Blogimiittipyyttö

Jaa, että mikä?
Pyyttö on vanha eteläpohojalaanen sana ja tarkoittaa kutsua. Meillähän ei ketään muutenkaan kutsuta kylään tai kahville vaan käsketähän; " Mä käskin ne kylähän huomenillalla."

Blogimiitiksi taas kutsutaan tilaisuutta, jossa useampi toisilleen tuttu tai tuntematon (tässä tapauksessa) ruokabloggaaja kokoontuu yhteen kokkaamisen, syömisen, juomisen ja iloisen seuranpidon merkeissä.

Blogimiitti on siis luvassa Seinäjoella, lauantaina 29. kesäkuuta ihan meillä kotona. Seinäjoellehan tuovat junat kätevästi kaikkialta, uskaltaisin jopa väittää, ettei Helsingistä tänne ole yhtään sen pitempi kuin täältä Helsinkiin. Majoitus onnistuu meillä ensiksi paikan varanneille, jos ei nyt aivan sänkyjä riitä, niin patjalla ainakin, ja pihalle sopii kyllä telttailemaan. Myös paikalliset hotellit varmaan suostuvat majoittamaan...(katsopa hotelli Alma, jos kaipaat vaihtelua ketjuihin).

Tuot siis paikalle itsesi ja jotain herkullista (tai kokeellista) syötävää. Erityistä teemaa ei ole, mutta eiköhän siksi riitä Suomen kesä. Käytössä on kaasu- ja hiiligrilli, sähkösavustin, rasvakeitin, normi uunit ja liedet ja muut peruskeittiökoneet. Talo tarjoaa ilmaiset lipstikat!

Ajattelin että jos 15 aikaan kokoonnutaan  niin siinä on kivasti aikaa laittaa ensin ruuanlaittoruokaa(alkupaloja), jotta jaksamme laittaa sitten kunnon pääfiestan (ja jatkaa aamuun asti)vähän myöhemmin. Sään suosiessa on tarkoitus ruokailla ja muutenkin viettää aikaa terassillamme. Peräti yhden blogimiittikokemuksen perusteella tiedän, että pöydässä notkuvat herkut ylittää määrällisesti vain naurun määrä!

Tilaisuus on siis emäntänsä kaltainen, eli rento ja mutkaton,jännittämään ei tarvitse tulla. Luultavasti jonkin asteiselta viime hetken kaaokseltakaan ei vältytä, viittaan nyt edelleen emännöintiin. Mutta hauskuus ja hyvä ruoka on taattu.

Ohjelmaahan ei tälläisissä tilaisuuksissa tarvita, mutta luvassa on kuitenkin ainakin keittiöpyyhebingo. Ja mahdollisesti jotakin pientä tanskankielistä performanssia...

Rohkeimmat voivat vahvistaa osallistumisensa kommenttilaatikkoon, mutta minua voi lähestyä myös nannablogi(miukumauku)yahoo.com sähköpostilla.  Laitan sitten yhteisen ketjusähköpostin osallistujille. Jokatapauksessa, nyt siis on aika vahvistaa osallistuminen, jotta pöydän ääressä olisi tarpeeksi tuoleja.

Tilaisuus on K18.

...se mikään tilaasuus oo !

Mutta nyt on sitten ainakin kutsu esitetty kaikille ruokabloggajakolleegoille.

Ei tartte kenenkään ainakaan sanua, että Mua ei eres käsketty!

Lipstikkapesto. IIIHHHANA!

En ollut kyllä asiasta ensinnäkään varma, mutta nyt tiedän mihin saan tuhlattua lipstikkaani. Lipstikkapesto olikin niin hyvää, että sitä täytyy kokeilla kalan, pastan, possun, lampaan ja uusien pottujen kanssa ainakin. Tänään tarjoilin sitä pariloidun kanan ja kasvisten kanssa.

Minä kun vasta tulin sisään kylvämästä kasvimaataani, joudun jonkun aikaa odottelemaan myös yrttisatoa. Siksi ihan ottaa päähän, kun lipstikka puska on jo rinnan korkuurella ja välillä tuntuu, että ei oikein osaa sitä käyttää. Joo, joo, olen minä tehnyt lipstikkakeittoa ja jopa lipstikkajäätelöä, mutta nuokin ovat vähän sellaisia kerrankesässä elämyksiä, hyviä kylläkin. Luulen, että tämä pesto kantaa hiukan pidemmälle.

