni lihansyöjäksi. Kyllä, kyllä, nautin edelleen kaikesta liharuuasta, mutta en enää skippaa ravintolan vegeruokalistaosiota (jos sellaista nyt erikseen on enää edes osioitu, lienee sekin vanhanaikaista) ja astun epäröimättä kasviksien varaan menuunsa laatiman ravintolan kynnyksen yli. Tämän päivän kakskymppisille tämä on tietysti päivänselvää, mutta kyllä oma sukupolveni on elänyt ja elää ruokaan suhtautumisessa aika isoa murrosta. Kotihellalla porisevat papu- ja linssikeitot, kotimaiset juurekset ujuttavat tiensä lautaselle yhä useammin ja mitä erilaisimmissa muodoissa (ja kasvissosekeitto on myös Maitotytön herkkua). Munakoiso, kesäkurpitsa, tomaatti, sienet, niistä saa aikaan vaikka mitä. Olen iloinen muutoksesta ja siitä, että nuoremmat ovat oppineet jo aivan erilaiseen ruokatarjontaan. Iloinen täytyy olla myös kasvisvaihtoehtojen määrästä. Ihan huomaamatta kasvikset valtaavat keittiön.

Viikonloppuna kauppaan ilmestyi vuoden ensimmäinen K-Ruoka-lehti ja sehän oli ihan pullollaan kasvisinspiraatiota. Oli pakko ostaa mukaan mulle aivan uusi tuote, kotimainen hernerouhe, josta on poistettu kuoriosa, jolloin se on vatsallekin paljon lempeämpää. Proteiinipitoinen hernerouhe on aika hienoa ja se on ihan liottamatta käyttövalmis. Bonuksena niin nätti vaaleanvihreä väri. Enkä mä tuosta hernerouheesta olisi mitään tiennyt, ellei silmiin olisi sattunut falafel-resepti K-Ruoka-lehdessä.

Olen vähän paininut noiden falafelien kanssa. Söin niitä säännöllisesti jo 80-luvulla Saudeissa, se oli vakio-ostos souk-käynnillä, ellei siis ostettu niitä kokonaisia grillikanoja. Yhtään en silloin tiennyt mitä söin (lihapullia, luulin?), mutta hyvä on aina hyvää. Nyttemmin haaveilen usein ihanista tuoreista falafeleistä, joita olen sittemmin kohdannut hyvin harvoin, mikäänhän ei ole ehkä tässä maailmassa pahempaa kuin kuiva, tiivis ja mitäänsanomattoman makuinen falafel-pyörykkä.

Kuvan falafel-pyöryköillä ei ole mitään yhteyttä tekstissä mainittuihin kuiviin, tiiviisiin ja mitäänsanomattoman makuisiin falafeleihin.

Viime viikolla innostuin myös maniokista. Tein Natasiskoni opastuksella aivan parasta Yuca con mojo- maniokkia, joka sai etsimään muitakin reseptejä. Päädyin tekemään falafelin seuraksi maniokki-ranskiksia uunissa (täytyy pitää pientä rajaa tuossa uppopaistamisessakin, sitä on ollut hiukan liikaa viime aikoina). Paljon on kiinni maustamisesta, maniokki kaipaa aika runsaan suolan ja olisi ollut ihanaa laittaa chiliäkin, mutta uskottelin itselleni siinä vaiheessa vielä lastenikin syövän näitä ranskiksia ilolla, joten käytin paprikaa. Ja kyllä varmaan NORMAALIT HYVINKASVATETUT lapset olisivat syöneetkin. Jukkaan tuli kiva rapea pinta ja pehmeä sisus ja rehellisesti ne olivat minusta 100 x parempia kuin niin hypet bataattiranskalaiset, joita en vain saa onnistumaan. Ne ovat aina ylivetelää mössöä. What’s the secret?

Falafelit onnistuivat yli odotusten tällä K-Ruoka-lehden reseptillä. Tekeminen on tosi nopeaa hernerouheesta, ainekset vaan sekaisin, ei tarvitse yrittää survoa kikherneitä sauvasekoittimella, sitäkin on tehty.

