Joulukorttimania

Ennen vuotta 2004 en ollut lähettänyt kenellekään ainon ainokaista joulukorttia. Sitten syntyi Urho ja muutti kaiken. Joka vuosi teen jostakin valokuvasta kortin, jossa pääosassa lapseni. Ylläoleva kuva on yksi rakkaimmista, vuodelta 2007, Urho ja Obelix.

Rakastan joulukorttiteeman suunnittelua, joskus idea on päässäni lähes koko vuoden, joskus se tulee viime tipassa. Rakastan joulukorttien saamista, jotka kaikki liimaan esille aulassa olevan Wc:n oveen (ulkopuolelle), se koristaa hienosti koko eteistä ja siihen kaikki aina pysähtyvät tutkailemaan kortteja. Olen siis niitä jotka piinavat ystäviään ja lähimmäisiään lastensa kuvilla ja anteeksi nyt julkisesti, jos se jotakuta ärsyttää, mutta minulle jokainen kortti on hyvin henkilökohtainen, sen eteen on nähty paljonvaivaa ja sen mukana kulkevat jouluterveiseni läheisille.

Sometulvassa, sähköisten yhteydenottojen keskellä postin kuljettama kortti on  entisestäänkin arvokkaampi ja arvostetumpi, eikä suomalaisten kortinlähetysperinteelle näy loppua. Äläkä pyydä anteeksi, jos et ehdi tai halua kortteja lähettää, sekin on ok, enkä ole ketään postituslistaltani poistanut sen takia, etten saa "vastakorttia". Tiedän kuitenkin, että olet ajatellut minua, kun saat kortin. Ja minä sinua.

Alkuvuosina luottokuvaajani Viivi otti kuvat ja sommitteli ne. Nykyään otan ne useimmiten itse, käsittelen ja rajaan, Viivi lisää tekstit ja printtaa kortit. Yleensä viimeisenä edullisen postituksen päivänä, joskus jopa jälkeen. Photoscape ilmaisohjelmassa löytyy kivat suodattimet, joilla kuvista saa vanhanaikaisia tai retroja, olen niihin kovasti mieltynyt. 

Tänä vuonna, sunnuntaina, kun otimme kuvia ainoaan valoisaan aikaan kun olimme kotona yhdessä pariin viikkoon, oli taas tosi haasteellista. Mulla ei ole erillistä käännettävää salamaa ja kiinteä suora salama on vain liian julma. 

(Varoitus seuraa epäonnistuneita kuvia)

Tonen ongelma on, että tupamme on liian pieni, että pääsisin tuon 50 mm linssin kanssa tarpeeksi kauas, että saisin lapseni ylipäänsä mahtumaan kuvaan.

Ja sitten on nk. immailu. VOISIKO SE NAAMA OLLA IHAN HERTTAISEN LUONNOLLISESTI?

 KUULITTAKO TE MITÄ SANOON?

JA MAITOTYTTÖ, ON PAKKO PYSYÄ PAIKALLA, MUUTEN KUVA TÄRÄHTÄÄ ILMAN SALAMAA NÄIN HÄMÄRÄS....

JA SAMA SULLE , URKKI!

MUTTA KYLLÄ VOI HYMYYLLÄ. MOLEMMAT! Tai mitä väliä, tämä on ihan epätarkka kaikin puolin, niinkun suurin osa ilman salamaa.

Aina vaan paranoo... NYT EI KANNATA HERMOSTUA, JOS ÄITI KERRAN VUODES OTTAA TEISTÄ VALOKUVIA... (Urho: et sitten laita näitä mun kavereille!)

EIKU NOUSE SITTENKIN ISTUMAAN...ETTÄ TE SOVI KUVAAN....

 EI RUVETA , URHO!

 TÄSTÄ EI TUU MITÄÄN!

  
Oikiasti, itkua tuhartaen koneelle miettimään mitä voi tehdä 152 samankaltaisesta kuvasta. Siis mikä mielenhäiriö saa ihmisen ottamaan tärähtäneen kuvan jälkeen vielä yhden... x 151? Toivo, usko, optimisti, usko enkeleihin, lottovoittoon?

Onneksi on se 153 kuva. Jonka kamalat värit voi vetää seepialle ja josta tuntuu kumpuavan tarina, kun sen käsittelee kaiken pelastavaksi pula-ajan kuvaksi. Kiitos Jumala, enkelit ja Ray! (Ja photoscape).

Ne on nyt postis!