Lipstikkapesto

n. 3 dl lipstikanlehtiä (väljästi ajatellen)
2 valkosipulinkynttä hienonnettina
reilu1/2 dl pinjansiemeniä
 reilu1/2 dl parmesania (tai pikkulapsen nyrkin kokoinen kimpale)
1dl hyvää oliiviöljyä (kannattaa maistaa ettet lyö pestoon mitään kitkerän makuista vanhaa öljyä...)
1/2 sitruunan mehu
suolaa, mustapippuria

Koska minä olen minä, laitoin kaikkia aineet kerralla  tuollaiseen pikkutehosekoittimeen ja annoin koneen vääntää. En tiedä kannattaisko juusto vaikka raastaa ensin, mutta menipä tuo noinkin.

Lopuksi sitten maistoin vielä ja lisäsin vähän  suolaa ja mustapippuria.

Uskomatonta kuinka hyvin liperin voimakas maku liittoutui peston muiden ainesosien kanssa.Vielä tekovaiheessa maistelin liperin lehtiä ja olin varma, että lopputuloksesta syntyy fiasko.

Lipstikkapeston kaveriksi heitin pannulle  kuumaan oliiviöljyyn broiskun sisäfilepaloja ja toissapäivän grillatuista possuvartaista ylijääneet pikotut kasvikset; paprikaa, punasipulia, kesäkurpitsaa ja jokunen herkkusienikin näkyi olevan. Broisku kypsäksi ja suolaa ja pippuria koko komeuden mausteeksi, lautaselle keoksi ja päälle isosti lipstikkapestoa. Menin sitten keittämään vielä riisiäkin ja siihen sotkettu lipstikkapesto: nam! Mistä sainkin idean, että teen tabouleh tyylistä salaattia, korvaan yrtit lipstikalla... ehdinköhän huomenna.

Mutta teille kaikille, joilla on pääsy lipstikkapuskille, tehkää tätä!
Ja nyt juuri taitais olla ihan hyvä aika pakastaakin lipstikkasatoa talven varalle.

Apua, raparperimehuapua!

Viime kesänä tein erittäin onnistunutta raparperimehua. Tänä vuonna kadun, etten jostakin himpuran syystä muka "keriinny " postaamaan sitä. Kun kuviakin olis ollut. Nyt en nimittäin enää oikein tarkalleen muista kuinka se tehtiin. Enkä muista mistä reseptin alkuperäisesti löysin. Olen yrittänyt googlata kaikella tavalla raprperimehuja, mutta ihan sitä samaa en tunne löytäväni.

Koska raparperi, tuo varhaiskesän hapokas valtiatar on mitä parhain raaka-aine mehuun, lopputulos lienee mainio millä tahansa reseptillä. Voitte arvata siis miksi minä tykästyin juuri tähän reseptiin, ahkera luonteenlaatuni kun lienee jo tullut tutuksi... Taikasanat ovat tietysti helppous ja vaivattomuus. Siis jotenkin näin se meni:

Rarperimehuresepti sinnepäin

Ota esille 10 litran muovisanko. Ota 15 - ehkä - raparperinvartta ja pilko ne parin sentin paloiksi sankoon. Olisko ollut niin että n. puoli sankoa tulee pilkottua raparperia. Oisko se tuon verran varsia?

Sitten pari, kolme sitruunaa. Voit ohuesti suikaloida kuoren keltaisen osan sankoon, mutta jätä laittamatta kitkerä valkoinen. Kuori se pois sitruunan ympäriltä ja viipaloi sitruunat renkaiksi sankoon.

Seuraava osio hoituu melko kätevästi vedenkeittimen avulla, mutta onnistuu toki kattilankin avulla. Täytä sanko kiehuvalla vedellä. 

Seuraavaksi voit peittää sangon vaikkapa harsolla, ja jättää se tekeytymään vuorokaudeksi. Vai oliko se kahdeksi?

Ai niin sokeri. Muistelisin että sitä tulee n. desi per litra. Tai sitten puolta vähemmän. Ja koska se lisättiin? Heti kiehuvan veden kanssako? Minulla on sellainen  tunne, että se lisättiin vasta mehun seisotuksen ja siivilöinnin jälkeen, mehu kuumennettiin uudelleen kattilassa ja sokeri lisättiin (mikä kuulostaa kyllä ihan vähän työläältä).

Joka tapauksessa, ennen pullotusta mehu siivilöidään ja sokeroidaan kuumentaen tai sitten ei, jos se sokeri oli lisätty jo aikaisemmin. 

Mehua voi jättää jääkaappiin viikon varaksi, loput säilöin pakastamalla.

Ja mehun sai juomakuntoon lisäämällä vielä hiukan vettä sen mukaan, kuinka hapokasta haluaa.

Sen kyllä sanon, että jos tämän mehun teossa pitää näin hirviästi tehdä ajatustyötä, alkaa mehun pointti olla kaukana alkuperäisestä (helppous, vaivattomuus). Siksi ilahdunkin suunnattomasti, mikäli joku vinkkaa mulle oikean reseptin (juuri tämän) mehun tekoon. Olis paljon kivempaa tehdä mehua ilman aivoja. Luulen kyllä, että tulosta saattaa syntyä millä tahansa variaatiolla.

Niin minäkö tätä tein? Viime kesänäkö?

Tsekkaa myös uusin keittiöhöyryjä!

Kesä ja jäätelö

Hellettäkin on jo pidellyt viikon...enää hyttyset puuttuu...

Maitotyttö ja ihana Naapurintyttö ovat syntyneet 2 viikon välein.

Molemmilla näyttää löytyvän Maitojäätelöhammas!

 Ihana kesä! Ihana jäätelö!

Bologna; ei vieläkään juoden vol II

Slow food- yhdistyksen opas suosittele keskustan laidalta pientä 29 paikkaista Osteria Bottegaa.

Osteriassa valmistetaan rakkaudella aitoa emilialaista ruokaa. Paikka täyttyi hetki saapumisemme jälkeen ja pöydät täyttyivät välittömästi edellisten lähdettyä. Italialaiset tuntuvat pitävän ravintolaan jonottamista ihan asiaankuuluvana. Hyvin koruttomasti ja lähes skandinaavisesti sisustettu paikka on toiminut muistaakseni 8 vuotta ja ennen tätä omistajalla oli 2 Michelinin tähden ravintola vaimonsa kanssa.

Salissa hääri kielitaitoinen rouva, itse isäntä ja nuori apupoika, keittiön puolella oli kuulemma saman verran väkeä. Ensimmäinen paikka muuten, jossa olen ollut, jossa käsilaukulleni tuotiin oma matala pallinsa, vaikkei se mikään Prada olekaan.

Antipasteissa on jokaisella lihalla oma annoksensa, mutta saimme pyydettäessä yhdistelmän, johon oli laitettu culatelloa, Parman kinkkua, mortadellaa ja pancettaa, joka oli muuten isännän tekemää. lautasella oli myös parmesania ja melonia. Kaikki mielettömän makuisia. Meitä ohjeistettiin myös syömisjärjestyksessä, ensin siis culatello, joka on käsittääkseni näistä arvokkain, sitten prosciutto ja muulla järjestyksellä ei sitten niin väliä.

 Niinkuin huomaatte, me emme malttaneet olla syömättä aina koko helahoitoa läpi, Rouva suositteli minulle  Tortellini in brodo di capone , joka on yksi perinteisistä annoksista, joista ravintola on kuuluisa. Eivät pettäneet. Kuinka yksinkertainen voi olla näin hyvää?
Sen sijaan IsoHoon Tortellini di ricotta, burro& salvia  oli jostain syystä käsittämättömän kuiva annos ja me kun odotimme niin sitä salviavoita... onneksi IsoHoon annos oli vain puolikas, jonka hän sai kun epäili vatsansa vetävyyttä.

Pääruuaksi tilasimme Costoletta di vitella in osso alla Petroniane,sekin maakunnan perinteistä avotulella valmistettua, parmankinkulla ja parmesanilla päällystettyä ohueksi nuijittua vasikkaa. 

Jonka kanssa pohjalainen otti tietenkin perunaa.

