Bologna. La dotta. La Rossa ja ennen kaikkea la grassa

Minä olen hurmaantunut. Menkää kaikki Bolognaan.

Rakkaalla kaupungilla on monta lempinimeä. La dotta, "oppinut" viittaa kaupungin sivistyksen, kulttuurin ja arkkitehtuurin kukoistukseen.  400 000 tuhannen asukkaan Bologna on edelleen nuorekas yliopistokaupunki ja sen meriittilistalta löytyy mm. jo 1088 perustettu  yliopisto.

La rossa tulee niin rakennusten punakeltaisista sävyistä kuin kaupungin vasemmistolaisesta taustastakin. Ja tärkein minulle, La grassa tarkoittaa "läskiä". Bologna on Emilia
-Romagna maakunnan keskus ja samalla myös koko Italian tunnustetuin  ruokakaupunki, seikka, joka minun yleissivistyksessäni oli jostakin syystä sijoittunut siihen kuuluisan aukon kohdalle. Mutta ei enää. Jos Bolognan ja maakunnassa sijaitsevien Parman, Modenan, Reggion ja Emilion piikkiin voidaan laskea esim. Mortadella, Parman kinkku, Parmesaani, Balsamico ja se kuuluisa ragu, jota me pasta bolognese kastikkeeksikin tituleeramme, ei ruokamekaksi kutsuminen liene yliampuvaa. No, ainakaan jos satut pitämään italialaisesta ruuasta...

Ennenkuin leväytän eteenne viikonlopun ravintolasaldoni ja herkullisimmat hetkeni Bolognan syleilyssä, ansaitsee kaupunki oman postauksensa aivan ilman syömistä, vaikka se erottomattomasti kaupungin imagoon kuuluukin. Jokainen ikivanha tiiliseinä suorastaan huokuu mamman valmistaman pasta-aterian tuoksua ja  avoimista ovista kantautuu astioiden kilinä ja aterialle asettuneiden perheenjäsenten iloinen rupattelu.

Ensimmäinen asia, joka kaupungissa kiinnitti huomion, oli sen uskomaton kauneus. Bolognan juuret juontavat jo jonnekin etruskien aikaan, mutta se kehittyi ja kukoisti rinta rinnan Rooman kanssa, ja eli mahtipontisimpia vuosiaan varhaiskeskiajalla, ajan vauraus ja valta näkyvät tänä päivänäkin sen arkkitehtuurissa, Bolognan keskusta on Euroopan suurimpia säilyneitä historiallisia keskittymiä.

Kaupunki on kuuluisa katetuista jalkakäytävistään, holvikaaristaan, jotka suojaavat matkaajaa niin sateelta kuin auringonpaahteeltakin.  Kaarikäytäviä on Bolognan keskustassa yli uskomattomat 42km, siis lähes joka rakennuksen reunalla, välillä pienempinä, mutta usein mahtipontisen korkeina. Jaksoimme ihmetellä kaupungin rakennuttaneiden mahtipontisuutta ja " suuruudenhulluutta", mutta samlla tunsimme itsemme eteläpohjalaisen kotoisiksi...

Vain pienimmiltä kujilta, puuttuivat holvikäytävät.

Keskusta oli selkeä ja kompakti, kaikkialle pääsi jalan, suunnat ja matkat oli helppo hahmottaa. Keskustan liikenne oli myös huomattavan rauhallista ja viikonloppuna  jopa pääkadut olivat suljettuna liikenteeltä.

Myös iltaisin ja öisin kaupunki tuntui turvalliselta liikkua jalan, niin näkyivät paikallisetkin tekevän. Sitäpaitsi katetut käytävät näyttävät upeilta valaistuna.

Kirkkoja ja upeita museoita riittää ( me valitsimme tällä kertaa keski-ajan museon). Seuralaiseni ei ole järin kiinnostunut moisista, mutta kävimme kuitenkin katsastamassa San Petronion basilican, joka sijaitseen keskusaukiolla Piazza Maggiorella ja on maailman kuudenneksi valtavin kristinuskon pyhättö.

joku ihan sivukäytävä vaan

Ihmettelimme valtavan rakennuksen mittasuhteita ja sinne siivilöityvää valoa, kirkko oli kaikkea muuta kuin pimeä, vaikka ikkunoita ei hirveästi tuntunut olevankaan, ainakaan kirkkaita.

Kirkossa oli kuvaaminen kielletty, mutta tein sen niin salakavalasti, ettei kukaan päässyt huomauttamaan. Tietynlainen pyhä rauha saa aina valtaansa matkailijan kirkoissa vieraillessa, nytkin tämä mahtava rakennus sulki syliinsä niin  satunnaiset turistit, kevätretkellä olleet koululaisryhmät kuin paikasta lohtua hakemaan tulleet. Haltioituneena tuijotin yhden käytävän laidalla synninpäästökoppia jossa saatoin aivan selvästi nähdä kuinka isä kuunteli seurakuntalaisensa tilitystä.