Ohjeesta pitäisi tulla 24 kpl, mutta sain aikaan vain 16, eli 4 :lle aikuiselle laskee helposti melkein tuplat, ainakin 1 ½ x taikina. Enkä tehnyt mitään isoja, normi lihapullan kokoisia. Taikina tuntui aika ”heikolta” ja kaikkiin ennakkotapauksiin nojaten olin melko varma, että paistaessa nämä hajoavat tuhansiksi atomeiksi, mutta kuinkas kävikään? Parhaita ikinä. Laitoin paistinpannuun ehkä pari senttiä öljyä, hivutin pyörykän kerrallaan (sitä mukaan kun muotoilin niitä) varovasti pannuun ja annoin tiristä koskematta kunnes alapuoli sai väriä ja wau, ne oli ihan helppo kääntää, ne jotenkin kiinteytyivät siinä, niin että rapea kuori piti ne kasassa ja sisältö oli ihanan pehmeää. Maustaa voisin hiukan ronskimminkin, jos aikuisväestölle suuntaisin, lehtipersiljan sijaan käytin korianteria, mikä tietenkin enemmän kuin bueno. Jos taikina tuntuu mahdottoman vetiseltä, niin lisää hiukan kaurajauhoa. Ai niin, kai huomioitte, että nämä ovat gluteenittomiakin tuon kaurajauhon ansiosta.

Falafelit nautin (luit oikein, yksikössä, Maitotyttö oli juuri kuulemma vetänyt laavulla kaksi hyvin käristettyä makkaraa ja Urheilijapoika Urho kunnostautui rohkeasti syömällä 2 pitaleipää pelkällä voilla. Kyllä on jerkkua reisissä! IsoHoo oli television ääressä hiihtämässä soffalta käsin ja ilmeisesti jännitykseltään- ja olihan niillä laavulla mukana 4 makkaran paketti- ei ehtinyt syömään. Myöhemmin kun katseli keittiön sunnuntai-päivän kokkailujen jälkiä, tuumasi, että sä et varmaan laittaisi ruokaa ollenkaan, ellet saisi kuvata ja kirjoittaa siitä.  No sano: Kenelle laittaisin?)salaatin ja tomaatin kanssa pitaleivän välissä. Tein jugurtista ja tahinista kastikkeen, jonne sopi dipata myös maniokkiranskalaisia. Löysin myös jugurttihyllyltä uuden tuttavuuden, 2 dl Pirkka turkkilaisen laktoosittoman jugurtin. Olen aina ostanut niitä partaäijänkuvaisia pönttöjä, mutta siinä pienemmässäkin on joskus vähän liikaa. Tämä oli sopiva koko.

MANIOKKIRANSKALAISET UUNISSA

4:lle

2 maniokkia (n.1200 g)

öljyä, suolaa, paprikaa (valkosipulijauhetta, pippuria, savupaprikaa, chiliä…)

Pätki maniokki ranskiksen pituisiin paloihin ja kuori (ohje). Upota kuorittuasi heti kylmään veteen tummumisen estämiseksi. Leikkaa pätkät sormen paksuisiksi tikuiksi. Laita kylmään veteen kattilaan ja kuumenna kiehuvaksi. Anna porista n. 10 min napakoiksi. Älä keitä ylikypsiksi, kokeile välillä.

Huuhdo ranskalaiset keittämisen jälkeen kylmässä vedessä ja kieritä sitten öljyssä ja mausteissa. Asettele väljästi leivinpaperille ja paahda kiertoilmauunin 200° kaunis väri ja rapea pinta.

JUGURTTIKASTIKE FALAFELEILLE JA MANIOKKIRANEILLE

2 dl Pirkka Turkkilainen jugurtti

2 rkl sitruunamehua

1 tl tahinia

suolaa, pippuria

Sekoita kaikki ainekset.

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-Ruoan kanssa.