 
Jälkiruuaksi otin la Zuppa Inglesen, jota olin halunnut maistaa aina Master Chef italianjakson katsottuani. Ei ollut ihan minun juttuni.
IsoHoon sambucca ja espresso taisivat laskea paremmin.
Lysti kustansi viineineen 98 euroa ollen matkamme kallein illallinen, mutta laatu ja palvelu ovat hyvinkin sydämellisen suosituksen arvoiset, huolimatta kuivista tortellineista ja jälkkärijärkytyksestä.

Olin tehnyt päätöksen, että jätän kaikki michelintähtiravintolat (joita Bolognassa on käsittäkseni useita) yms. väliin, ihan syystä, että en ollut ehtinyt tehdä "kotitöitä". Jotain twistiä halusin kokeilla minäkin ja löysimmekin Bologna -lehden artikkelin avulla, ihan hotellimme kulmilla (Tre Vecchi, voin suositella, loistava sijainti via dell'Indipendenzalla, kohtuuhinnat, tosi siisti...ja varsinkin jos tykkäät, että kaikki televisionraameista lähtien on maalattu kultamaalilla ;D) aika tuoreen ravintolan E' Cucina Leopardi joka on TV-kokki Cesare Marrettin uusin. Lehdessä luki "eccentric" TV Chef ja mietin mitä sillä mahtoivat tarkoittaa. Nyt kotona googlailin hiukan ja käykääpä ihmeessä kurkkaamassa herran kuvia! Tuon kalakuvan jälkeen olisi saattanut käydä kuin Riikalle Tsukijin kalatorilla...

Illallisvaraus ei onnistunut ihan vuorokauden varoitusajalla, mutta kehottivat tulemaan lounaalle 12.30. Hyvä niin sillä puolituntia myöhemmin ei paikkoja enää ollut. Johtui varmaan erinomaisesta ruuasta ja loistavasta hinnasta. Antipasti, primi, secondi, dolci ja espressot + viinit ja vedet kahdelta kustansivat yhteensä 40 euroa.  Menussa oli muutama vaihtoehto, jotka tarjoilija suullisesti esitti.
paikka oli lofttyyppinen, henkilökunta nuorta ja epävirallista, meininki reippaan rentoa. Oli pakko kertoa, että olin palkintomatkalla ja nehän heti luuli, että oon joku suuri cheffi! sanoin kyllä vaatimattomasti, että ihan amatööri vaan...

 Alkuun Mozzarellaa ja melonia, sekä viikonlopun paras leipäanti, focaccia.

Loistavat pastat molemmilla; IsoHoolla alla Norma eli munakoisolla ja mulla ricottaraviolit, joissa nyt sitten oli sitä voita reilummin ja ihana hernepyre.

 Arvatkaa kenen pääruoka oli sitä kalaa? LOL!

Minä halusin artisokkaa ja kanaa.

Jälkkärinä hedelmiä

tai suklaa Fondant.

Tämä kevyen lounaan jälkeen menimme ihan kevyelle illalliselle. Broccaindosso on jälleen pieni osteria, jossa sinua syötetään kunnes sanot, että nyt riittää. Konsepti sekin. Mitään kylttiä ravintolaan ei ole, kunhan on aukko vain muurissa. Tänne oli löytänyt myös Pata puolisoineen, oli hauska lukea heidänkin kokemuksiaan. Paikassa ei siis ole ruokalistaa, vaan -jälleen italiaksi- tiedustellaan juotko, valkoista, punaista vai kuohuvaa ja vesi kuplilla vai ilman. Sitten aletaan kantaa pöytään alkupaloja, jos nyt laskuissa pysyin niin sortteja oli 9.

 mm. perunaparmesanipyrettä pekonilla, friteerattua zucchinia, parman kinkkua, ricottaa ja hunajaa, salaattia, mozzarellaa, salciciaa, kasvisterriiniä paprikakastikkeella, jotain munakoisosta...
Kaikkia kun maistat, niin alkaa olla jo täysi olo.

 Sanoin, että ei kyllä jakseta kovin paljon pastaa, joten tarjoilija sanoi tuovansa vain kahta, lasagnea ja tortellinia. Lasagnekin oli aivan superhyvää, siinä oli nyt tietysti sitä kuuluisaa ragúta eli meikäläisittäin bolognese kastiketta, joka muuten nautitaan aina tagliatellen kera (ellei siis lasagnessa) ja joka ei ole ollenkaan sellaista tomaattista kuin me luulemme. Mutta hyvää on.

