Blinien syöntikin jäi kesken....

Tämä kuva ei ole lavastettu. Yhden ainoan haarukallisen ehdin syödä kauan odottamiani äitini blinejä. Ruokailu keskeytyi pariksi tunniksi, eikä kai se kylmä blini ollut sen jälkeen enää ihan priimaakaan...tai lämmin mäti. Kuinka paljon vauhtia ja jännitystä mahtuu yhteen helmikuiseen talvipäivään? Sen kuulette ihan kohta, jos kiinnostaa. Reseptiä (muuta kuin jännittävään talvipäivän viettoon) on tästä jutusta turha etsiä, ohjeet herkullisiin blineihin löydät täältä arkistojeni kätköistä.

Henkilöiden tunnistamisen välttämiseksi henkilöiden nimet ovat tekaistuja.

Saimme etelän hiihtolomaviikon alussa heti tänne Pohjanmaalle Natasiskoni Turusta ja Nikoveljeni Porvoosta munKälyni ja Ilona- ja Kasper-serkkujen kanssa. Sunnuntaina järjestettiin Seinäjoella sopivasti Kuperkeikkahiihdot,monikymmenvuotinen traditio, joka on muuten maailman suurin lastenhiihtotapahtuma, tänäkin vuonna oli yli 800 reipasta hiihtäjää, parhaimpina vuosina on ollut toista tuhatta. Kaikki saavat mitalin ja jotain hyväskää ja sitä rataa. Karneevalitunnelmissa karvahahmoja, mehua ja makkaraa.

Huom . kärkisiteet.....ja 28 numeron monot 23 jalassa...

No me kaikki, myös pikkuveliNuutti perheineen suuntasimme paikalle, Urho8v, Maitotyttö2v ja Kasper7v, sekäElli5v hiihtovalmiudessa. Hiihdot suoritettiin omilla ikäsarjan matkoilla, ajanotolla tai ilman.

Urho oli hienosti kolmas tänä vuonna. Parasta taisi olla kuitenkin yhteiskuva kisan tämänvuotisen suojelijan HP:een kanssa.

Nikoveljeni ja Ilona9v. poistuivat kisapaikalta läheiselle Jouppilanvuoren 5km ladulle, veljeni ilman suksia. Ilona ei ole kovin kokenut hiihtäjä, mutta niin vain päättivät lähteä vitosta kiertämään. Veljeni on varmaan 10 vuotta sitten sen kiertänyt, eikä hällä ollut käsitystä, mitä kaikkea latu-uravalinnanmahdollisuuksia siellä onkaan nykyyään. Pisti Ilonan kiertämään vastapäivään kiertosuuntaa (?) ja lähti itse kävelemään toisin päin, aikeissa kohdata jossain.

Me muut sitten kuperkeikkailimme aikamme ja palasimme aikanamme mummolaan äitimme kuumien blinien ääreen. Istahdimme syömään, koska eihän blinien voi antaa odottaa. Sitten MunKälyni puhelin soi.

Nikoveljeni oli kiertänyt lenkin, mutta tyttäreensä hän ei ollut koskaan törmännyt....

Olisittepa nähnyt kun Rintalan perhe organisoitui minuutissa. Nuuttiveljeni jätettiin kotiin Einovauvan, Maitotytön (joka sai tietenkin jonkun raivokohtauksen poissaoloaikanamme)ja poikien kanssa. Minä otin Nikoveljeltäni koordinaatteja puhelimessa, koska tunsin alueen. Isäni ja MunKälyni starttasivat autolla ladun vastakkaiselle puolelle Kyrkösjärvelle, jossa isä jäi parkkipaikalle ja Mun kälyni lähti kävelemään esteetöntä latua. Mumma, Natasisko, NuutinMinna ja minä ajoimme kahdella autolla meille, latu kulkee aivan talomme takaa. Natasisko lähti jalkamiehenä, kysellen hiihtäjiltä näköhavaintoja, me kolme laitoimme sukset jalkaan ja hajaannuimme ladulle.

Ette usko kuinka kuuma tulee hiihtää toppavaatteissa, jotka olivat matkassa kuperkeikkahiihtojen seisoskelua varten. Jossain vaiheessa huomasin myös, että kiireessä olin pukenut toppahousut jalkaani nurinpäin, kun pesulappu heilui silmissäni siinä sivakoidessani.

Mutta oli kiire, emme halunneet pimeän laskeutuvan...

Saimme yhden näköhavainnon, joka osittautui vääräksi, mutta sitten Sannatuttuni hiihti minua vastaan (minäkin kierrin väärinpäin...) ja häneltä kuulin, että joku nainen kantoi pikkutytön suksia kävelevän tytön kanssa Kyrkösjärven P- alueelle päin. Soitin äidilleni uudet koordinaatit, yritin soittaa isälle, jonka puhelimesta tietenkin oli loppunut akku ja lähdi itse parkkipaikka kohdin koska olin hiihtäjistä lähimpänä. Siinä sairaalanmäellä sitten isäni tuli vastaan,  väsynyt Ilona kyydissään. Isä oli onneksi odottanut siellä parkkipaikalla. Mikä ei siis ollut muuten lähelläkään parkkipaikkaa missä Nikoveljen auto oli. 

Henkäisin helpotyksesta ja soitin siskolleni, ja jaoimme muille ilmoittamiset.

Takaisin mummolaan blinien ääreen. Olin epäillyt että Ilona olisi saattanut lähteä Tuomikylän ladulle, joka siis vie Ilmajoelle, latu nimittäin jatkuu suoraan tältä ladulta eteenpäin  väärinpäin kierrettäessä. Kukaan meistä ei olis äkännyt lähteä sinne minne Ilona oli oikiasti sitkeästi hiihtänyt. Hän oli jotenkin löytänyt järviladulle, josta rouvaPelastaja oli  pienen väsyneen hiihtäjän löytänyt 4km järvilaavulta eteenpäin. Ja sinne laavullekin on ainakin pari kilometria. Onneksi Ilona oli reippaasti osannut sanoa kuka oli ja kenen luona oli, vaikkei siitäkään nyt sinänsä hyötyä ollut siellä metsässä, mutta ellei isäni olis ollut vastassa, niin sitten ainakin.

Kaikki hyvin, loppu hyvin. Mitäs opimme tästä? ...luultavasti emme mitään. Hiukan toivuttuamme, kun saatoimme jo vähän hymyillä meidät säikäyttäneelle tapaukselle aloimme kyllä muistella, että usein tapahtuu, kun perheemme kokoontuu syömään. Viimeksi taisi Racleten-syöntimme  Tahkolla houkutella paikalle talonmiehen Nilsiästä asti (palohälytys) ja se yksikin pääsiäinen, kiún Urho oli puolitoistavuotias ja nukkui ulkona meidän syödessämme pääsiäisateriaa. Ihmettelimme, kun poika nukkuu ja nukkuu, joku lähti tarkistamaan ja tuli takaisin sanoen, että ei Urho ole vaunuissa. Vieläkin muistan sen shokin! Jotenkin oli poika kiivennyt vaunuista ja löysimme sen sitten tavaamasta auton rekisteriä, ihan siinä pihassa, mutta kyllä säikäytti.

Illan pimetessä lähdimme vielä rentoutumaan  Ruutipolulle, kävelemään keskellä kaupunkia joenvarrella ruutimetsään järjestettyä elämyspolkua. Metsä oli satumaisesti valaistu elävillä tulilla ja paikalla oli myös live-esiintyjiä.

Ihan tarpeeksi säpinää yhdelle päivälle.

Ja kiitos rouva Pelastaja.