Pages

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

KULTAHÄÄPÄIVÄN MENU


Onnea äiti, onnea isä! Tuossa astelette vastavihittynä avioparina alas Kauhavan kirkon portaita 27.8.1967. 

Häät pidettiin äitini kotona Kauhavan Oravassa, kotitalossa, jonne oli tietenkin kutsuttu kaikki Oravalaiset ja Kortesjärveläisiä ja isäni sukua Ylikylästä. Ei mitkään tanssihäät, tarjoiluna perinteiset kahvit voileipineen ja oikein kaupasta tilatulla täytekakulla. Jälkiruokana oli aprikoosikiisseli. Hauska juttu häistä, jota olen kuullut kerrottavan  läpi elämäni, oli se kun Nyyssölän Urho (Urho ja Aune olivat Oravassa asunut hiukan yksinkertainen pariskunta, Aune oli suuren suuri naisihminen, Urho pieni kyttyräselkäinen mies) korvasi vanhempieni hääkakun. Korvaamisella tarkoitetaan Suomi-Orava -sanastossa  ensimmäisen palan leikkaamista kakusta. Että siinä meni sekin hääperinne.

Yksi vanhempieni saamista häälahjoista oli muuten lähes 700 -sivuinen A4 kokoinen Suuri keittokirja, kirja jonka reseptien selailu ja mustavalkoisten kuvien katselu oli suurta huviani lapsuudessa ja nuoruudessa. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, että niinhän se oli, selasin sitä keittokirjaa yhä uudestaan ja uudestaan jo lapsena.

Vanhemmillani on siis 4 lasta ja 7 lastenlasta välillä 3-14v. He (ja meistä lapsista mukana olleet) ovat avioliittonsa aikana  asuneet ja työskennelleet 5 maassa (Sveitsi, Saudi Arabia, Kenia, Bangladesh ja Suomi) Suomessa olemma asuneet 4 paikkakunnalla (Kokkola, Kortesjärvi, Kauhava, Seinäjoki). Meillä lapsilla on ollut hyvä ja kannustava koti, vaikka minä ja Nikoveljeni olemme asuneet myös muusta perheestä erillä eriaikoina kouluasioiden takia. Lomailtu on aina perheenä. Muistan erityisesti auto-telttareissut ja 2 viikon Itävallan laskettelumatkat. 

Taloa eivät vanhempani koskaan rakentaneet eikä meillä ole kesämökkiäkään, mutta lapsuuden muistojen auto, ensimmäisen tipparellun jälkeen, on farmarivolvo, ensin viininpunainen ja sitten vaaleansininen. Tiedättekö, kaksi lasta istui takapenkillä ja kaksi siellä peräloosterissa selkä menosuuntaan. Ekassa volvossa ei ollut edes radiota (eikä isällä suomalaista ajokorttia) ja kaikki automatkat me lauloimme päivän iskelmiä ja lastenlauluja, ihan kurkkukipeänä. Siis me lapset. Äitini ja isäni; no, laulu ei oo niitten juttu. Paitsi nyt lapsenlapsien kanssa olen kuullut jopa isäni laulavan bä, bä, vita lamm. Älkää kysykö miksi repertuaarin ainoa laulu on ruotsinkielinen?

Täydellisen perheidylliin kuuluvaa koiraa ei varsinaisesti ollut paitsi hetki aikaa isän harmaa pystykorva Viri, joka sittemmin muutti mummolaan ja yhden kesän verran siskolleni hankittu faaraokoira Caius, joka vietiin takaisin kasvattajalle minun ollessani interreilillä josta seikasta tunnen huonoa omatuntoa.

Jokaisen avioliiton tarina on varmasti omanlaisensa, jokainen pariskunnana puolikas täydentää toistaan omalla laillaan. Äitini ja isäni ovat tahtoneet olla yhdessä 50 vuotta ja osoittaneet, että se on mahdollista. Me lapset voimme vain olla kiitollisia siitä, että meillä on ollut satumainen onni syntyä rakastavaan kotiin.

Ja meluisaan; paljon huutoa ja naispuolisten kiroilua, mutta myös paljon rakkautta.



Me juhlimme kultahääpäivää perheen parissa eilen,  hiukan myöhässä kun saimme kaikki lapset perheinemme sovitettua kalenterit yhteen (IsoHoo joutui jo töihin). 
Minä vastasin menusta ja sain kuin sainkin hommattua meille peräedellä- Juhalta, tuolta armoitetulta kala-ja kokkausmieheltä erän rapuja (88 kpl, tarkalleen). Menusta ja oganisoinnista vastaaminen tarkoitti, että perjantai-illalla kello kuuden jälkeen haahuilin cittarissa ja muutin kuin vaihtolämpöinen sunnitelma A:sta B:hen, C:hen...no te kyllä tiedätte aakkosten järjestyksen!