Seuraavaksi oli aika skipata pääruuat, ei vain pysty, niitäkin olis saanu maistella 5-6 eri lajia. Jällkkäriksi tuotiin suklaakakun palasia, iso kulhollinen mansikoita ja mascarponevaahtoa.

...niin ja amarettosuklaavanukasta ja suklaasalamia ja tuulihattuja ja suklaakastiketta...

Olihan kokemus! Suosittelen, mutta en tiedä millä mahalla sinne menisi. Vaikka ruokalistaa ja sitä kautta hintatietoja ei saa nähtäväksi, ei tarvitse jännittää. Koko tämä komeus maksoi kahdelta viineineen 60euroa. Jos olisimme syöneet myös lihat, käsittääkseni 10 per nuppi enemmän.

Kiitos kun jaksoitte "ruokailla" kanssani, taisin vähän innostua, ehkä jokaista leivänsiivua ei tarvitsisi selittää näin perinpohjin.

Näkeehän nuo kuvistakin (sunnuntai-lounas).!

Tää on se joka ei yrittänyt pussata mua!

Bologna syöden vol.I

Melkein tuli stressi. Päätimme lähteä Heinzin jauhelihakastikekilpailun palkintomatkalla mitä pikimmin sen parempi. Jäi googlailut aika minimiin puhumattakaan pöytävarauksista. Piti vetää syvään henkeä ja uskoa, että kyllä kerran ainakin hyvän ruokapaikan löytää, vahingossa ellei muuten.

Bolognassa voisi kyllä olla viikon vaikka syömättäkin, siis ravintolassa. Oli aivan suorastaan harmittavaa kuinka  euron pizzasiivut, tuoreet focacciapalat, piadinit, älyttömän ainutlaatuiset jäätelöt ja baarien pikkusyötävät, jotka tulivat aperoaikaan kaupanpäälle, vetivät puoleensa, lähes kaikelle oli sanottava ei, muuten sääret olisivat vuorenvarmasti sanoneet sopimuksensa irti (ne hennot).

Kososen blogista sain vinkin Slow Food yhdistyksen (italiankielisestä) 900 sivuisesta ruokaraamatusta Osteria d´Italia, jonka ostin ensimmäisestä kirjakaupasta jonka löysin (niistäkään ei ollut pulaa). En tiedä oliko viisas ostos, bolognalaisia ravintoloita oli kirjassa 6kpl, myynnissä olisi ollut myös 250 ravintolaa Bolognasta -kirja (sekin italiaksi). Ja tietysti aimo joukko englanninkielisiä oppaita...mutta nehän ovat turisteille! Piazza Maggiorella, basilikaa vastapäätä on turistitoimisto, jossa 6 € hintaan myytiin hienosti lasivitriinissä pidettyä Bologna for Connoisseurs lehteä, jonka viimeisimmän numeron hankin. Laadukkaassa lehdessä löytyy juttua ja vinkkejä ruuasta ja paljon muustakin.

Torstain lounaaksi kävimme istumassa pakolliset pizzat, kun emme vielä mistään mitään tienneet, mutta nälkä oli. Pizzan päälle tuotiin ripoteltavaksi muuten öljyä eikä oreganoa kuten meillä, tavallista tai picanttea, se oli kyllä aika koukuttava tuo jälkimmäinen. Vaikka Pohjois-Italia ei pizzan mekka taida ollakkaan, olivat kiviarina-uunissa tulella paistetut pitsat juurikin niin ohuita ja sitkeitä pohjaltaan kuin kuuluukin. Reunoilla muutama musta pilkku, niinhän sen on oltava (ota opiksesi kuolemankalpeitten reunojen Kotipizza).

Illallispaikaksi pyrimme SF:n hehkuttamaan All' Osteria Bottegaan, mutta kaupungin historiallisen keskuksen laidalla, vaatimattomalla pikkukadulla sijaitseva ravintola, jonne ei kyllä vahingossa löydy, oli  täynnä,  saimme kuitenkin varauksen perjantaille. Tämä osoittautuikin toimivaksi ratkaisuksi, etsiä ravintola edellisiltana ja buukata se. No, oli minulla pari muutakin ravintelia kattottuna, mutta osuimme sitten Ristorante Da Cesari -ravintolan kohdalle, joka näytti ihanan perinteisen italialaiselta ja  uskaltauduimme 50 vuotta toimineen paikan sisään.

Bolognassa löytyy nautittavaa myös viiniharrastajalle, me teimme kuitenkin periaatepäätöksen, että otamme talon viiniä ja Bolognassa se ei ole ollenkaan hassumpi päätös. Tarjoilija toi meille listat ja kertoi (arvatkaa millä kielellä?) myös suositukset listan ulkopuolelta. Päädyimme jakamaan Antipastina Pancetta di Mora Romagnola cotta a bassa temperatura con alette di toast e piccola insalatina

Primi piatti: IsoHoolle järjettömän hyvät kaniraviolit savustetulla vuohenjuustolla  Ravioli Verdi di coniglio al burro fuso e ricottina di capra affumicata.

Minä otin listan ulkopuolelta suositeltua  tagliatelleä parsalla. On sanottava, silläkin uhalla, että kutreillani kantamani "ruokakuningattaren" (siis haloo, vitsi, vitsi) kruunu himmenee, että tällä matkalla  vasta todenteolla ymmärsin miltä tuntuu ja maistuu pasta al dente. Luulisi, ettei tuollaisessa asiassa voi enää valaistua, mutta kylläs minä vain niin tein. Vaikka olin elänyt siinä uskossa, että tiesin.

Secondina otimme suositusannokset mustekalaa ja scampeja ihmeliemessä, josta emme oikein päässeet selville, kunnes kysyin asiaa uudestaan ja sehän olikin muuten cecchi elikkäs vanha kunnon kikherne, hiukan hätkähdyttävässä paikassa. 

Kaikki näyttivät syövän jälkiruuaksi jotakin oranssista pikkulasista, minäkin sitten. Sehän olikin kurpitsasorbettia ja balsamicoa.Vallan mielenkiintoista. IsoHoo nautti espressosta.

Ensimmäisen illan jälkeen oli tietenkin vaikea sanoa, mikä on tämän ravintolan paikka Bologna-asteikolla, mutta nyt viisaampana voin sanoa, että oikein kelpo paikka. Ravintolassa välittyi hyvin se jokaisessa käymässämme paikassa huokuva kunnioitus ruokaa ja raaka-aineita kohtaan. En tiedä olimmeko vain onnekkaita, mutta "turistiruokaan" emme törmänneet missään. 

Viinipullollisen kera kustansi 96 euroa. 

Ruokala voi kulkea esim Osteria, Trattoria tai Ristorante nimellä, olen ymmärtänyt, että tämä järjestys koskisi myös hintatasoa ja paikan rustiikkiutta, mutta ei nimistä kyllä voi vetää näitäkään johtopäätöksiä. Parasta kuitenkin nyt katkaista tämä raportti tähän ja jatkaa seuraavassa enemmän. Uni kutsuu. Kuten muuten kutsui joka ilta niin makiasti myös Bolognassa. 

Bologna. La dotta. La Rossa ja ennen kaikkea la grassa

Minä olen hurmaantunut. Menkää kaikki Bolognaan.

Rakkaalla kaupungilla on monta lempinimeä. La dotta, "oppinut" viittaa kaupungin sivistyksen, kulttuurin ja arkkitehtuurin kukoistukseen.  400 000 tuhannen asukkaan Bologna on edelleen nuorekas yliopistokaupunki ja sen meriittilistalta löytyy mm. jo 1088 perustettu  yliopisto.

La rossa tulee niin rakennusten punakeltaisista sävyistä kuin kaupungin vasemmistolaisesta taustastakin. Ja tärkein minulle, La grassa tarkoittaa "läskiä". Bologna on Emilia
-Romagna maakunnan keskus ja samalla myös koko Italian tunnustetuin  ruokakaupunki, seikka, joka minun yleissivistyksessäni oli jostakin syystä sijoittunut siihen kuuluisan aukon kohdalle. Mutta ei enää. Jos Bolognan ja maakunnassa sijaitsevien Parman, Modenan, Reggion ja Emilion piikkiin voidaan laskea esim. Mortadella, Parman kinkku, Parmesaani, Balsamico ja se kuuluisa ragu, jota me pasta bolognese kastikkeeksikin tituleeramme, ei ruokamekaksi kutsuminen liene yliampuvaa. No, ainakaan jos satut pitämään italialaisesta ruuasta...

Ennenkuin leväytän eteenne viikonlopun ravintolasaldoni ja herkullisimmat hetkeni Bolognan syleilyssä, ansaitsee kaupunki oman postauksensa aivan ilman syömistä, vaikka se erottomattomasti kaupungin imagoon kuuluukin. Jokainen ikivanha tiiliseinä suorastaan huokuu mamman valmistaman pasta-aterian tuoksua ja  avoimista ovista kantautuu astioiden kilinä ja aterialle asettuneiden perheenjäsenten iloinen rupattelu.

Ensimmäinen asia, joka kaupungissa kiinnitti huomion, oli sen uskomaton kauneus. Bolognan juuret juontavat jo jonnekin etruskien aikaan, mutta se kehittyi ja kukoisti rinta rinnan Rooman kanssa, ja eli mahtipontisimpia vuosiaan varhaiskeskiajalla, ajan vauraus ja valta näkyvät tänä päivänäkin sen arkkitehtuurissa, Bolognan keskusta on Euroopan suurimpia säilyneitä historiallisia keskittymiä.

Kaupunki on kuuluisa katetuista jalkakäytävistään, holvikaaristaan, jotka suojaavat matkaajaa niin sateelta kuin auringonpaahteeltakin.  Kaarikäytäviä on Bolognan keskustassa yli uskomattomat 42km, siis lähes joka rakennuksen reunalla, välillä pienempinä, mutta usein mahtipontisen korkeina. Jaksoimme ihmetellä kaupungin rakennuttaneiden mahtipontisuutta ja " suuruudenhulluutta", mutta samlla tunsimme itsemme eteläpohjalaisen kotoisiksi...

Vain pienimmiltä kujilta, puuttuivat holvikäytävät.

Keskusta oli selkeä ja kompakti, kaikkialle pääsi jalan, suunnat ja matkat oli helppo hahmottaa. Keskustan liikenne oli myös huomattavan rauhallista ja viikonloppuna  jopa pääkadut olivat suljettuna liikenteeltä.

Myös iltaisin ja öisin kaupunki tuntui turvalliselta liikkua jalan, niin näkyivät paikallisetkin tekevän. Sitäpaitsi katetut käytävät näyttävät upeilta valaistuna.

Kirkkoja ja upeita museoita riittää ( me valitsimme tällä kertaa keski-ajan museon). Seuralaiseni ei ole järin kiinnostunut moisista, mutta kävimme kuitenkin katsastamassa San Petronion basilican, joka sijaitseen keskusaukiolla Piazza Maggiorella ja on maailman kuudenneksi valtavin kristinuskon pyhättö.

joku ihan sivukäytävä vaan

Ihmettelimme valtavan rakennuksen mittasuhteita ja sinne siivilöityvää valoa, kirkko oli kaikkea muuta kuin pimeä, vaikka ikkunoita ei hirveästi tuntunut olevankaan, ainakaan kirkkaita.

Kirkossa oli kuvaaminen kielletty, mutta tein sen niin salakavalasti, ettei kukaan päässyt huomauttamaan. Tietynlainen pyhä rauha saa aina valtaansa matkailijan kirkoissa vieraillessa, nytkin tämä mahtava rakennus sulki syliinsä niin  satunnaiset turistit, kevätretkellä olleet koululaisryhmät kuin paikasta lohtua hakemaan tulleet. Haltioituneena tuijotin yhden käytävän laidalla synninpäästökoppia jossa saatoin aivan selvästi nähdä kuinka isä kuunteli seurakuntalaisensa tilitystä.

Matkoillamme suurin konflikti on vastakkainajattelu tilanteissa pitääkö-koko-ajan-syödä/etkö-ajattele-muuta kuin-ruokaa? Jos toinen siis hokee, että ei jaksa syödä, koska eihän  täällä tehdäkään mitään, voi kaverin kanssa kiivetä esim 498 puuporrasta pari metriä vaille vajaa satametriä suoraan ylöspäin yllä olevaan Asinellin torniin. Tietääpähän kiivenneensä, tässä tuli nimittäin sellainen pyhä tunne, että luulin kuolevani.