ARJEN LUXUSTA - TYYPILLINEN KIRJA-ARVOSTELU

Onko teillä jotain henkilökohtaisia juttuja, joihin ette vaan pysty, vaikka kuvittelette, että kenelläkään muulla ei oo niiden kanssa yhtään probleemaa? Mä paljastan nyt yhden. En oo hyvä järsimään kanaa (ei tällä vissiin ihan 7-lehden palstoille pääse). En koskaan halua ittelleni kokonaisesta broilerista kuin rintapalaa, kun jotenkin ärsyttää jos se liha tarttuu vähänkin niihin luihin ja sielä on kaikkea sitä pikkumoskaa joukossa. Koipireisipalat täytyy olla hajoavan kypsiä, ettei niitä todellakaan tartte järsiä ja nuo siipipalat taas täytyy paistaa melkein kuiviksi, ettei suuhun tuu mitään löllöjä osia. 

Siis mä kamppailen tämän kanssa joka päivä...(älkää nyt kaikkea nielkö).

Mutta sitten tuli Risto Ripe Mikkola ja pelasti mut. Tai oikeasti Ripen uus keittokirja ARJEN LUXUSRUOKAA, jonka hän on tehnyt yhdessä Henry Lepist'in kanssa. Houluttelevat kuvat on ottanut Roni Lehti. Keittokirjassa, jos missä, ne ovat puoli ruokaa! Henryä en tunne yhtään, mutta Ripen kanssa oon saanu kokata kaksi pitkää kokkauspäivää ja nyt kun asiaa oikein ajattelen niin tuloksena on kyllä ollut omalla kohdallani parhaimpia kokkailuja ikinä. Molemmilla kerroilla. Ripe on sopivalla tavalla greisi ja rock ja ruuan tason on molemmilla kerroilla ylittänyt vain läpän taso. En tiedä puhuuko se aina noin hulluja vai inspiroinko mä sitä (vaikka en ookkaan yhtään rock), mutta jos meidät laittaa samaan keittiöön niin läppä on kyllä melko autenttista. Ei niinkun heikkohermoisille kuulijoille.

Luen aina mielenkiinnolla keittokirja-arvosteluja. Kaikkein hauskinta on kuulla minkä reseptin kukin valitsee ensimmäiseksi kokattavakseen. Ripen ja Henryn kirjan visuaalinen ilme ja kuvat kutsuu kokkamaan ja nykyään mun sormet vaan tarttuu hanakimmin noihin mattapintaisiin sivuihin. Resepteissä on kivoja oivalluksia (paitsi mitä ihmettä on tuo ylenmääräinen sweet chilin käyttö?), mutta ne eivät vaikuta vaikeilta toteuttaa.

Tämän alustuksen jälkeen kerron nyt, että olen tehnyt jo kahteen otteeseen kirjasta löytämääni nerokasta  Boneless sweet chili"wings" -ohjetta. Siinä, basically,  maustamaton paistileike (eli tuo hyvänmakuinen luuttomaksi tehty reisipala) paloitellaan kolmeen osaan. Keitetään 8 min. tähtianis-liemessä, jolloin kananpalat saa läpeensä ihanan maun (ja naapurit tien toiselta puolelta kysyi mikä teillä haisee noin ihanalta), kieritellään vehnäjauhoissa ja paistetaan öljyssä. Lopuksi kananpalat kieritellään wings-kastikkeessa.

Järkyttävän hyviä, ja ihan sama suutuntumakin kuin wingseissä. Mutta ei tarvitse pelätä mitä rouskaisee. Oon oikeasti otettu.

Omassa versiossani korvasin Ripen kastikkeen (no kun siinä oli sitä sweet chiliä) Siipiveikkojen valmispullotteella, se on erikoisen hyvä etikkainen kastike, josta en ollut aluksi varma onko se edes hyvää, mutta johon syntyy addiktio jo suurinpiirtein kolmannen siipipalan kohdalla. Sinihomejuustoakin pitää siipien kanssa olla, Tähtikokit tarjosivat sen endiivisalaatissa, minä murustin kylmänrauhallisesti aurajuuston kermaviiliin, johon siipiä sitten dippailin. 

Ja sitten vielä yksi vinkki. Kirjan 600g on aivan liian pieni määrä millekään säälliselle porukalle. Koska herkkuja. Eli samalla vaivalla (jota ei edes oikeastaan ole), tee ainakin tuplat. Lientä ei tarvitse tuplata, sama määrä riittää. pätee myös vehnäjauhoihin. Tässä resepti oman keittiön kautta kierrätettynä.

Boneless entiset sweet chili hot wings
600g broilerin paistileikkeitä (maustamattomia) pitkittäin 3 osaan leikattuna(minä leikkaisin ne kyllä leveyssuunnassa, eli lyhyempiä mutta leveämpiä. Äläkä vaan ala poistamaan leikkeissä olevaa rasvaa!) 
2 l vettä
5 tähtianista
3 dl ruokosokeria 
1/2 dl riisiviinietikkaa
3 dl soijaa
4 dl vehnäjauhoja leivittämiseen
rypsiöljyä paistooon
ja sitten lemppari wings -soosiasi ja kermaviiliä ja aurajuustoa

Kiehauta liemi vedestä, tähtianiksesta, ruokosokerista ja soijasta. Hauduta kananpaloja matalalla lämmöllä 8 minuuttia. Anna palojen jäähtyä liemessä (miksi, minä paistoin ne aika pian?).

Nosta palat liemestä ja pyörittele vehnäjauhoissa. Uppopaista jauhotetut palat 170 asteisessa öljyssä rapeiksi. Mielestäni tähän riitti myös pari senttiä öljyä paistinpannussa ja kerran kääntäminen. Nosta palat talouspaperin kautta kulhoon jossa sekoitat niihin lemppari wings-soosiasi. Tarjoile aurajuusto-kermavilin kera.

 

Opuksen resepteissä on sopivasti twistiä, vaikka muutamassa kohdassa törmäsin siihen reseptintekijän painajaiseen, että ei huomaa omia virheitään (ja niinkun huomaatte oon  LUKENUT tämän kannesta kanteen), vai laitetaanko niihin quesadilloihin oikeasti 20 jalapeñoa? Kuulostaa kovalta määrältä jopa rokkaavalle kokille.

Seuraavaksi teen ehkä rapulasagnea. Tai hirviwallenbergiä tai lohikeittoa ihan uudella twistillä. No nyt menin paljastamaan kaiken. Olis kiva kuulla, Ripe, että mihin reseptiin olisit kuvitellut mun tarttuvan? 

Kokattava kirja! 

Kirja on arvostelukappale kustantajalta.

VIIKKOMENU 2

Todellinen arki alkamassa, Urholla koulu ja Maitotytöllä päiväkoti. Toivotaan tervettä talvea ja paljon aurinkoa, ettei hautauduta väsymyksen alle! Onneksi on kaikkea kivaa tiedossa, luistelukisoja ja...luistelukisoja...

MAANANTAI: GULASSIKEITTO JAUHELIHASTA

Olen elänyt vuoden vaihteen aivan hirveässä alppikuumeessa. Juuri nyt on paras aika mielestäni suunnata sinne, ei liikaa vielä tungosta. Vaan eipä sinnepäin olla menossa. Akuuttiin ikävään auttaa ainakin pikkuisen gulassikeitto, jonka arkisempi versio toteutetaan jauhelihasta. Aina yhtä hyvää. Paitsi uudelleen lämmitettäessä aina edellistä parempaa.

TIISTAI: TUOREMAKKARASALAATTI IHANALLA AVOKADO-VINAIGRETTELLÄ
Se siitä kevennyksestä. Mun salaatissanikin on näköjään makkaraa. Mutta olkoon vaan, maku on ihana.

KESKIVIIKKO: KYPSÄT LOHITARTAR-PIHVIT
Multa loppuu oikeasti kohta kalareseptit näihin koosteisiin. Kyllähöän me kalaa syödään, mutta useimmiten samoilla resepteillä. Tämä muunnosversio vielä löytyi.

TORSTAI: JUUSTOINEN LINSSIKEITTO
Takuuvarma ja hyvänmakuinen menestys. Hyvä linssit!

 PERJANTAI: MAKKARAPERUNAT KIUKAALLA
En tiedä mikä on teidän saunapäivä, mutta voihan se olla vaikka perjantai. Monta kertaa viikossahan tuo saunaa rakastavilla lämpenee. Todellista arjen luxusta se on. Kiuasmakkaraakin tehdään joskus, tämä ohje on kuitenkin astetta hauskempi, siinä kun paistettiin myös perunat.

LAUANTAI: MEKSIKOLAINEN AAMIAINEN CHILAQUILES
Meksikolaiset on aamiaisten kunkkuja. Tämä menee hyvin lounaastakin, tai tuhtina aloituksena ulkoilupäivälle. Kyllä jaksaa!

SUNNUNTAI: NYHTÖHIRVI
Pyhänä pitkän kaavan mukaan nyhtöhirveä coca colassa. Ei se nyt hirveää ollut, vaan oikein hyvää, vaikka hirvi on aika kuiva liha nyhtöön noin yleisesti. Sämpylät itse kun vielä väännät ja marinoidut sipulit ja omatekoiset ranskalaiset kahteen kertaan uppopaistettuna niin sitten ei sunnuntaille jääkkään enää kun iltarukous. 

VIIKON XTRA: 3 X VANHAT BANAANIT
Just nytkin niitä on tuolla keittiössä, pikimustia banaaneja. Äkkiä hommiin!

VIIKON LEIVONTA: PANNUKEKSI
Kaikki överi on parasta. Ei mulla muuta.

YUCA CON MOJO JA KUINKA MANIOKKI KUORITAAN

Kuuba saapui tällä viikolla meidän keittiöön.

Olen jo pitkään pyytänyt Natasiskoa kokkailemaan kanssani jotain kuubalaista, ja nyt vihdoinkin, suoraan Kuubasta lakeuksille jouluksi lentänyt sisko ehti  tarttua toimeen. Argh, vain näitä pimeitä iltoja. Eli luvassa hyvää kuubalaista ruokaa paskoilla kuvilla.

sanoin siis paskoilla kuvilla en kuvilla paskoista...

Yuca eli jukka eli maniokki eli kassava on juuri se epämääräisen paksukuorinen ranteenpaksuinen juuri, jota meidänkin cittarista löytyy. Aina ihmettelen, että kuka noita ostaa ja mitä niistä tehdään. Etenkin kun maniokki on raakana myrkyllinen ja sen sisältämä sinihappo (ja syanidiyhdisteet) voivat oikeasti saada ruokailijan poistumaan niin sanotusti jalat edellä. Normaalisti keitettynä se on kuitenkin aivan turvallinen, hiukan perunaa muistuttava juures. Miedonmakuinen, tärkkelyspitoinen, helposti sulava ja energiapitoinen maniokki on Etelä-Amerikasta alunperin lähtöisin oleva, ilmeisesti jopa 10 000 vuotta vanha viljelyskasvi, jonka portugalilaiset toivat Brasiliasta myös Afrikkaan joskus 1500-luvulla. Afrikkaankin tuo vaatimaton kasvi on kotiutunut erinomaisesti. Maniokista valmistetaan myös tapioka-jauhoa. Wikipediasta selviää, että 800 miljoonaa ihmistä käyttää maniokia peruselintarvikkeenaan.

Sitten täälä pohjolassa on yks 5 milliä, jotka kääntelee sitä marketissa ihmetellen kädessään.

Montaa kertaa en ole jukkaa syönyt ja nyt ensimmäistä kertaa sitä valmistin, kuubalaiseen tyyliin. Maniokkia ostaessa kannattaa ostaa ehkä sellainen keskikokoinen yksilö. Sen tulisi olla kauttaaltaan kova ja kiinteä, pehmeys kertoo yli menneestä juureksesta. Maniokki on sisältä hyvin valkoinen ja se saattaa erittää hiukan maitomaista nestettä leikatessa (varmaan sitä tärkkelystä...) Maniokki käsitellään leikkaamalla molemmat päät pois ja pilkkomalla juuri sitten n.10 cm paloihin. Ota pala kerrallaan käteen ja vedä maniokin pituuttaan suora viiva tumman kuoren läpi. Nyt voit ujuttaa viillon reunasta pikkuveitsen kuoren ja itse juureksen väliin, niin, että saat sormesi mahtumaan sinne ja sitten vain varovasti irroitat kuoren koko palasta, yleensä se lähtee yhtenä isona soirona.

Maniokki keitetään kypsäksi niin, että se alkaa halkeilla, vähän niinkuin ylikypsä peruna. Joskus syötäessä suuhun saattaa tulla pitkä puinen säie, sen voi huoletta laittaa sivuun suusta, sitä ei ole tarkoitus pureskella, maniokki on hyvin sellaista perunamaista suutuntumalta (eikä perunassakaan mitään tikkuja ole).

Yuca con mojo on kuubalainen ruokalaji, jossa maniokki tarjotaan aivan superihanan mojo-kastikkeen kanssa, joka on siis limen ja valkosipulin makuinen. Kastiketta olisi voinut olla tupla annos!

Yuca con mojo
Maniokkia Mojo-kastikkeessa kuubalaisittain
6:lle päälisukkeena, enemmällekin jos paljon muuta ruokaa. Voi silti olla, että jos olet kuubalainen, niin tätä rittää vain 4:lle...

2 keskikokoista maniokkia
2 dl öljyä
1 (hopea)sipuli
6-8 valkosipulinkynttä
2 mehukasta limeä
1-2 tl  hienoa merisuolaa

Pätki maniokki n. 7-10cm paloiksi, kuori(ylempänä ohje) ja puolita palat pituussuunnassa. Laita maniokkipalat kattilaan kylmään veteen niin, että ne peittyvät ja kuumenna kiehuviksi. Kun maniokit kiehuvat, säikäytä ne kaatamalla kiehuva vesi pois ja lisää uudelleen kylmä vesi ja teelusikallinen suolaa, kuumenna kiehuvaksi ja keitä hajoavan kypsiksi. Voit jättää maniokit jäähtyvään veteen tarjoiluhetkeen asti, niin pysyvät lämpöisinä. Ilmeisesti maniokki ei vety perunan tapaan.

Valmista kastike kivimorttelissa (tai no okei, tehosekoittimessa) murskaamalla kuoritut valkosipulinkynnet yhdessä suolan kanssa. Purista päälle lopuksi mehu molemmista limehedelmistä ja sekoita tahnaksi. Pilko sipuli. Kuumenna öljy pienessä kasarissa. Ota kasari hetkeksi pois liedestä ja sekoita mukaan sipulit ja lime-valkosipulitahna, varovasti ettei räisky. Palauta kasari miedolle lämmölle ja keittele kastiketta 10 minuuttia niin, että sipulit pehmenevät. Ei ole tarkoitus friteerata.

Nostele jukat reikäkauhalla tarjoiluastiaan ja kaada mojo maniokkien päälle.

Piece of Cuba!

MELKEIN KOKO VIIKKOMENU 1

Ei sinun eikä minun maailma kaadu siihen, jos en nyt ehtinytkään sunnuntaina julkaista viikkomenuta. Alkakoon se tällä kertaa sitten tiistaista. Sopivan epätäydellinen alku uudelle vuodelle. Tarttooko sitä nyt aina olla niin justiinsa?

Ainut tietysti, että 8 kuvalla ei saa millään tehtyä 9 kuvan kollaasia. Siksi lisäsin mukaan ylimääräisen kuvan, joka on tietenkin korvapuustit. Ajattelin, että korvapuustien leivontaan voi inspriroitua ihan aina!

TIISTAI: TAKORAISU

Viikko alkaa siis päivän myöhässä, mutta ruoka onsitäkin ihanampi japanilainen lounassuosikki, takoraisu. Hauskin ruoka ikinä ja täyttää kaikki muutkin kriteerit nopeudesta, helppoudesta ja keveydestäkin. That's my Tuesday!

KESKIVIIKKO: SIPULIKEITTO

Keskiviikkona, jota ennen pikku-lauantaiksi kutsuttiin, voi vähän olla sitten kevytkengäisempi ja herkutella kaikilla lisäosilla varustetulla sipulikeitolla. Pakkastenkin on ennustettu paukkuvan, joten mikäs sen parempaa sitten?
Kuhan et polta kieltäsi! Sipulikeittoa kuumempaa ruokaa ei olekaan!

TORSTAI: LOHTA YHDEN PANNUN TEKNIIKALLA

Tämä lehdestä napattu resepti on ihan mainio, ei turhaa tiskiä ja hapankorppu sopii krustiksi lohelle. Kastikekkin on hyvää. Koko setti teon arvoinen.

PERJANTAI: BO SSÄM

Pikaversiona tietenkin. Jes mandeera o hyvvää. Niinkuin kaikki mikä pistellään sormin suuhun!

LAUANTAI: NONNAN ÄYRIÄISKEITTO

Äyriäiskeitto ei hurmaa pelkällä maullaan vaan myös tuoksullaan. Rapeakuorinen patonki tai  juurileipä kylkeen ja keskustelu vaimenee pöydässä. Slurps vaan, siellä ja täällä....

 SUNNUNTAI: IGORIN KANAA

Tätä on tehty tämän tästä, Peggyn pienestä punaisesta keittiöstään levittämää slaavilaista kanareseptiä, joka on niin helppoo herkkuu, ettei mikään voi mennä vikaan. Sopii mielestäni myös vieraille mutkattomaan ruokanautintoon.

VIIKON LEIVONTA;KARJALANPIIRAKAT

Mitä usiammin teet, sitä paremmin se sujuu. Edelliskerrasta on kyllä aikaa omalla kohdallani... Mutta koska nyt on käsillä leivinuunin lämmityksen korkeasesonki, taidan tosiaan hemmotella läheisiäni loppiaisilla omin pikku kätösin vääntämilläni piirakoilla.

VIIKON XTRA: SAGANAKI

Ja kun kerran uunit lämpiää, niin kukaan kiellä laittamasta sinne saganaki-juustoa kreikkalaiseen tyyliin. Juuston syönti on vähän jäänyt päälle. ensin oli joulun herkkujuustot, välipäivinä ilahdutimme itseämme racletella ja uutenavuotena fonduellä. Antaa mennä kun kerran vauhtiin päästään.

Ja sovitaan niin, että jos on karmia ressi töissä, lapset tai itte kipiänä (puhumattakaan miesflunssasta, huh huh) tai jotain aivan helevatan paljon kivempaa tekemistä, niin ei ressata tällä viikkomenullä.

Vaikka tosi ihanasti näille aina kertyy lukijoita, joten porskutetaan yhdessä uuteenvuoteen 2017!

HORCHATA

Kuvitelkaa  täydellisen onnistunut, kanelilla maustettu riisipuuro. Ottakaa se maku, muuttakaa nesteeksi ja tarjoilkaa jääkylmänä. Paljon muuten en osaa kuvailla horchataa (orTZAta). Ajatuksena juoma on kenties meille hiukan vieras, mutta hitsi vie, hyvää se on, kun pystyy irrottamaan ajatuksensa nestemäisestä joulupuurosta.

Espanjalainen, tai valencialainen horchata on aivan eri juoma kuin latinalaiset kaverinsa. Myös niissä ainekset vaihtelevat, yhteistä on, että juoma on uutettu pähkinöistä, maakastanjoista, riisistä, manteleista jne. Tämä saattaa nyt yllättää teidät, mutta tämä minun versioni on nimenomaan meksikolainen horchata, joka liotetaan siis riisistä ja kanelista ja johon toisinaan lisätään myös tavallista maitoa (tai kondensoitua).

Vaikka omaan suuhuni horchata maistuukin melko jouluiselta, Meksikossa se on juurikin kuuman päivän virkistäjä. Samoin se komppaa vettä tai limsoja paremmin ruuissa olevaa chiliä (juuri kun sain iskostettua päähänne, että meksikolainen ruoka ei ole välttämättä lainkaan tulista), ihan samoin kuin vaikka lassi intialaisessa keittiössä. Tasaa poltteen nautinnollisemmaksi. Horchataa myidään kaduilla aqua frescojen tapaan, isosta lasisäiliöstä ammennetaan kauhalla lasiin jäiden päälle.

Meksikolaisen horchatan valmistukseen tarvitaan hiukan aikaa, vettä, riisiä ja kanelia. Reseptejä on tietysti useita, mutta perusperiaate on, että riisit  ja kanelitangot jauhetaan ja liotetaan vedessä (vai oliko se toisinpäin, vai sekä että...) ja sitten riisikanelisakka siivilöidään nesteestä ja juoma on viilentämistä vailla valmis. Jotkut lisäävät vaniljaa, mantelia, maitoa, mutta mikään näistä ei ole välttämätön. Ja ilmeisesti kuumalla kadulla nimenomaan riisimaito säilyy erilailla kuin lehmästä valutetut nesteet.

Pikkiriikkisen vaivalloiseltahan tämä kuulosti omaan makuuni, varsinkin kun horchataan teko juolahti mieleen vasta samana päivänä  kun sitä oli tarkoitus nauttia. Ja mulla ei kyllä ole oikein sopivaa cutteria millä hurauttaisin riisit jauhoksi. Koska olen laiska näppärä, ajattelin, että no kai tämän nyt voi valmistaa valmiista riisimaidosta, jota kaupat ovat pullollaan. Tähän liittyi kaksi mielenkiintoista asiaa: a) googlettaessani horchataa löytyy miljoona reseptiä , mutta valmiista riisimaidosta valmistettuja suhteellisen vähän b) Natasisko, tuo oman elämäni meksikolaisruokien ehdoton auktoriteetti, oli sitä mieltä, että tätä kotitekoista meksikolaisjuomaa ei voi mitenkään valmistaa muulla tavoin kuin perinteisellä jauha-liota-siivilöi-menetelmällä.
Mutta koska olen laiska kovapäinen minäkin, ryhdyin puuhaan.

Reseptiesikuvakseni löysin Horchata-ohjeen Other side of tortilla- blogista. Ohjeessa oli vielä sopivasti muutakin vääntöä kuin sekoita sokeria ja kanelia riisimaitoon, ja tekijä kertoi testanneensa useita versioita ja koko suvun makutesti oli viimein hyväksynyt tämän pikaversion. Minut oli vakuutettu (enää tarvitsi vakuuttaa Natasisko).

Horchata, meksikolainen makea riisi-kanelijuoma
Nopea versio, n. 2 litraa

2 l riisimaitoa (valmista kaupasta)
5 kanelitankoa
2 dl kondensoitua maitoa
0,5-1 l vettä
kanelia koristeluun

Kaada riisimaito kattilaan, laita sinne myös kanelitangot. Kuumenna kiehuvaksi ja vispaa mukaan kondensoitu maito. Anna sitten pikkuhiljaa poreilla n. 1 tunti. Käännä levy nollille ja sekoita mukaan kiehuvaksi kuumennettu vesi (aloita 0,5 litralla voit lisätä sitä myöhemminkin, myös kylmää vettä.)
Kaada juoma isoihin kannuihin ja laita viilenemään.
Tarjoillessa kaada juoma laseihin parin jääkuution kera ja ripottele päälle hiukan kanelia.

Huomio: Omassani on nyt siis ihan laktoosia kondensoidun maidon myötä, mutta juoman voit helposti valmistaa myös täysin vegaanina, keitä vain sokeriliemi jolla makeutat juoman. Älä ala pelleillä millään hunajalla, koska maku. Meksikolaisten horchata on tosi makeaa, täällä pohjoisessa kelpaa hiukan hillitympikin versio, mutta makeaa tämän kuuluu olla.

Ja sitten ehkä tärkein: Natasisko: " Tämä maistuu kyllä aiban siltä miltä pitääkin!"

Jip jip jippii. ja niin me vedettiin pillillä pakkaskylmässä jäähtynyttä horchataa tortilloiden kyytipoikana pillillä kaikki tyynni, kuuskymppisestä kaksivuotiaaseen.

Ja on muuten hyväilevän hyvää!

Superhienoa vuotta 2017 teille jokaiselle!