Matkoillamme suurin konflikti on vastakkainajattelu tilanteissa pitääkö-koko-ajan-syödä/etkö-ajattele-muuta kuin-ruokaa? Jos toinen siis hokee, että ei jaksa syödä, koska eihän  täällä tehdäkään mitään, voi kaverin kanssa kiivetä esim 498 puuporrasta pari metriä vaille vajaa satametriä suoraan ylöspäin yllä olevaan Asinellin torniin. Tietääpähän kiivenneensä, tässä tuli nimittäin sellainen pyhä tunne, että luulin kuolevani.

Näitä torneja on aikoinaan ollut yli sata, joista parikymmentä yhä pystyssä, osa kuitenkin madallettuna. Huikeat näkymät yli kaupungin. Ja lohduttauduin, että kohta tämäkin "lysti" varmaan kielletään. Sekä huvittelin alastulomatkalla ensimmäisellä neljänneksellä (siis melkein huipulla)vastaankiipiville turisteille kannustavasti hymyillen ja sanoen "you're almost halfway up...".

Bolognan keskustassa ei ole varsinaista kauppahallia lainkaan vaan kapeiden kujien muodostama Quadrilatero-kortteli jonka varrelle kala ja vihanneskauppiaat levittivät kojunsa. Ja tottakai myös lihakaupat ja pastanvalmistajat, viinikauppiaat ja kaikki muu häkellyttävän ihana RUOKA.

Koska olemme Italiassa, tuossa muodin mekassa, pari sanaa siitäkin lienee paikallaan. Kevät 2013 Suomessa:pastellit minttu, koralli, keltainen jne. Mustaa ja valkoista. Neonvärejä. Italia 2013.: Ei häivähdystäkään edellä mainituista. Vain vaalean ruskean ja beigen sävyt, murretut ruskeat ja vihreät ja maastokuvio. Ihan kaikilla. Jalassa matalat nuderuskeat saappaat, ehkä jokusella niitillä, hopeaa tai kultaa. Tai sitten tennarit. samat värit, samat niitit.

Mitä vielä? Ihmiset. Poikkeuksetta ystävällisiä. Puhuivat joko tosi hyvää englantia, tai sitten ei ollenkaan. Siis useimmat. Mutta puhuivat siitä huolimatta. Niinkuin minäkin. Jopa niin, että puolentunnin sessio kaupungintalon internetneuvonnassa (päästäkseni käyttämään Wi-Fiä) päättyi siihen, että pelkästään italiankielentaitoinen signora tokaisi lopulta minulle, että sinähän puhut italiaa! Mitä siis en todistettavasti tee. Ehkä hän oli niin helpottunut kun lopulta ymmärsin, mitä hänen hokemansa emessáaaadzi tarkoitti (viestiä).

Bolognan ainoa keksimäni miinusmerkkinen puoli on sää. Puolivahingossa valitsimme ilmeisesti matka-ajankohdaksemme parhaan mahdollisen. Kaupungissa on nimittäin hyvin kostea ilmasto. Talvella se yhdistyy jäätävään kylmyyteen ja sateeseen ja kesällä hellelukemiin. Ja elokuussa ei sitten kannata mennä. Jos haluaa syödä auki olevassa ravintolassa.

Pääsimme myös osaksi karnevaalitunnelmaa kun kukkuloilla majaileva Madonna di San Luca saapui muutamaksi päiväksi kaupunkiin. Kulkueessa oli kyllä sitten edustettuna munkkikuntaa jos toistakin.

Sunnuntaina, poislähtöpäivänä, kun jouduimme keskeyttämään ulkolounaamme

äkilliseen, kaiken pimentävään  sadekuuroon,

saimme selville syynkin siihen lihakaupassa, jonne menimme sateensuojaan. "It always rains when Madonna comes to town!"
Näköjään.

Eikä tässä vielä kaikki, mutta ehkä paras kuitenkin lopettaa, että saan jotakin ulos. Sanottavaa vain on liikaa, mutta toivon, että pääsitte edes tunnelmaan. Bolognan matkailu, on ehdottomasti suositeltavaa ja vähän vaivannäöllä (siis googlaamisella) sinne pääsee Helsingistä yhdellä välilaskulla.

Vielä yksi asia, johon kiinnitin huomiota. Bologna, kuten Roomakin tuntuu olevan varsinainen rakastavaisten kaupunki, julkisesti kuhertelevia pariskuntia näkyy tämän tästä aivan eri malliin kuin meilläpäin. Minäkin saatoin siitä inspiroitua jonkin verran kun koppasin IsoHoota kädestä kiinni holvikaarikäytäviä pitkin kävellessämme tyytyväisenä mainion illallisen jälkeen. Johon IsoHoo puuskahti:
"...Kohta pitää varmaan pussatakkin!