Yksinkertaisella mentiin, joten ajattelin, että hiilillä grillatut sisäfilepihvit maustevoilla ja uuniperunalla maistuvat kaikille, ja kylkeen paahdettu tomaatti-broccoliinisalaatti. Jälkiruuaksi omena-kaurapaistos.

Perjantain viimeiset tunnit ensin suihkuttelin ja sitten keittelin kotona rapuja. Lapset ottivat ravut vastaan ihan melkein perheenjäseniksi. Maitotyttö esitteli kavereilleen ja antoi ravuille nimiä. Urho paljasti peruskoulun ala-asteella kertyneet biologian tietonsa muistelemalla, että eikös ravut olekin seura-eläimiä?

Lauantaina puoli kahdentoista maissa sain meille sisaruksistani ja kälystä apujoukot kokkailemaan, joten selvisimme urakasta suunnilleen aikataulussa. 

Omenat, persiljat ja salaatit haettiin omalta kasvimaalta. Kaiken sen kuhinan sekaan keittiöön saapui myös perhetuttumme astianpesukoneen korjaaja, joka korjasikin koneen ilman mitään osanvaihtoja, edellisen korjaajan arvio oli 420€. Laitoin sitten vielä siirtämään Bastard-grillini mummolaan veljeni kanssa :). Tämä on organisointia, jos mikä.



Ruokapöytä oli katettu mummolaan, meitä syöjiä oli siis 9 aikuista ja 7 lasta. Äitini ja isäni yllättivät meidät pukemalla itsensä hääpäivän asuihin, isäni tietysti look alike, mutta äitini käsittämättömästi vanhaan hääpukuunsa, joka edelleen istui äidilleni kuin valettu. Pukuun kuului myös samettipitsinen hupputakki, tuo pitsi oli päässyt kellastumaan ja äitini joitakin vuosia sitten pesi sen, jolloin samettiset pitsiosuudet yksinkertaisesti sulivat pois. Puvun laadukkaasta kankaasta valmisti tien toisella puolen äitini kotoa asuva äitini täti, jota Räätärin Astreaksi kutsuttiin. Astrean mies oli myös räätäri ammatiltaan ja olipa muuten pappani veli ja siis Astrea mummani sisko. Astrea syntyi viime vuosisadan alussa Astrid nimisessä laivassa matkalla Amerikasta  takaisin Suomeen ja nimettiin siksi laivan mukaan Astridiksi. Joka oravalaisen suussa kääntyy tietenkin Astreaksi. Hauska sattuma tässäkin, että siskoni toi Turusta mukanaan alivuokralaisensa, englantilaisen vaihto-opiskelija Rosien, jotta hän pääsisi tutustumaan "tavalliseen" suomalaiseen perhe-elämään. Rosie on kotoisin South Hamptonista, satamakaupungista, jonne tuo Astrid laiva juurikin seilasi!



Ilman mitään siksakkeja ommeltu hääpuku ei ole tippaakaan rispaantunut, vaikka äidin ikätoveri Oravasta on itse asiassa kaksi kertaa lainannut pukua äidiltäni omiin häihinsä.

Nuo Oravalaiset ovat aika velikultia! Myös tällä hetkellä elokuvissa pyörivä Ikitie-elokuva kertoo erään oravalaisen tarinan.

Luen itseni oravalaiseksi.

Ja se menu meni näin



Kultahääpäivämenu

Kotimaiset ravut 
paahtoleipä, voi, majoneesi, sitruuna, tilli, port salut- juustosiivut
xxx
Hiilillä grillattu naudan sisäfilepihvi, persilja-valkosipulimaustevoi, uuniperuna
paahdettu broccoliini-tomaattisalaatti
xxx
omena-kaurapaistos, vaniljakastike



Alkuun joimme maljat Möet&Chandonia, rapujen kanssa tarjolla Chablis Premier Cru  ja jääkylmät sitruunasnapsit. Pihvien kanssa nautimme Riojalaisista punaviineistä (Montecillo ja Campo Viejo Reserva)

Jälkkärin kanssa kahvia, mutteripannusta tai suodattimella, valinnan mukaan

Lapsten kanssa vähän teimme erikoisjärjestelyitä alkuruuan suhteen ja heille oli tarjolla katkarapurengas, paneroituja ravunpyrstöjä, herneenpalkoja ja porkkanatikkuja + puolen tunnin vapaa liikkuvuus, että me aikuiset saimme ravut syötyä.

Onnea vielä ja kestävää rakkautta!



19 kommenttia:

  1. Kiva juttu taas kerran Nanna. Paljon tuli muistoja mieleen, kun valmisteltiin ja oli ne Raijan ja Raimon häät. Ikitien kävin myös katsomassa tämän Oravankylä yhteyden vuoksi. Lapsena kuulin tästä, kun muilutetun poika kertoi isänsä kohtalosta. Kovaa aikaa. Myös kirjana hyvä. Terveisin täti-Mimma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, sä oot vasta ollu 9 vanha ja Anna-Liisa 13 (= äitini siskot, lisäksi 8 veljeä, yksi sisko ja veli vielä jotka menehtyivät vauvana ja leikki-ikäisenä.)

      Mä luulen, että Urhon rippijuhlissakin on voileipätarjoilu vanhaan malliin, tai mikkä ny onkin seuraavat juhlat.

      Poista
  2. Ihana juttu! Paljon rakkautta Supsuttaja-isällesi ja tädilleni <3

    VastaaPoista
  3. Ihana kirjoitus, täällä pyyhitään silmäkulmia. Onnea äidille ja isälle, ihanat kuvat. Ihan kuin ei näkyisi aikaa kuluneen ollenkaan. Ja kelle hääpuku mahtuu vuosikymmenten jälkeen, saa olla todella onnellinen.

    Meillä oli muuten esikoisen nimiäisissä voileipätarjoilut. Harmi ettei ole paljoa kuvia tarjoiluista, oli näyttävän näköinen pöytä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sauvajyvänen! Ja juu, olisin voinu mielellään periä äitini hääpukuunmahtumis- ja tahdonvoimageenit. Vaikka eihän nuas isäni lempeysgeeniissäkään mitään vikaa oo.

      Poista
  4. Kiva oli lukea vanhemmistasi ja perheestäsi;sulla ja sisaruksillasi on kyllä ollut mielenkiintoinen lapsuus:)
    Ihaan menu.Ja vanhempasi upean näköinen pariskunta:) Onnea heille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsuus, ei se kai koskaan ole tylsä, ainakaan positiivises ympöristössä!

      Poista
  5. Ihana juttu. Onnittelut vamhemmillesi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä myös silmäkulmia pyyhitään heti aamuhämärän hyssyssä. Koskettava, lämminhenkinen postaus josta kovasti kiitän. Henkilökohtaisesti en tunne teitä (paitsi sinä tv:stä tuttu), silti kovasti onnitteluja vanhemmillesi!
      Nimim 42v ja +20 kg omista häistä

      Poista
    2. Ja minä kiitän siitä, että kommentoit.
      Taitaa tulla kyyneleet silmiin yhdellä kun toisella kun miettii avioliittovuosia ja kiloja :D ittellä 20v ja 25 kg... että aivan äitini geeniperimällä (eikä tahdonvoimalla) olla matkassa.

      Poista
  6. Ihana kirjoitus, kaikkinensa. Voi kun itse pääsisi joskus noin kunnioitettaviin lukemiin avioliitossa - se olisi tosi kova juttu!
    Hienon menun olit rakentanut.
    (Mun hääpuku ei ihan menisi enää, mutta varmuuden vuoksi sen heti myinkin ;) ).

    VastaaPoista
  7. Voi miten ihanaa, että pääsitte juhlimaan näitä juhlia!
    Myös omilla vanhemmillani olisi ollut joulukuussa 50 v. hääpäivä, mutta niitä juhlia ei tulekaan. Äitini kuoli yllättäen kuukausi sitten. Arvostakaa siis jokaista hetkeä minkä saatte viettää yhdessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin oli. Haastavinta elämässä ja ihmisyydessä on hetken kauneuden ja ohikiitävyyden tajuaminen ja arvostaminen. Sitä helposti jumittuu kaikkiin epäoleellisuuksiin. Saan olla myös erityisen onnellinen siitä, että perhesuhteeni ovat kaikkien, vanhempien ja sisarusten, välillä kunnossa, sekään ei ole lähellekkään itsestäänselvyys huomaan kun kuuntelen elämän varrella ihmisten tarinoita.
      Lämmin osanotto, Mirkku. Äitisi pysyy onneksi aina sydämessäsi!

      Poista
  8. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista