Pages

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

TARINAA LEPPÄROUSKUSTA

 



Pakko kertoa teille tästä tämän syksyn uudesta sienituttavuudestani, leppärouskusta, vaikka lumi jo peitti maan täällä meillä.

Leppärousku on verraten yleinen sieni, näin sanotaan, mutta sen käyttöä haittaa se, että sitä rakastavat myös sienikärpästen toukat. Tai minkälie hyttysten, ylipäänsä se on yksi suosituimpia "vallattuja" sieniä. Kun leppärouskun tapaa, se kannattaa halkaista. Jalka on aika usein menetetty, samoin ihan lakin keskiosa, mutta hyvällä tuurilla siitäkin saa säästettyä osan lakkia.

Oma tutustumiseni tapahtui  syyskuun lopulla Pajulahden urheiluopistolla, missä oltiin Maitotytön kanssa pikaluisteluleirillä. Kotiinlähtöpäivänä ohjelmassa oli halukkaille Fat bike- pyöräilyä, mutta minua kiinnosti sen verran erilainen metsä, että lähdin sinne pariksi tunniksi katsomaan, olisiko minulle mitään uutta annettavaa. 

Kovin kauas en tainnut päästä, ja ensin tuntui, että eihän täälä ole mitään (=sienestyspaniikki), kun muistin, että sienestys ei oo hätäsen hommaa, pitää pysähtyä.



Ja näin onkin. Kun hidastaa, hengittää syvään ja alkaa katsella metsää uusin silmin, alkavat sienetkin näyttäytyä*. Samalla metsä tekee takuuvarmaa terapiatyötä työstressin vaivaamalle tai muuten liian kiireiselle. Verenpaine laskee. Sehän on tutkittu. Sen myös tuntee. Mä luulen, että juuri se tunne on se "sienionni" eikä niinkään saaliin määrä. Ehkä siksi olen myös ehdottomasti suuntautunut sienestykseen marjastuksen sijaan. Vaikka mustikassa tai puolukassa kokee  metsän rauhaisan vaikutuksen, on se silti jotenkin ykstotisen työlästä. Pakkaa nimittäin olla, että ensimmäinen mustikka ei ole toista kummempi.

Olin sellaisessa vähän melkein niittypohjoisessa metsänreunassa, puron vieressä. Siitä oli harvakseltaan muutama rivi isoja kuusia, vähän aukeaakin kuusien jälkeen ja toisella puolella sitten kuusi- lehtipuumetsää. Kävelin sitä kuusikon laitaa (kun en halunnut eksyä) ja aloin pikkuhiljaa hahmottaa pienen pieniä kangassieniä (eli siis kangasrouskuja) lehtien seasta. Ja haaparouskuja, muutama karvalakkikin siellä oli. Sain niitä kivan saaliin. Lähempänä kuusia alkoi sitten olla huomattavasti kookkaampia, oranssinsinertäviä sieniä. Minulle aivan uuden näköinen. Tutkin sitä ja olisin heti sanonut, että joku rousku, mutta sienestäpä ei tullutkaan valkoista maitoa, josta aina varmistun rouskuista. Sen sijaan, sieniä siinä käpälöidessäni alkoivat sormenikin muistuttaa porkkanoita, niin vahvasti sienen väri tarttui.

Sienikirjaa ei ollut mukana ja yritin googlailla ja ladata jonkun sovelluksenkin, mutta ei niistä löytynyt apua. Jos itse haluat tutustua sieneen tarkemmin, Luontoportin sivuilta löytyy hyvä kuvaus.

Pohdin mitä tehdä ja sitten muistin biologi ja uniikin Perinnepata- keitraaja Lehtosen Päivin tuolta Turun puolesta (ihanin Päivi laittoi mulle syyslomalla Turussa mukaan ruisleivän juurenkin). Ja ihan niin kuin ihmiset alkavat aina kertoa vapaa-ajallakin lääkärille vaivoistaan, minä muistin Päiviä tuolla oheiselle videolla.

Vastaus tuli nopeasti ja melkein nolotti - mutta ihan oikeasti- minä en tuota sientä tuntenut! Se oli siis leppärousku, joka on herkullinen sieni, jonka saa heittää suoraan pannulle ilman ryöppäämistä.Voi oppia ikäni kaikki. Keräsin niitä reilun kauppakassin pohjan,aika moni jäi siihen kun sienen valloitus oli suoritettu jo jonkun muun toimesta.

Että minä olin onnellinen. 

Kuusien läheisyyden takia oletan sienien olevan kuusenleppärouskuja. Lähiserkku Männynleppärousku on vielä aavistuksen herkullisempi (väittävät). Minua eniten hämäsi sienen nimi, leppärousku, jonka meikäläisen logiikalla tarkoitti, että sieni olis jollain lailla lepän kumppani. Leppä kuitenkin loisti poissaolollaan näissä maisemissa.

Vastaus löytyi jälleen kerran meidän kauniista kielestämme. Leppä on muinaissuomalainen hurmetta elikkä verta  tarkoittava sana (oranssi maitoneste muuttuu lopuksi sinertäväksi/viininpunaiseksi). Nimi tulee siis tästä verenväriseksi muuttuvasta maitiaisnesteestä. Sen voi myös ajatella viittavaan lepän väriin, joka on puun sisällä hiukan oranssiin vivahtava, aivan kuten tämä reilusti porkkanaan (tai no, leppään) vivahtava sieni.

Kotiin ajellessamme asettelin sienikassin nätisti viimeisenä tyhjään tilaan  takakonttiin. Olimme toisen lapsi-vanhempiyhdistelmän kyydillä ja  he vielä kävivät etsimässä takakontista jotain laturinjohtoa. Kun neljän tunnin ajomatkan päästä kurvattiin meidän pihaan, niin siinähän se oli, jonkun reppu mossautettuna sienikassin päälle...

Joten kokemuksesta voin kertoa, että leppärousku on herkkä sieni, jonka maitiaisneste nopeasti sinistää osumaa saaneista kohdista. Ei se kyllä sienen makuun ja käyttöön vaikuta, paitsi ulkonäöllisesti melko ikävä.

Sienet ovat nyt alkumaisteluita lukuunottamatta pakastettu paistamisen jälkeen. Täytyy sanoa, että kauniin makuinen sieni. Mulla on nyt pakkasessa yksi pakastelokerollinen suppilovahveroa, lampaankääpää ja leppärouskua, joten tänä talvena saadaan herkutella varmaan sienikeitoilla, - muhennoksilla ja kastikkeilla. Lampaankääpä ja leppärouskua olin ajatellut laittaa myös ihan pizzan päälle tai piirakkaan. Kuivattuna on sitten vielä suppista ja kaverilta saatua  edellisvuosien tattia ja mustatorvisientä. Ne Pajulahden muut pikkurouskut ryöppäsin ja sain ison tölkin suolasieniä (Bring it on, Christmas! Sienisalaatti omasta saaliista!).

Tuntuu, että sieniasiat ovat ihan mallillaan. Sienionni.






1 kommentti:

  1. Näyttävät tutuilta,mutta en ole varma olenko törmännyt noihin leppärouskuihin. Oi Pajulahti,mulla on teinivuosilta tosi paljon muistoja sieltä:)

    VastaaPoista