Näitä torneja on aikoinaan ollut yli sata, joista parikymmentä yhä pystyssä, osa kuitenkin madallettuna. Huikeat näkymät yli kaupungin. Ja lohduttauduin, että kohta tämäkin "lysti" varmaan kielletään. Sekä huvittelin alastulomatkalla ensimmäisellä neljänneksellä (siis melkein huipulla)vastaankiipiville turisteille kannustavasti hymyillen ja sanoen "you're almost halfway up...".

Bolognan keskustassa ei ole varsinaista kauppahallia lainkaan vaan kapeiden kujien muodostama Quadrilatero-kortteli jonka varrelle kala ja vihanneskauppiaat levittivät kojunsa. Ja tottakai myös lihakaupat ja pastanvalmistajat, viinikauppiaat ja kaikki muu häkellyttävän ihana RUOKA.

Koska olemme Italiassa, tuossa muodin mekassa, pari sanaa siitäkin lienee paikallaan. Kevät 2013 Suomessa:pastellit minttu, koralli, keltainen jne. Mustaa ja valkoista. Neonvärejä. Italia 2013.: Ei häivähdystäkään edellä mainituista. Vain vaalean ruskean ja beigen sävyt, murretut ruskeat ja vihreät ja maastokuvio. Ihan kaikilla. Jalassa matalat nuderuskeat saappaat, ehkä jokusella niitillä, hopeaa tai kultaa. Tai sitten tennarit. samat värit, samat niitit.

Mitä vielä? Ihmiset. Poikkeuksetta ystävällisiä. Puhuivat joko tosi hyvää englantia, tai sitten ei ollenkaan. Siis useimmat. Mutta puhuivat siitä huolimatta. Niinkuin minäkin. Jopa niin, että puolentunnin sessio kaupungintalon internetneuvonnassa (päästäkseni käyttämään Wi-Fiä) päättyi siihen, että pelkästään italiankielentaitoinen signora tokaisi lopulta minulle, että sinähän puhut italiaa! Mitä siis en todistettavasti tee. Ehkä hän oli niin helpottunut kun lopulta ymmärsin, mitä hänen hokemansa emessáaaadzi tarkoitti (viestiä).

Bolognan ainoa keksimäni miinusmerkkinen puoli on sää. Puolivahingossa valitsimme ilmeisesti matka-ajankohdaksemme parhaan mahdollisen. Kaupungissa on nimittäin hyvin kostea ilmasto. Talvella se yhdistyy jäätävään kylmyyteen ja sateeseen ja kesällä hellelukemiin. Ja elokuussa ei sitten kannata mennä. Jos haluaa syödä auki olevassa ravintolassa.

Pääsimme myös osaksi karnevaalitunnelmaa kun kukkuloilla majaileva Madonna di San Luca saapui muutamaksi päiväksi kaupunkiin. Kulkueessa oli kyllä sitten edustettuna munkkikuntaa jos toistakin.

Sunnuntaina, poislähtöpäivänä, kun jouduimme keskeyttämään ulkolounaamme

äkilliseen, kaiken pimentävään  sadekuuroon,

saimme selville syynkin siihen lihakaupassa, jonne menimme sateensuojaan. "It always rains when Madonna comes to town!"
Näköjään.

Eikä tässä vielä kaikki, mutta ehkä paras kuitenkin lopettaa, että saan jotakin ulos. Sanottavaa vain on liikaa, mutta toivon, että pääsitte edes tunnelmaan. Bolognan matkailu, on ehdottomasti suositeltavaa ja vähän vaivannäöllä (siis googlaamisella) sinne pääsee Helsingistä yhdellä välilaskulla.

Vielä yksi asia, johon kiinnitin huomiota. Bologna, kuten Roomakin tuntuu olevan varsinainen rakastavaisten kaupunki, julkisesti kuhertelevia pariskuntia näkyy tämän tästä aivan eri malliin kuin meilläpäin. Minäkin saatoin siitä inspiroitua jonkin verran kun koppasin IsoHoota kädestä kiinni holvikaarikäytäviä pitkin kävellessämme tyytyväisenä mainion illallisen jälkeen. Johon IsoHoo puuskahti:
"...Kohta pitää varmaan pussatakkin!