Pages

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

RAKASTAN SUA, ISKÄ!

 Oravan kylän raitilla, kovassa pakkasessa aika tarkkaan 50 vuotta sitten, joulupukkia tapaamaan menossa.

Aina puhutaan siitä, kuinka vanhemmat voivat olla ylpeitä lapsistaan. Mutta asian toinen puoli, se, että lapset ovat ylpeitä vanhemmistaan, on asia, josta haluan jutella. Ja tänään Isänpäivänä on tietysti paikallaan puhua isästä. Olen erityisen ylpeä, onnellinen ja kiitollinen, että minulla on juuri tämä iskä, Raimo Jussi Hermanni Rintala.

Isäni täyttää tällä viikolla myös 75 vuotta. Presidentti Sauli Niinistö myönsi isälleni viime joulukuussa Lääkintöneuvoksen arvonimen. Juhlat piti pitää juuri kun korona iski ja ne siirrettiin  lopulta tähän syksyyn. Tilaisuudessa oli paikan päällä pieni määrä naamioituneita henkilöitä, mutta netin välityksellä siihen pääsi osallistumaan isompi joukko. Olin mukana paikan päällä ja kuuntelin puheita isästäni ja lopulta isäni kiitospuhetta ja minulle jäi mieleen yksi asia mitä isäni sanoi, jotenkin näin: Kaikki työhön käytetty aika on ollut tietysti poissa lapsilta ja perheeltä. Siinä kohdassa ajattelin, että kyllä mun on kerrottava sinulle iskä, vielä kun tässä kaikki ollaan (järjissämmekin), että ei se niin mennyt!


On jotenkin hienoa katsella isäni lapsuuden kuvaa ja piirteiden periytumistä. Näen siinä meistä lapsista erityisesti itseni ja lapsenlapsista oman Urhopoikani ja PikkuveliNuutin Einopojan.

Mulla on sellainen olettamus, että isäni on aina rakastanut työtään ja ollut siitä innostunut. Työ on vaihdellut ihan terveyskeskuslääkäristä, ulkomaan komennuksiin, on toiminut lääninlääkärinä, Stakesin erityisneuvonantajana, Kuntayhtymän johtavana lääkärinä ja aktiivisena osallisena  monissa terveydenhuollon kehittämisprojekteissa, myös kotimaata kauempana. Kun kuuntelin neuvosjuhlassa puheita, oli osa minullekin uutta. 

Olen elänyt aika erikoisen lapsuuden siinä mielessä, että olen asunut täysi-ikäisyyteen mennessä yli puolet ajasta erossa vanhemmistani ja muusta perheestä ja myöhemminkin vanhempani ovat asuneet vuosia ulkomailla. Nykyään asumme n. kilometrin matkan päässä toisistamme, enkä osaa kuvitella parempaa tukea elämääni, kun sitä tarvitsen. Joskus pohdin sitä, että kuinka on mahdollista, että minulla on vanhempiini niin läheiset ja hyvät välit ottaen huomioon nuo välimatkan vuodet.


Mutta en siis ole koskaan kokenut, että isäni olisi ollut aina töissä, koska kaiken muun liikenevän ajan hän on aina jakanut perheensä kanssa. Lapset on otettu aina kaikkialle mukaan (nooh, paitsi minut...), niin juhliin kuin matkoillekin.

Jos äitiäni kuvailisin adjektiiveilla villi ja kirpiä, niin isäni on aina ollut se lempeä ja tukeva (henkisesti myös). Näen itsessäni paljon isäni piirteitä; hyväntahtoisuus, posititiivisuus, rauhallisuus, uteliaisuus, isä on aina tullut toimeen kaikkien kanssa, vaikka toki olen tainnut periä äitini puolelta myös napakan, vähän tummanpuoleisenkin  huumorin.


Oli kiva kuunnella erityisesti isän läheisen, opiskeluajoilta lähtöisin olevan ystävän Korpelan Remin puhetta. Sitäkin olen miettinyt, että miten en muista kaikkia koulukavereitteni nimiä enää ylä-asteelta. mutta iskän opiskelukaverien nimet ja ne tyypit ovat edelleen hyvin mielessä. Isäni opiskeli siis Zurichissä Sveitsissä, oli siellä jo syntymäni aikoihin. Remi kertoi hauskasti kuinka valitut stipendiaatit oli kutsuttu, oliko se nyt lääkintöhallitukseen "kutsuntatilaisuuteen" ja vannoi, että siellä oli yksi ainoa tyyppi joka erottui porukasta ja jäi mieleen kaikille komeana hävittäjälentäjän univormussaan. Mun iskä.

Välillä ruokapöytä toimi toimenpidepaareina. Tässä ollaan Keniassa ja iskä tikkaa naapurin pojan takaraivoa.
Isäni ei ole todellakaan ollut niitä lääkäreitä, joiden katsekontakti on katossa vaan hän on aina kohdannut potilaan inhimillisellä tasolla. Nuorena lääkärinä iskä kaahotti Kauhavan terveyskeskuksen käytävillä nahkavartiset lapikkaat lääkärintakin jatkeena, ja työmatkat sujuivat aina polkupyörällä. Isäni sai nimittäin hankittua suomalaisen ajoluvan vasta -80 luvun lopussa, siihen asti äiti oli aina kuskina, jopa hirvimetsään.

Isäni työn myötä olen saanut asua Sveitsissä ja Saudi-Arabiassa ja tustustua Keniaan ja Bangladeshiin. Nyt omien lasten myötä lähellä asuva pappa on ollut loistava omalääkäri totemaan vaikka lasten korvatulehdukset, ei ole tarvinnut jonottaa terveyskeskuksissa. 


Isäni rakkaita harrastuksia on metsästys, laskettelu, matkustus ja erilaiset kulttuuritapahtumat. Ei sellaista matkaa, ettei meitä olisi kiikutettu museoihin ja esim. Kaustisen kansanmusiikkijuhlat olivat lapsuudessa jokakesäinen tapahtuma. Kun Nikoveljeni syntyi - 70, isäni teki päätöksen alkoholinkäytöstä, ettei koskisi edes rommirusinajäätelöön. Päätös piti varmasti parikymmentä vuotta, nykyään meillä kyllä korkataan viinipullo hyvän ruuan kanssa. Isäni on melko hyväntuulinen hiprakassa (mutta on siis todella harvoin), ajattelen, että hän käyttäytyy jotenkin edelleen kuin humaltuisi ensimmäistä kertaa.

Meitä yhdistää isän kanssa myös rakkaus ruokaan ja olenkin sanonut Iskälle, että hän voisi perustaa oman blogin: Vaimoni keittiössä. Kaikki merkitykset sisällytettynä.

Isä on aina kannustanut minua niin opiskeluissa kuin harrastuksissa. Opiskelu tarvitaan eniten perslihaksia, on yksi isäni mulle antaneista elämänopeista. Koen myös, että hän on aina ollut hienosti tasa-arvon kannattaja ja myös kannustanut äitiäni opiskeluissa ja työuralla eteenpäin, enkä koskaan ole nähnyt isässäni merkkejä vaikkapa mustasukkaisuudesta. Toki  sohvalla makoilu kuuluu myös iskän rakkaisiin harrastuksiin ja äidiltäni hoituvat myös kaikki "miesten työt". 

Isäni lainasi mulle järkkäriään tallille jo kun olin vähän yli 10 vuotta. 15 vuotiaana sain oman Pentaxini ja aika monta kameraa on isäni ostanut mulle senkin jälkeen. Isä on aina ollut perheen kuvaaja ja meillä on kaikilla lapsilla suuri määrä valokuvia lapsuudesta. Sekin on aika ihanaa ja spesiaalia. Mulla itsellä taitaa olla vain  ruokakuvia, joskus tuntuu. Tästäkin muuten muistuu mieleen isän aina toistama ohje, joka koski niin valokuvan rajausta kuin piirtämistä tai tekstiä paperilla. Jätä tilaa reunoille!

Isä on ollut mahtava tuki ja aktiivinen sponsori mun omien lasten pikaluisteluharrastuksessa ja koulunkäynnissä. Pappa tai iskä ei ole koskaan pakottanut mihinkään, mutta näyttänyt aina kuinka ylpeä on omistaan.


Kuvaaja on harvoin kuvissa itse, niinhän se on.

Tämä juttu ei ehkä loppuisi koskaan, mutta lopetettavahan tämä on joskus. Kun äitini ja isäni viiskymppisjuhlissa leikittiin tuttu juttua, yleisökysymys kuului: Kuka lapsistanne on aiheuttanut teille eniten huolta ja murhetta? Saatatte arvata mikä oli molempien vastaus ja siitä olen joskus surullinen, että en ole osannut ottaa yhtään opikseni.


Kohta tullaan mummolaan isänpäivä-aterialle ja Mumman tekemälle lakkakakulle.

Olet mulle kovin rakas ja tärkeä, isä. Nyt ja aina.Osaisinpa olla samoin omille lapsilleni.

Alla  kiinnostuneille linkit isäni neuvosjuhlaan ja muutamien vuosien takaiseen radio-ohjelmaan.



2 kommenttia:

  1. Onnittelut vielä isänpäivän iltana Raimolle. Muistan sen rauhallisen hahmon teiltä kotoa, ei aina, mutta usein, joten ei hän kyllä 24/7 niitä töitä tehnyt! :-) Olet Nanna onnellinen, kun olet saanut pitää isäsi näin pitkään. Jos olisin kateellisuuteen taipuvainen, olisin sinulle tästä asiasta hyvin, hyvin kateellinen! Mutta en siis ole, koska kateus on hukkaan heitettyä energiaa. Iloitsen puolestasi ja toivon teille yhä ja edelleen monia armorikkaita vuosia! <3

    VastaaPoista
  2. Kiitos. Minua on lykästänyt. Ja lisäksi isä on aina valmis auttamaan, muttei koskaan sekaannu!

    VastaaPoista