Olen onnekas. Minulla on leivinuuni. Mummolassakin oli. Aina siitä haaveilin. Ikävä etten pikkutyttönä ymmärtänyt imeä itseeni kaikkia leivinuunin lämmitys- ja käyttöniksejä mummaltani. Lohduttavaa, että vaikka olisinkin, jokainen uuni on yksilö, jonka kanssa on opeteltava yhteistyöhön juuri sen uunin ehdoilla. Ainakin tämän olen oppinut Jaakko Kolmosen mainiosta Leivinuuni- kirjasta.
Joulukinkkujen kanssa on muutamaan kertaan harjoiteltu, (juu, kannatta aloittaa "helpoista") leipääkin on koitettu paistaa ja pizzaa, mutta vähän vähäistä on ollut käyttö, kun en ole kerinnyt niin perinpohjin uuniini vielä tutustua. Nyt yritän paneutua asiaan. Mammalomallahan on aikaa... (NOT!)
Paukkupakkaset onneksi innostivat vähän harjoittelemaan ja tuloksista tulette vielä epäilemättä kuulemaan, kunhan lämmitysajat ja paistolämpötilat alkavat natsailla kohdilleen.
Ja koska himskatissa ne pellit saa sulkea?
Meillä oli kuitenkin viikolla Helsinkistä hiihtolomavieraita ja ajattelin sitten että jokainen saa tuunata oman pizzan. Hyviähän ne olivat ja kilvan kehuttiin, vaikka leipojana on totuuden nimessä sanottava, että kovasti oli rapsakka pohja. Taisi olla kuuma arina.
Tein perustaikinan durumista ja keitin itse tomaattikastikkeen. Lapset laittoivat päälle hyvinkin jauhelihapitoisen täytteen, me aikuiset herkuttelimme oliiveille, artisokansydämillä ja uunista oton jälkeen rucolalla ja parman kinkulla. Ja tietenkin öljyyn puristetulla valkosipulilla.
Lopputaikinan paistoin pannupizzoiksi valurautapannuilla, minkä inspiraation olin saanut Pastanjauhantaa-blogista. Mulla sitten lopuksi kuitenkin unohtuivat uuniin ja kuten rusinamaiset oliivitkin antavat ymmärtää, pohjan lisäksi myös päällisistä tuli rapsakkaa!
Musta tuntuu, että tämä saattaa olla elinikäinen oppimisprosessi edessä tämän uunin kanssa. Mutta ilon kautta, ilon kautta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti